Tulin eräänä iltana työmatkalta illalla puoli kymmeneltä kotiin, eikä 3,5-vuotias tyttömme vielä kunnolla nukkunut. Hän tiesi, että tulen nuhaisena ja kipeänä kotiin. Hän otti minut unenpöpperössä kainaloon ja puhui viisaita. "Et voi työskennellä, kun olet kipeä. Sinun pitää levätä. Voit ottaa vähän herkkuja, kun olet kipeä, mutta et liikaa, ettei tule maha kipeäksi."

Hän tietää elämästä kaiken olennaisen. Mihin lapsenomainen yksinkertainen viisaus häviää matkalla? Miksi se alkaa kuorruttautua epäolennaisuuksilla, esittämisellä ja monimutkaisuuksilla? Tunteet muuttuvat ajatuksiksi ja kehollisuus on vain aivoituksia. Totuus jää helposti menneisyyden varjojen ja tulevaisuuden haamujen alle. Totuus vääntyy tunnistamattomaksi toisaalta ja toisaalta -lauseiden alle.

Ajatukset ovat serpentiiniä, joista ei tiedä mistä ne alkavat ja mihin loppuvat. Totuus on ilmapallo, joka karkaa, vaikka siitä yrittäisi pitää kiinni. Mitä enemmän yrittää, sitä kauemmaksi se liitelee. Saisinko uuden ilmapallon? Haluan vielä yrittää. Lupaan pitää tällä kerralla kiinni - tai ei sittenkään, lupaan olla takertumatta siihen. Annan sen vaan leijua siinä vieressäni, niin etten edes huomaa, että kannan sitä mukanani. Parempi, kun en kiinnitä siihen mitään huomiota. Menen vaan. Kuljen muiden joukossa. Aivan kuin normaali ihminen.

Tyttö nappaa käteni omaansa. Kätemme ovat vastakkain kuin pärekorin punokset. Tyttö myhäilee tyytyväisenä, asettaa pyöreille kasvoilleen hymyn ja sulkee silmänsä. Nostaa vielä yhteiset kätemme huulilleen ja antaa kevyen pusun.

Kuka tässä kasvattaa ja ketä?

Nunu
 

Kommentit (2)

Seuraa 

Nunu tykkää hitaista aamuista, croissanteista, muodista ja diy-projekteista. Näiden lisäksi blogissa tarjoillaan ajattelemisen aihetta elämänmenosta, ihmisen kokoisista unelmista ja arjen sattumuksista. Tervetuloa mukaan!

Sähköpostia voit lähettää osoitteeseen nunu.blogi(a)gmail.com

Blogiarkisto

2017
2016