Minusta tuli noin 11 vuotta sitten täti. En epäillyt hetkeäkään, ettei minusta tulisi loistava sellainen - tai no, jos ei loistava niin ainakin kelpo. Samaan aikaan pelkkä ajatus äitiydestä taas tuntui vieraalta ja herätti minussa lähinnä kauhun sekaista pelkoa.

Samat kirjaimet, jotka paikkaa vaihtaessaan saivat itsevarmuuteni katoamaan. Äitiydessä epäonnistumisen ja riittämättömyyden pelko halvaannuttivat minut jo etukäteen. Miten ikinä voisin hoitaa ja huoltaa toista ihmistä? Ottaa vastuulleni jonkun, joka ansaitsee vain parasta?

Pikkuhiljaa ajatus lapsesta "sitten joskus" muuttui ajatukseksi "miksei vaikka nyt". Tajusin, että minusta ei tule koskaan tulemaan "valmista" sellaisessa muodossa kuin olisin halunnut. Kun myönsin itselleni, että haluan olla paitsi täti myös äiti, kohtasin samalla pelkoni siitä, että ehkä en yrityksestä huolimatta saa koskaan olla äiti. 

Tähän astisen elämäni rohkeimpana tekona pidän sitä, että olen ja olemme antaneet lapselle mahdollisuuden tulla. Olen kiitollinen, että meidän tapauksessamme unelma myös muuttui todeksi. Viime viikolla unelmani kysyi minulta "äiti missä sinun kaulahuivi on?". Hetken päästä hän vastasi itse kysymykseensä: "se on päiväkodissa". Arvasin, että tämä on nyt se salaisuus, jota päiväkodin tätien kanssa on äidille valmisteltu.

Ehkä huivi ei ollut sen jälkeen enää yllätys, mutta jaksan hämmästellä sitä, että sain tänä päivänä kietoa oman tyttäreni tekemän huivin kaulaani.

Nunu

Kommentit (0)

Seuraa 

Nunu tykkää hitaista aamuista, croissanteista, muodista ja diy-projekteista. Näiden lisäksi blogissa tarjoillaan ajattelemisen aihetta elämänmenosta, ihmisen kokoisista unelmista ja arjen sattumuksista. Tervetuloa mukaan!

Sähköpostia voit lähettää osoitteeseen nunu.blogi(a)gmail.com

Blogiarkisto

2017
2016