Aaaarrggh! En perkele lähe tuonne! En varmaan mee tuosta noitten gladiaattoreitten ohi nehän tappaa minut ja käy ihan sikakipeää ja sitte sinne vesiesteeseenki hukkuu! Enläheenläheenlähe!

Joku viisas on sanonut, että rohkeus ei ole sitä, ettei koskaan pelkää vaan sitä, että toimii pelosta huolimatta. Kolme viikkoa sitten pääsin itse testaamaan tätä ajatusta käytännössä, kun osallistuin siskoni kanssa ”Pohjoismaiden suurimpaan ja julmimpaan” estejuoksukisaan, Tough Vikingiin. En olisi itse keksinyt osallistua moiseen, vaan nimenomaan siskoni houkutteli minut mukaan. Houkuttelu taisi kestää useamman kuukauden, sillä mie olen varsinainen kakkahousu, jota kaikki vauhdikas ja vähänkään riskialtis pelottaa.

Mutta lähdinpäs kuitenkin mukaan. Ja usko pois – kyllä oli maalissa voittajaolo! Ja itse asiassa on vieläkin. Kymmenen kilometrin juoksureitin varrella oli noin 25 erilaista estettä, muun muassa gladiaattoreita, verkon yli kiipeämistä ja veteen rampilta liukumista. Eniten pelkäsin etukäteen juuri ensiksi mainittuja. Gladiaattorit olivat heti lähdön jälkeen meitä kisaajia vastassa blokkaamassa reittiä. Olin etukäteen elätellyt toiveita, etteivät ne tällaisen pienen tyttölapsen kimppuun kehtaisi käydä. Kisapaikalla h-hetkeä odotellessani satuin näkemään kuinka gladiaattori juoksi päin edeltävän lähdön juoksijaa, joka kaatui tärskyn voimasta rähmälleen – ja BANZAI! - gladiaattori meni perässä! Siinä vaiheessa lirahti jo vähän enemmälti housuun. Omassa juoksussani pääsin kuitenkin gladiaattorien ohi vähän kuin varkain, kun siskoni miesystävän liikuntaporukkaan kuuluva raamikkaamman puoleinen mieshenkilö blokkasi juuri sen gladiaattorin, joka olisi koitunut kohtalokseni. Kiitos Hämeen Hitaimmat!

Verkkojen yli kiipeämiset olivat fyysisesti sinällään helppoja, mutta korkealla oleminen pelotti. Kaikkein kammottavinta oli verkon huipulla puolen vaihto toiselle puolelle alasmenoa varten: verkon yläreunasta paniikinomaisen tiukka ote, jalka yli niin että heilahtaa, silmät kiinni, vartalon siirto verkon toiselle puolelle, toinen jalka yli, hengitä. Phuuh. Veteen rampilta liukumisen jätin väliin, koska en voi sietää kun nenään menee vettä. Ja koska pelotti. Tein sen sijaan kaksikymmentä burpeeta, mikä tuntui kohtuu kovalta rangaistukselta itsensä pitämisestä hengissä.

Pääsimme maaliin yli kaksi tuntia lähdön jälkeen sijoituksilla, jotka olivat 900:n huonommalla puolella. Hehkutin kaikille kuunteleville korville kuinka itsensä ylittänyt fiilis minulla oli. Menin yli, ali tai läpi monesta esteestä, jossa ensimmäinen reaktio oli ”mulla pelottaa onko pakko” tai ”en ikipäivänä tuu pääseen tuosta onko pakko”. Jotkut esteet kuten monkey barsit ja köyteen kiikkuminen osoittautuivat ylivoimaisiksi puutteellisen fysiikan takia, mutta niissäkin oli kovaa yritystä. Sysäsin pelon ja epäilykset syrjään, ja menin etiäpäin niin kuin mummo hangessa. Vaikka kyse olikin ainakin minulle loppujen lopuksi leikkimielisestä juoksukisasta, sain suoriutumisestani itseluottamusta. Kisa oli siis yksi askel kauemmas minua niin monesti vaivaavasta en-pysty-voi-enkä-kykene -asenteesta ja yksi askel lähemmäs miehän-hoijan-tämän-homman -asennetta.

Ajateltiin seuraavan kerran osallistua samaan kisaan jo heti ensi vuonna joko Kolilla maaliskuussa tai Helsingissä syyskuussa.  Meinaan treenata itteni semmoiseen kuntoon, että silloin se olen mie kenen edessä kaiken maailman gladiaattorit lakoaa. Mie tough, mie viking.

PS. Huomaa kolmannesta valokuvasta hieno jumppacaprit + lentosukat -yhdistelmä. On se kumma juttu, miten asiat voikin jättää viime tinkaan. Kuukausikaupalla ennen kisaa tiesin tarvitsevani sinne pitkälahkeiset housut hiertymien estämiseksi. Paniikkiratkaisuna kaksi päivää ennen kisaa sitten kehitin mainitun yhdistelmän säihkysäärieni suojaksi. Onneksi kuvassa eivät näy litimärät ja mutaiset (ja kisan jälkeen roskiin menneet) mokkahanskani, jotka viime hetkessä nappasin hanskakorista mukaan kisakäsineiksi… 

Kommentit (3)

Toinen pölijä

Eikös se ole niin, että vasta mukavuusalueen ulkopuolella tulee eniten kehitystä ja parhaat onnistumisen kokemukset. Siis kohti uusia haasteita!

Ihana lukija

Kuulostaa tosi hurjalta ja hauskalta kokemukselta. Onnea! Oon kans samaa mieltä Toisen pölijän kanssa. :-)

Blogisti ite

Kiitos kommenteista Ihana lukija ja Toinen pölijä. Seuraava kammottavan ihana fysiikka-haaste ensi toukokuussa Nuts Karhunkierros Trail Ultra 31km, jos paikkoja vielä on. Ou jee!

Seuraa 

Noin kolmekymppinen välillä ihan pölijäksi heittäytyvä nainen Oulusta kirjoittaa erilaisista arjen asioista. Ainakin toistaiseksi toivottavasti anonyyminä pysytellen. Olen kieliin ja kielitieteellisesti suuntautunut yliopisto-opiskelija, mikä saattaa selittää satunnaiset kielenkäyttöön liittyvät kannanotot. Toimin perkolaattorikahvilla, lataudun liikunnasta ja siirrän avaruuksia läheisyyden voimalla.