Ennen siirtymistään Daniel Lioneyen rumpaliksi Seppo Tarvainen kantoi olohuoneeseeni käytetyn television. Sen omisti hänen avovaimonsa, joka myi laitteen minulle. Hintaan sisältyi kuljetus ja kanavahaku. Paitsi että on taitava rumpali, Sepi voisi tienata leipänsä myös imitaattorin toimessa. Meillä oli kylässä muutakin porukkaa iltana, jona tv vaihtoi omistajaa. Vatsalihakset olivat ankaran nauramisen takia koetuksella matkimismittelöihin osallistuvaa Sepiä seuratessa.

Viikolla 36 ei paljon naurattanut, eikä pitänytkään. Daniel Lioneyen keikalla ei nimittäin imitoitu, vaikka kitaristi Linde (Mikko Lindström) lauloikin hieman ”pääbändinsä” HIMin henkisesti. HIM pitää sapattivuotta 2016, mutta aikoo jatkaa ensi vuonna, sanottiin Daniel Lioneyen facebook -sivuilla. Sitä ennen Lioneye ehtii keikkailla joulukuussa Saksassa, Hollannissa ja Englannissa. Tavastialla ystäväni P (rumpalin avovaimo) sekä T huutelivat minulle kommentteja, mutta ne lensivät suoraan korvatulppiin. Korvatulpat ovat turvakolpat. Ne turvaavat kuuloni jatkossakin, vaikka ikävällä tavalla suodattavat joskus arvokastakin keikkamateriaalia pois. Onneksi Sepi Tarvaisen tiukka rumpujen lyönti läpäisi sopivasti jopa polymeerivaahtomuovin.

Viikolla 36 tapahtui muutakin. Oli Nick Cave and the Bad Seedsin uusimman albumin, Skeleton Treen levynjulkistamiskeikka. Koska Caven perheessä on surua, oli päädytty järjestämään keikka Andrew Dominikin ohjaaman dokumenttielokuvan keinoin. Laulujen lomaan oli leikattu Nick Caven ja hänen läheistensä osittain tajunnanvirtaista puhetta. Katsoimme lähikuvaa varovaiseksi jähmettyneestä surun lyömästä miehestä, jota trauma oli vanhentanut, ja vienyt melkein äänenkin. Ystäväni A koki One More Time With Feeling -elokuvan olevan jopa liiankin intiimi, mutta emme mielestäni olleet tirkistelijöitä, koska meille oli annettu katseluun lupa. Salillinen yleisöä oli hiljaa koko kaksituntisen, ainakin myötätunnosta, uskoisin.

Kirjoitin viime keväänä Nick Cavesta postauksessani Luolamiehen pukutakki. Kirjoittamisen aikoihin en tiennyt, että muusikko oli hiljattain menettänyt poikansa. Kuulin suru-uutisesta vasta muutama kuukausi sitten. Kotona kuunneltuna Skeleton Tree tuo Caven traumaa (kuten hän itse sanoo) vielä lähemmäs. Tulkinta ei ole kai koskaan ollut niin aito. Tosin aitouden hinta on Nick Cavelle sietämättömän raskas.

Kommentit (0)

Seuraa 

Tämä blogi saattaa sisältää musiikillisia jäämiä, mutta ei aiheuta allergisia reaktioita. Se sisältää myös keikka- ja elämänkokemuksia Suomesta ja ulkomailtakin. Seassa on paljon havaintoja ja vähän kritiikkiä. Musiikista ja muusta kirjoitan samalla kun kaivan piironginlaatikoista tarpeettomia vinkkejä ja itsestäänselviä neuvoja.

Blogiarkisto

Kategoriat