Selkäni takaa kuului rykäys. Mopinvarsi kirposi käsistäni ja kellahti talosaunan kaakelilattialle. Näin pyörtyi mikrofonina käyttämäni kepakko, ja Summertime hiljeni. Neloskerroksen Ahosen naama oli peruslukemilla, mutta pensselimäiset viikset väpättivät. ”Sitä vaan, että onko huomenna vapaita saunavuoroja?” mies kysyi ääni täristen. ”Ei ole”, vastasin minä, sillä hetkellä Helsingin punanaamaisin ja häpeilevin sivutoiminen talkkari ja piilolaulaja. Mutta ei kai siinä mitään häpeämistä ole, jos varioi George Gershwinin sävellystä ja liittyy näin 33 000:n coveroijan kaanoniin? Ainakin niin monta versiota on Summertimesta tehty, ja levytyksiäkin yli 25 000 kappaletta: Yksi hienoista on Billie Holidayn. Gershwin sävelsi aarian Porgy and Bess -orjaoopperaansa jo 1930-luvun puolivälissä, mutta minulle sen ainoa oikea esittäjä on käsittämättömän lahjakas Ella Fitzgerald, joka levytti hitin Louis ”Satchmo” Armstrongin kanssa vuonna 1958. Fitzgeraldin syntymästä tuli äskettäin kuluneeksi sata vuotta, joten nyt on hyvä syy pyyhkiä pölyt savikiekosta ja laittaa levy soimaan. 

Suomeksi upea tulkinta Kesäyöstä tuli viimeksi Aino Vennalta ja aikoja sitten Laila Kinnuselta. Epäilen voimakkaasti, että Aija Puurtinen saisi Summertimeen skandinaavista blueshenkeä (saatte itse päättää, mitä se tarkoittaa). Ja mitähän, jos tähän syöttiin tarttuisi myös Alma? Sen levyn haluaisin kuulla. Mikä siinä yhdessä laulussa on sitten niin ihmeellistä? Jotenkin se vain onnistui innostamaan saunansiivoukseen väsähtäneen nuoren talkkarin laulamaan seinille, ja eläytymään puuvillapellon laidalla raatavien syvän etelän orjien poltetun oranssiin elämään. Kyseessähän on tuutulaulu, mutta ilman piupali paupali -meininkiä. Olisiko niin, että George Gershwin on säveltäessään asettunut lapsen tasolle, ja tillitellyt taivasta vauvaperspektiivistä? Ehkä hän on samalla muistanut vierastaneensa lastenlauluja ja luvannut itselleen, ettei laita vahinkoa kiertämään, vaan säveltää nuorille sukupolville teoksen, joka kestää kulutusta ja kritiikkiä.
 

"Summertime, and the living is easy. Fish are jumping, and the cotton is high"

”It´s hard to be humble, when you´re so good”, oli Louis Armstrong tokaissut. Luin lauseen ensimmäistä kertaa englannin oppikirjasta, enkä ymmärtänyt sitä pätkääkään. Siinä oli liikaa passiivia ja yksi uusi sana, joka kuulosti koomikon hyminältä. On vaikeaa olla nöyrä, kun on niin hyvä (kuin minä olen). Sitähän Satchmo ajoi takaa. Kun lauseen irrottaa asiayhteydestä, saa kuvan muusikosta, joka todella tuntee arvonsa. En tiedä, oliko näin, mutta hyvä, jos oli. Armstrongista saattoi välittyä mielikuva myös lupsakkana setänä, joka ikuisti What a Wonderful Worldin myhäillen ja pyöreästi, ja hymyili sisäänpäin. Vähän kuin neloskerroksen Ahonen.

Kommentit (0)

Seuraa 

Tämä blogi saattaa sisältää musiikillisia jäämiä, mutta ei aiheuta allergisia reaktioita. Se sisältää myös keikka- ja elämänkokemuksia Suomesta ja ulkomailtakin. Seassa on paljon havaintoja ja vähän kritiikkiä. Musiikista ja muusta kirjoitan samalla kun kaivan piironginlaatikoista tarpeettomia vinkkejä ja itsestäänselviä neuvoja.

Blogiarkisto

Kategoriat