On se aika kuusta.

Ei se kun tunteet myllertävät ja naiseuteni kukoistaa kaikin mahdollisin epäsuotuisin tavoin toiselle puolelle manteretta asti.

Tämä on se hetki kun nautin hiljaisuudesta. Minulla on lapsista ja vastuusta vapaa hetki. Hetki itselleni.

Jos olisit kysynyt puoli vuotta sitten, miltä se tuntuu kun lapset eivät olekaan aina läsnä- olisin kertonut että pahalta niin kamalan kipeältä.

Minun kipukohta on edelleen tuskallisen arka, mutta olen oppinut nauttimaan siitä kipukohdan vihlomisesta.

Se on nimittäin hetki jolloin voin olla vain itseni kanssa, miettiä kuka olen ja mihin menossa. Voin pysähtyä kuuntelemaan mitä minulle kuuluu, minun ei tarvitse olla juuri nyt ketään varten.

Minulla on aikaa pysähtyä erityisen arjen äärellä viettämään aikaa vain itseni kanssa.

En kiistä, etteikö se herättäisi ristiriitaisia ajatuksia. En suunnitellut elämää tällaiseksi. Olen kuitenkin oppinut hyväksymään elämän sellaisena, että se yllättää. Hyväksyn myös sen että minä muutun, ja kuten myös ihmiset ympärilläni.

Mutta kuka muka voi koskaan suunnitella elämää aina omien odotustensa mukaiseksi? Viimeistään nyt siitä ajatuksesta kannattaa hieman hellittää.

Minä iloitsen hetkestä, siitä ohimenevästä. Hymystä jonka saan, tunteesta että voin olla tässä ilman kiirettä. Minua ei odoteta mihinkään sekä tiedän että läheisilläni on hyvä olla vaikkeivat he ole täällä kanssani.

Olen myös kiitollinen, toivosta jonka elämä tuo eteen juuri silloin kun sitä vähiten osaat odottaa. Tuo toiveikkuus kiteytyy postauksen kuvaan.

Tänään hellitän, ja rakastan itseäni taas asteen enemmän.

 

 

 

Kommentit (0)

Seuraa 

"Jos ei tee virheitä, tuskin tekee mitään muutakaan". 

Arkista elämää eronneen äidin näkökulmasta, avoimesti ja rehellisesti. Unohtamatta sarkasmia ja mustaa huumoria- ja sitähän riittää.

 

Blogiarkisto