Minut valittiin koulujenväliseen yleisurheilukilpailuun juoksemaan 800 metriä.
- Sinähän olet urheilullinen, saneli opettaja.
- Olenko?
- Olet. Sinä pääset kirkonkylälle edustamaan.
Kisapäivänä minut asetettiin lähelle laitariviä. Vieressäni seisoi minua päätä pidempi, harteikas vaalea tyttö, jonka tiukat juoksulihakset oli jo viritetty niittämään metrejä. Tytöllä oli ammattilaisurheilijan shortsit, hihaton paita ja pätevät juoksukengät. Minä olin pukenut ylleni ruskeat vakosamettihousut, t-paidan ja 2 cm kasvunvaraa sisältävät lenkkarit. En omistanut verkkareita, joten oli pakko luottaa sammareiden joustavuuteen. Koulujenvälisiin laitettiin kisaamaan eri-ikäisiä lapsia, eikä nuoruus ollut sillä kohtaa etu. Vaalea vieruskaverini oli ylemmältä luokalta, ja hänellä oli urheiluseura ja valmentaja. ”Me luotamme sinuun, Päivi.” vannoi koutsi tytölle. Jos en sitä ennen ollut jännittänyt, alkoi jäätyminen starttipistoolin pamahduksesta. Päivin selkä siinsi jo kaukana ja loittoni vinhaa vauhtia näköpiiristäni. Tein kuitenkin oman ennätykseni, koska kirin kaatumatta maaliin. Päivi (Alafrantti) voitti sittemmin keihäänheiton EM-kultaa Splitissä, ja minun samettihousuni leikattiin matonkuteiksi.

Palkintopallille ei mahdu kuin yksi voittaja kerrallaan. Kaikki eivät voi olla parhaita. Toiseksi parhaan ja hänen perässään kiemurtelevan kilpailijaletkan ei kannata lopettaa juoksemista, laulamista, soittamista, säveltämistä, kirjoittamista, elokuvaamista, näyttelemistä, jääkiekon pelaamista, seiväshyppyä, eikä mitään muutakaan omaksi koettua vain siksi, ettei voittanut kilpailua. Muuten loppuisivat urheilijat ja taiteilijat kesken. Yksistään Suomessa keikkailee joukko lahjakkaita muusikoita, jotka ovat joskus tippuneet karsinnoista tai saaneet hopeaa, mutta ei lavojen edessä seisova yleisö mieti pystin väriä tai sitä, onko sellaista edes. Entä, jos on lahjakas, mutta on vain osallistunut vääräntyyppiseen kilpailuun? Mitä sitten? Onpahan kuitenkin tullut tunnetuksi, ja voi jatkaa uraansa ja säveltää entistä parempia kappaleita. Keikkasokkotreffit ovat hyvä keino nähdä itselle tuntemattomia muusikoita. Niitäkin, jotka eivät ole osallistuneet kilpailuihin. Valitse siis seuraava bändikohde summamutikassa.

(Andy Warhol suunnitteli The Velvet Underground & Nicon levynkannen. Se on paras. Mielestäni toiseksi paras on oma versioni, joka näkyy kuvassa) 

Kommentit (0)

Seuraa 

Tämä blogi saattaa sisältää musiikillisia jäämiä, mutta ei aiheuta allergisia reaktioita. Se sisältää myös keikka- ja elämänkokemuksia Suomesta ja ulkomailtakin. Seassa on paljon havaintoja ja vähän kritiikkiä. Musiikista ja muusta kirjoitan samalla kun kaivan piironginlaatikoista tarpeettomia vinkkejä ja itsestäänselviä neuvoja.

Blogiarkisto

Kategoriat