Matti Johannes Koivu on kuulas kuin alkusyksy:  vielä lämmin, mutta ilmassa on jo sellaista raikkautta, että kohta saa sanoa talvelle päivää. Koivu ilmestyy pimeästä nurkasta raskaan verhon takaa. Hän on todennäköisesti vilkaissut verhonraosta ja nähnyt istuvia härkiä  ja rouvia, jotka siirtelevät kengänkärkiä. Hän on myös huomannut, ettei sali ole läheskään täynnä, mutta mitäpä siitä. Samaan aikaan toisaalla availee ääntään kassamagneetti Anthony Kiedis.

Samana keskiviikkona minulla on aikaa juuri ja juuri sen verran, että ehdin skviissata kalenteriin yhden Koivunmentävän hetken. Aikani ei valitettavasti riitä akustista iltaa vielä jatkavalle The Munsonsille, jonka tiedän olevan loistava duo. Tokelan ja Tommi Vikstenin olen useinkin lavalla nähnyt, mutta silti tuntui kuin olisi lähtenyt nilkuttamaan yhdellä jalalla salista ulos, kesken shown. Onhan se pösilöä, mutta joskus on pakko. Ensimmäistä kertaa sen sijaan näen nyt lavalla Matti Johannes Koivun, joka on pukeutunut valkoiseen paitapuseroon ja sinisiin farkkuihin.  Minunkin piti laittaa farkut, mutta päättelin niiden olevan liian tavallinen valinta akustiselle keikalle, jossa istutaan salissa. Sitä paitsi arvelin, että katsomo on yleisön puolella lähes pimeä, joten mitä väliä sillä on, mitä meikäläisellä on jalassaan. Koivun yllä farkutkaan eivät näytä tavalliselta, koska hän ei ole tavallinen.

Herkän runopojan oloinen Matti Johannes ei ole ihan sitä, miltä äkkipäätä näyttää. Siinä jo moni kakistelisi ujouttaan istahtaessaan yksin pianon ääreen ja puhuessaan pimeyteen. Mutta ei tämä mies. Ehkä hän huomaa, ettemme ole susia, vaikka silmämme kiiluvatkin. Olemme vain yskähteleviä, selkää suoristelevia ihmisiä nauttimassa sielukkaista lauluista. Kappaleiden välissä ja kitaraa viritellessä Koivu viheltelee hiljaa ja vitsailee.  Hän esittää muutaman laulun myös tulevalta levyltään, ja kertoo sen ilmestyvän tammikuun tienoilla: ”Kun isot laivat ovat ensin seilanneet joulumarkkinoilla, on pienten laivojen vuoro”

Kun kuuntelee Matti Johanneksen puhdasta ja kauniisti soivaa ääntä, on kuin olisi saanut neliskanttisen lahjapaketin. Paketti on päällystetty vaaleanruskealla voimapaperilla, joka on sidottu leveällä taivaansinisellä nauhalla. Nauha avautuu yhdellä nykäyksellä avaten myös jäykän kääreen. Paketin sisältä lehahtaa värikkäitä perhosia ja yhdestä nurkasta siivilöityy kirkkaankeltainen valonkajo.

Matti Johannes Koivun mielestä kitara vaatii jatkuvaa virittämistä. Minun harjaantumaton korvani ei ehdi huomata soundin olevan ”liian leveä”, mutta tämä muusikko on tarkka. Myös Egotripin Knipi oli huomannut saman, ja siteerasi elokuisella keikallaan ystäväänsä: ”Viritän, koska välitän.”

Kommentit (0)

Seuraa 

Tämä blogi saattaa sisältää musiikillisia jäämiä, mutta ei aiheuta allergisia reaktioita. Se sisältää myös keikka- ja elämänkokemuksia Suomesta ja ulkomailtakin. Seassa on paljon havaintoja ja vähän kritiikkiä. Musiikista ja muusta kirjoitan samalla kun kaivan piironginlaatikoista tarpeettomia vinkkejä ja itsestäänselviä neuvoja.

Blogiarkisto

Kategoriat