Valmistuin kandidaatiksi vajaa viikko sitten torstaina. Kävin jättämässä tutkintotodistusanomuksen jo kolmisen viikkoa aiemmin yhdelle yliopiston opintosihteereistä. Olin täyttänyt anomuksen huolellisesti, olin tarkistanut täyttämäni tiedot ainakin kolmeen kertaan - ja olin lykännyt sen vientiä seuraavaan päivään… loppuviikkoon…  viikonlopun yli. Sitten kun viimein marssin opintosihteerin luo tulostettu anomus käsissäni, sisimmässäni pieni ääni kähisi etten voisi, minun ei pitäisi, ei kannattaisi, olisi maailman huonoin ja ehdottomasti kuolleena syntynyt idea, suorastaan täyttä päättömyyttä luovuttaa paperia. Sydän pamppaillen ja käsi täristen kuitenkin sain ojennettua paperia sen verran, että opintosihteeri sai sen revittyä käsistäni. Loppu on historiaa.

Epäröintini liittyi tietenkin siihen suureen kysymykseen, jonka jokainen valmistuva kohtaa. Mitä valmistumisen jälkeen? Ennen yliopisto-opintojani opiskelin itselleni AMK-tutkinnon, ja olen nyt opiskellut miltei yhtäjaksoisesti kymmenen vuotta. Kymmenen vuotta! Kuka olen sitten, kun en ole enää opiskelija? On outoa, merkillistä ja hieman arveluttavaakin, että yksi identiteettini keskeisistä rakennuspalikoista kohta katoaa. Onneksi minulla on vielä kaksi kuukautta armonaikaa jäljellä, koska saan maisterintutkintoni valmiiksi vasta toukokuussa. Omituisuuden ja irrallisuuden tunnetta lisää se, etten vielä tiedä, mitä tilalle on tulossa. Olen lukenut itselleni aineenopettajan pätevyyden, mutta haluaisin työskennellä myös tekstien parissa vaikkapa suomentajana tai copyna. (Copy tarkoittaa sisällöntuottajaa, mutta kumpi mahtaakaan näyttää coolimmalta käyntikortissa?) Aiemmin valmistuneet tuttuni ovat myös varoitelleet oman alan töiden löytämisen vaikeudesta. Etelä-Suomeen töiden perässä lähteminen ei ole minulle vaihtoehto: eksyin aikanaan Espooseen muutamaksi kuukaudeksi, ja meinasin näivettyä ja ahdistua hengiltä. Joudun siis luopumaan opiskelijuudestani tietäen, että uuden suunnan löytämiseen voi kulua aikaa.

Toisaalta olen huomannut myös sen, että mitä lähemmäs maisteriksi valmistuminen tulee, sitä innokkaammin odotan tulevaa. Vihdoinkin pääsen näyttämään työelämään taitojani! Vihdoinkin pääsen käyttämään kaikkea osaamistani! Täytyy samaan syssyyn tunnustaa, että tulotason nousu houkuttaa myös. Minusta ei hehkuvilla tongillakaan saisi kiskottua tunnustusta, että kokisin ”oikean elämän” alkavan vasta nyt (olisikin aika surkea elää kymmenen vuotta vähemmän oikeaa elämää). Ajattelen pikemminkin, että nyt on aika kokeilla jotain uutta. Jotain, josta tulee osa uutta, uljasta ja väkevää minua.

PS. Oikomutkasessa on ollut hiljaista viimeisen kuukauden ajan. Olen pah.. tai no en oikeastaan ole pahoillani. Gradun kirjoittaminen vaatii niin paljon koneen ääressä istumista, että näppäimistö kasvaa sormenpäihin kiinni siinä missä perse penkkiin ja silmät eivät enää osaa kohdistaa katsetta kauas. Eipä sen jälkeen huvita vapaa-ajalla enää paljon koneella istua. Oikomutkanen vilkastunee taas toukokuussa, jolloin Iso-G on jo enemmän tai vähemmän valmis.

Kesä keikkuen tuleepi, hiljalleen hitkutellen saapuupi – mukavaa huhtikuuta sinulle, lukijani!

Kommentit (1)

Toinen pölijä

Onnittelut pikkuvalmistumisesta! Ei sitä aina etukäteen aavistakaan, miten asiat lopulta järjestyy - mutta usein kuitenkin järjestyvät kun jaksaa yrittää, tavalla tai toisella. Mielenkiintoiset ajat edessä!

Seuraa 

Noin kolmekymppinen välillä ihan pölijäksi heittäytyvä nainen Oulusta kirjoittaa erilaisista arjen asioista. Ainakin toistaiseksi toivottavasti anonyyminä pysytellen. Olen kieliin ja kielitieteellisesti suuntautunut yliopisto-opiskelija, mikä saattaa selittää satunnaiset kielenkäyttöön liittyvät kannanotot. Toimin perkolaattorikahvilla, lataudun liikunnasta ja siirrän avaruuksia läheisyyden voimalla.