Täällä Dublinin -pätkätyöläiskirjeenvaihtaja Paula Keulapaikka. Irlantilaisviikkoni alkoi korvatulpallisesti maanantaina ennen pääsiäistä, ja päättyi pitkänä perjantaina huonoon omaantuntoon. Korvatulpallisesti se alkoi, jotta saisin unen päästä kiinni lentokoneessa. Matkustaessa on nimittäin mukava uinua suu auki ja korvat kiinni. Omatunto puolestaan soimasi Dublinissa esiintyvän kanadalaismuusikko Neeman vuoksi. Sattui nimittäin niin, että musiikkiklubin katutasolla soittava irlantilaisbändi Call The Dancers hyppyytti pubiporukkaa niin jäntevästi ja oudoin soittimin, ettemme olisi malttaneet kiivetä portaita yläkertaan Neeman keikalle. Mutta jo kotimaassa printatut A-neloset rapisivat laukussa, ja maksetutkin olivat, joten tumma olut kouraan ja vintille. Tällä Leonard Cohenin oppilapsen ja kollegan keikalla meitä oli yleisössä yhdeksän. Kyllä otti pattiin Neeman ja hänen kitaristi-taustalaulajansa Adamin puolesta tuo vääryys tai ennemminkin huono buukkaus. Livemusaa vilisevässä Dublinissa on liikaa kilpailua, ja jos et ollut sillä viikolla Ed Sheeran, hävisit takuulla kuulijamäärässä. Sheeran heitti samalla viikolla kaksi loppuunmyytyä konserttia Dublinissa, eivätkä ne olleet pubissa.


Call The Dancers

Neema esitti laulujaan enimmäkseen englanniksi. Omalle koiralle tehty muistosävellys ja muutama muu kappale karkasi melkein ohi korvien. Yhden biisin muusikko heitti arabiaksi, ja kielenvaihdos kuului myös lauluäänessä: Se sai syvyyttä ja väriä, ja muuttui heti mielenkiintoisemmaksi kuin turvallisesti ja siististi esitetyt englantilaiset folkballadit. Saman äänenvärin muutoksen kuuli myös Neeman ranskaksi laulamalla kappaleella. Ensikohtaaminen Leonard Cohenin kanssa oli Montrealin kadulla. "Me kirjaimellisesti törmäsimme toisiimme", Neema kertoi. "Sanoin hänelle, että hei, mä oon Neema. Hän siihen, että minä olen Leonard." Cohen oli sittemmin tuottanut suojattinsa yhden albumin sekä syöttänyt tämän Elsa-koiralle juustoisia tikkuja, joita hauva oli kerjännyt Cohenin pukutakin taskuista.

Pääsimme käymään ystäväperheen luona kylässä Kimmagen kaupunginosassa. Kysyin ystävältäni C:ltä, mikä se on se Lapin -rummun näköinen kapine, johon irlantilaiset perinnemuusikot lyövät lyhyellä metalliputkella sisäpuolelta. Sellainen oli Call The Dancersin pelimannilla. "Sehän on Bodhran, irlantilainen rumpu", tiesi C heti, ja kaatoi lisää mehevää teetä kuppiin. En oppinut lausumaan tuota bouraania, joten sain lapulle ääntämisohjeen. (Ei auttanut). 

Irlantiin kannattaa muistaa ottaa mukaan pistorasia-adapteri. Muuten jää kännykkälataus tekemättä ja hotellihuoneen ikkunasta otettu näkymä Liffey-joesta ikuistamatta. Jos kuitenkin on yhtä huonomuistinen kuin tämä harrastajakirjeenvaihtaja, voi välineen käydä ostamassa esimerkiksi jostain Talbot Streetin miljoonakaupasta neljällä eurolla. Hotelleistakin saa Irlannin pistorasioihin sopivia laturijohtoja, mutta ne on tarkoitettu hitaan elämäntyylin väelle.


Edes kaikki irlantilaisetkaan eivät osaa lausua iiriä, joten ei mulla ole mitään hätää tässä.

 

Yksi Dublinin monista musiikkiklubeista

Mahtuu mahtuu.

 

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Tämä blogi saattaa sisältää musiikillisia jäämiä, mutta ei aiheuta allergisia reaktioita. Se sisältää myös keikka- ja elämänkokemuksia Suomesta ja ulkomailtakin. Seassa on paljon havaintoja ja vähän kritiikkiä. Musiikista ja muusta kirjoitan samalla kun kaivan piironginlaatikoista tarpeettomia vinkkejä ja itsestäänselviä neuvoja.

Blogiarkisto

Kategoriat