Röntgenlääkäri löysi olkapääni sisältä kalkkipaakkuja. Hän työnsi ankaranpituisia puudutuspiikkejä löydösten läheisyyteen ja alkoi rummuttaa kikkareita pienemmiksi. Kun siinä makoilee kyljellään ja pidättelee tuskanhuutoja, jää selviytymisvaihtoehdoksi läpänheitto. ”Olen nyt siis virallisesti kalkkis”, totesin kivusta sihisevien ja sivusta kihisevien hampaitteni välistä. ”Niin olet”, vahvisti röntgenlääkäri. Mistä ne tulevat, kalkit? Kukaan ei tiedä. Minne ne menevät? Eivät minnekään. Ne tulevat uudestaan kuin verokarhulta posti. Kalkkipaukuista aiheutuvia kipuja loitonnetaan kortisonipiikeillä. Minuun on pistetty kortisonia (kavereiden kesken Korti-Johnnya) joka neljäs kuukausi, eli kivut pysyvät poissa yhden kvartaalin verran. Se on ruhtinaallista aikaa, jonka tuhlaan liikuttamalla käsivarsiani mahdollisimman laaja-alaisesti kuntonyrkkeilyssä ja vesijuoksussa. Aloitin kuntonyrkkeilyn vasta vähän aikaa sitten, ja jäin heti koukkuun, sekä oikeaan että vasempaan. Viimeinkin löytyi laji, jossa voin olla juuri niin huono kuin olenkin, mutta jossa kehnoudestani huolimatta edistyn ja opin.

Toivon, että Chuck Berry kuoli onnellisena. Hän oli vanha, muttei kalkkis. Se mielikuva rock-legendasta ainakin välittyi. Uskoakseni missään ei spekuloitu Berryn kuolinsyytä, koska korkea ikä suojeli häntä tämänkaltaisilta pohdinnoilta. Chuck Berryn kitara tai berrymäinen kitarasoundi jonkun muun esittämänä on rockissa sama kuin hengittäminen. Ei sitä 13-vuotiaana tajunnut esimerkiksi The Ronski Gangin soittajien hikipisaroiden roiskuessa, että nämäkin jätkät kauhoivat biisisovituksensa tuosta samasta marjasangosta. Monet bändit saavat jalat ja ahterin heilumaan juuri Chuck Berryn ansiosta. Voi pyhä yksinkertaisuus ja sen keksijä! Mutta ei se pelkkä yksinkertaisuus, vaan se sielu. Miten saat sen puristettua saman tinatölkin sisälle, ängettyä kannen kiinni, ja pysymään tölkissä? Juuri siinä on se juju. Rockin, rytmin ja sydämenlyöntien juju. Ei sen tarvitse olla niin monimutkaista. Kun seuraavan kerran makaan kalkkisviivalla röntgenlääkärin käsien alla, ajattelen Chuck Berryn tunnetuinta biisiä ”Johnny B.Goodea” uusin otsikoin:
”Korti-Johnny be good.”

Kommentit (0)

Seuraa 

Tämä blogi saattaa sisältää musiikillisia jäämiä, mutta ei aiheuta allergisia reaktioita. Se sisältää myös keikka- ja elämänkokemuksia Suomesta ja ulkomailtakin. Seassa on paljon havaintoja ja vähän kritiikkiä. Musiikista ja muusta kirjoitan samalla kun kaivan piironginlaatikoista tarpeettomia vinkkejä ja itsestäänselviä neuvoja.

Kategoriat