Verson nousu

 

I. Veriverhon yli käy vaeltajan tie

Keltainen Hiipuva Aurinko heräsi hikisenä unestaan. Hänen toteemieläimensä maakotka oli jälleen kerran ilmestynyt hänelle. Toteemieläin oli ollut verestä märkä, yrittäen kertoa hänelle jotain tärkeää tulevasta. Hän ei vain ymmärtänyt maakotkan sanomaa. Kuunkierto sitten Keltainen Hiipuva Aurinko olikin anonut ylipappi Punaista Vartioivaa Käärmettä antamaan hänelle luvan nauttia Ikuista Juomaa. Sen avulla hän pääsisi keskustelemaan toteemieläimensä kanssa. Ylipappi oli kymmenen kuunkiertoa sitten kieltänyt muilta papeilta juoman nauttimisen, koska esi-isien henget eivät tahtoneet tavata alhaisia pappeja. Eikä ylipappi ollut myöntynyt hänen anomukseensa. Joten yhä verisempänä toteemieläin oli näyttäytynyt Keltaiselle Hiipuvalle Auringolle. Maakotka itki mustia kyyneleitä yö toisen perään. Unet kalvoivat Keltaisen Hiipuvan Auringon sisintä, sillä hän tunsi heidän olevan vaarassa.

Jokainen pappi tiesi, että jumalten suosio oli hiipumassa. Outo kasvi oli puhjennut esiin mayojen alueella, karkottaen eläimet kauaksi. Mayojen ravinto oli käymässä vähiin. Ylipappi oli rukoillut kuilun edessä monta yötä, etsien neuvoa esi-isiltä. Keltainen Hiipuva Aurinko oli kuullut ylipapin Ikuista Juomaa juotuaan puhuvan ääneen. Ylipappi oli luvannut lisää verta jumalille, jotta nämä jaksaisivat jälleen ruokkia heidät. Ylipappi oli myös huutanut kauhusta monena yönä, eikä ollut suostunut kertomaan näkemästään toisille papeille.

Keltainen Hiipuva Aurinko olikin varma, että ylipappi oli nähnyt jotain järkyttävää esi-isien luona. Sillä ylipapin antama ”jumalten käsky” surmata kokonainen alempiarvoisten intiaanien heimo oli vastoin luonnon lakeja. He uhrasivat yleensä heimojen välisessä sodassa vangiksi otettuja sotureita sekä vapaaehtoisia uhreja. Papit vuodattivat myös omaa vertaan jumalten ravinnoksi. Keltaisen Hiipuvan Auringon käsivarret olivatkin täynnä arpia rituaalin noudattamisen tähden.

Keltainen Hiipuva Aurinko uskoi vakaasti, että esi-isät olivat kieltäneet ylipappia jatkamasta uhraamista. Se selittäisi hänen verisen toteemieläimensä ilmestymisenkin. Hän olikin rohjennut kyseenalaistaa Kaikkein Ylimmän puheet. Hän oli arvostellut ylipappi Punaista Vartioivaa Käärmettä, kutsuen tulevaa jumalten kunniaksi tehtävää uhrausta silkaksi teurastukseksi. Hän oli siten saanut ylipapin vihan päälleen ja kärsinyt tuskallisen rangaistuksen.

Keltainen Hiipuva Aurinko katsoi turhautuneena häpeähuoneen aukosta ulos, jonne hänet oli vangittu kapinoinnin tähden. Hänet oli pakotettu kulkemaan piikikkäitä uhriaskelmia ylös ja alas moneen otteeseen, kunnes hänen jalkapohjansa olivat menneet vereslihalle. Hän joutuisi häpeämään huoneessa siihen asti, että haavat olisivat parantuneet. Hän ei pystynyt kunnolla kävelemään, mutta hänen apupappinsa olivat kuljettaneet hänelle salaa pehmeitä lehtiä. Hän oli kietonut ne verestävien jalkojensa ympäri ja päässyt tuskallisin askelin aukon luokse.

Voimakas rummutus ilmoitti jumalallisen näytöksen alkavan. Kuu pimenisi täydellisesti, jättäen taivaalle vain mustan aukon. Keltainen Hiipuva Aurinko tiesi, että pahat henget pääsisivät mustasta aukosta maailmaan, jollei aukkoa täytettäisi kuun valolla, jumalten lahjalla heille. Vain ylipappi pystyi kutsumaan kuun takaisin esiin pimeästä, taltuttamalla jumalten vihan uhrilahjoin.

Mustilla viivoilla koristellut soturit aloittivat kunniakkaan tanssinsa kentällä keihäiden kanssa, hikisinä ja voiton hullaannuttamina. Keihäiden päihin oli kiinnitetty ihmisen pääkallo, jonka silmästä keihään terä kohosi voitonmerkkinä. Soturien johtajan keihääseen oli lävistetty vieraan heimon päällikön pää, jonka jäljellä oleva silmä katsoi irvokkaasti eteenpäin. Johtaja nosti keihästään ylös ja kansa mylvi, sillä soturit olivat olleet voitokkaita. Tänä yönä täytettäisiin jumalten tahto, jotta heidän heimonsa mahti kasvaisi ja eläimet palaisivat takaisin heidän alueelleen.

Soturien keskelle tuotiin alastomien intiaanien jono. Keltainen Hiipuva Aurinko pudisti päätään surullisena nähdessään tulevat uhrit. Hän ei pystyisi estämään tulevaa verinäytelmää ja rukoili etukäteen jumalten anteeksiantoa heimolleen.

Ensimmäisenä kulki suuri määrä pieniä lapsia, heidän perässään henkiin jääneitä naisia sekä lopuksi muutamia haavoittuneita sotureita. Haavoittuneita pidettiin vähempiarvoisina uhreina, sillä he olivat jo vuodattaneet vertaan jumalille. Vieraan heimon vangit oli haettu kaukaa, sillä ylipappi Punainen Vartioiva Käärme uskoi uuden veren kelpaavan jumalille paremmin. Papit olivat juottaneet vangeille huumaavista lehdistä valmistettua juomaa, tehden heidät tahdottomiksi olennoiksi. Soturit ohjasivat vangit ylös temppelin teräviä uhriaskelmia pitkin. Vankien jalat vuotivat verta jo portaille jumalten kunniaksi, antaen jumalille esimakua itsestään. Ensimmäistä kertaa Keltainen Hiipuva Aurinko oli ymmärtänyt, miten julmat nuo askelmat olivatkaan. hän oli ymmärtänyt turhan verenvuodatuksen vasta, kun oli kokenut itse uhriaskelmat. Hän tarvitsisi toteemieläimensä opastusta ja yritti miettiä, miten pääsisi häpeähuonetta vartioivien soturien ohitse. Silloin hän pääsisi ylipapin kammioon, jossa Ikuista Juomaa säilytettiin.

Soturien tanssiessa tulivat ylimykset esiin temppelin sisältä. He istuutuivat uhrialttarin sivuilla oleville kullatuille penkeilleen. Istuimet säihkyivät kilpaa ylimystöä peittävien kultaisten korujen kanssa soihtujen loisteessa, saaden heidät näyttämään kuolemattomilta. Keltainen Hiipuva Aurinko toki tiesi pappina, että he olivat vain kuolevaisia intiaaneja. Hänet oli jo nuorena poikana vihitty mayojen pappien saloihin.

Jumalat!”, väkijoukko huusi hurmaantuneena ja tömisytteli jaloillaan maata tasatahtia.

Töminän myötä myös papisto harppoi esiin temppelin sisältä, paljaat vartalot punaisiksi maalattuina. Ainoastaan lanteiden päällä oli kultainen lannekoru. Heidän rintakehiään koristivat suuret arvet, taikuuden symboleita. Ylipapin rintaa koristi auringon kuva ja käärme. Hänen hampaansa oli hiottu teräviksi kuin piikit, merkiksi asemastaan jumalten vierellä. Kansa polvistui temppelin juurelle, osoittaen kunnioitusta mahtavan ilmestyksen edessä. He palvoivat ylimystöä ja pappejaan, jotka olivat jumalten vertaisia.

”Me olemme jumalten sanansaattajia. Jumalamme tarvitsevat uhreja, he kertoivat sen minulle. Antakaamme veren valua jumaliemme kunniaksi, jotta me eläisimme kauan voittoisana heimona maan päällä!”, ylipappi Punainen Vartioiva Käärme julisti ja ylimystö nyökkäili tämän viisaille sanoille.

Ylipappi Punainen Vartioiva Käärme astui suuren kivisen uhrialttarin eteen ja siveli kädellään siinä olevaa kohoumaa, loitsien muinaisia loitsuja. Kivi oli päällystetty kultaisella levyllä, johon oli merkitty monien esi-isien nimiä tuottamaan onnea mayojen tuleville sodille. Seuraavaksi ylipappi kääntyi temppelin sisäänkäynnin takana olevan uhrikuilun puoleen, johon myös häpeähuoneesta oli suora näkymä. Se oli luonnon muodostama kuilu, jonka päälle itse Uhritemppeli oli rakennettu. Keltainen Hiipuva Aurinko uskoi muiden pappien tavoin kuilun olevan tie jumalten luokse. Kuilu jatkui syvälle maan sisään onkalona, jonka pohjaan ei näkynyt.

Ylipappi viilsi tikarilla omaa kättään ja valutti vertaan kuiluun, siunaten tulevan uhrihetken jumalallisella verellään. Hän olisi tänään nouseva jumalten tasolle. Ylipappi nyökkäsi sotureille olevansa valmis. Ihmisuhrijonon ensimmäisenä kulkeva nuori intiaanipoika asetettiin makaamaan alttarille. Hänen pitkiin hiuksiinsa sidottiin köysi, joka vedettiin kireäksi. Näin pojan kaula taipui alttarin reunan ylitse ja hänen alaston rintakehänsä kohosi kaarelle alttarin kohouman ansiosta.

Keltainen Hiipuva Aurinko vuodatti kyyneleitä, sillä he eivät olleet koskaan uhranneet lapsia. Hän uskoi toteemieläimensä vuotaneen verta juuri lasten tähden. Verinen toteemieläin tiesi huonoa onnea heille kaikille. Lasten uhraaiminen oli luonnotonta.

”Uhrimme kunnioittaa jumalia ja antaa elämänsä heille! Hän pääsee kuilun kautta suoraan jumalten rinnalle ja tuo onnea meille mayoille! Viattomien veri on vahvempaa ja sillä me ruokimme jumalat monen kuunkierron ajaksi!”, ylipappi julisti.

Kansa mylvi ilosta, sillä he tiesivät mitä tuleman piti. He olivat uhranneet jo monen kuunkierron ajan ihmisiä jumalille, ruokkineet jumalia verellä. Veriuhrien voiman ansiosta he olivat sotineet menestyksekkäästi ja rikastuneet ryöstäessään toisten intiaaniheimojen omaisuuksia. Kansa tunsi olevansa osa kuolemattomia jumalia, jotka istuivat hohtavina heidän yläpuolellaan. Armeliaina omaa kansaansa kohtaan, armottomina vihollisheimoja kohtaan. Ihmisuhreiksi annettiin vankeja, ei oman heimon jäseniä. Mayojen lapset olivat turvassa, sillä jumalat eivät vaatineet heiltä niin suurta uhrausta.

Ylipappi Punainen Vartioiva Käärme piti kädessään pitkävartista kouraa, jonka terävät kynnet kiilsivät kultaisina. Hän kohotti kätensä kohti kuuta, joka kuin ylipapin käskystä pimeni kokonaan. Uhrialttarilla makaava poika alkoi laulaa omalla kielellään ja loputtomalta näyttävä uhrijono yhtyi lauluun. Niin papit olivat suunnitelleetkin. Laulu oli viivästynyt, mutta vihdoin huumaava juoma oli vaikuttanut oikealla tavalla.

”Jumalat tarvitsevat ruokaa! Sen tähden he ovat vieneet meiltä kuun taivaalta! Mutta me olemme kuulleet jumaliemme pyynnöt ja ruokimme heidän nälkäänsä! Tämä koura on heidän antama lahja! Koura irrottaa maksan, joka on jumalten arvoinen osa meitä! Uhrien laulu siivittäköön heidät jumaliemme luo! Veri virratkoon vuolaana kuin joki, tuokoon meille metsästys- ja kalaonnea, voittoisia sotaretkiä, hedelmöittäköön naisemme! Jumalat luonnon, älkää kääntäkö meille selkäänne, vaan antakaa kuu takaisin taivaalle!”, ylipappi saarnasi.

Ylipappi Punainen Vartioiva Käärme kääntyi uhrialttarin puoleen ja kansa hiljeni. Rummuttajat hidastivat lyöntinsä tasaiseksi kuminaksi, joka kantautui yössä kauaksi. Keltainen Hiipuva Aurinko rukoili jumaliaan, keräten rohkeutta kohdata tulevat hirveydet.

Punainen Vartioiva Käärme iski kouran kaksi kertaa pojan vatsaan. Piikit lävistivät ihon, mutta poika ei huutanut.  Ei edes silloin, kun hänen maksansa revittiin esiin. Poika kuoli hymyillen verenhukkaan. Ylipappi puraisi veristä maksaa, niellen palan tyytyväisenä.

”Ensimmäinen verilahja on annettu! Maksa ei ole myrkyllinen, koska se ei tappanut minua! Tämä on hyvä enne! Jumalat tulevat olemaan tyytyväisiä! Maksan uhraamme ensin, sitten annamme koko ruumiin jumalille!”, ylipappi julisti hampaat veressä ja kansa mylvi kiihkoissaan.

Ylipappi heitti maksan alttarin vieressä olevaan pohjattomaan uhrikuiluun. Nuoret apupapit kantoivat verisen ruumiin sivuun, pudottaen sen maksan perässä kuiluun. Seremonia jatkui. Ylipappi uhrasi väsymättä pieniä lapsia kansan seuratessa hurmioituneina tapahtumia. Yksitellen uhreilta poistettiin maksa, tuo herkullinen lahja jumalille. Aina siihen saakka, kunnes osa kuusta paljastui.

”Jumalat kuulivat rukouksemme ja palauttavat kuun taivaalle merkiksi suostumuksesta! Nähkää uhrilahjamme vaikutus! Kiittäkää jumalianne, jotka istuvat edessänne! Ruokkikaamme jumaliamme ylimalkaisesti”, ylipappi Punainen Vartioiva Käärme julisti.

Kansa huusi ihastuksesta ja tömisytteli jalkojaan innoissaan, jotta uhritoimitusta jatkettaisiin. He olivat yhtä nälkäisiä kuin jumalat ja halusivat nähdä lisää verenvuodatusta.

Keltainen Hiipuva Aurinko lysähti maahan voipuneena kauhean verinäytelmän edessä. Hän ei voinut uskoa, että hänen oma heimonsa syyllistyi moiseen hirveyteen. Hän istui liikkumatta maassa, yrittäen vaipua transsiin. Mutta ilman Ikuista Juomaa se ei onnistunut.

”Antakaa meille anteeksi, antakaa meille anteeksi...”, Keltainen Hiipuva Aurinko toisti silmät kiinni.

Portaita nouseva intiaaninainen Ruskea Kauris yritti kohdistaa katseensa eteenpäin, ihmetellen missä oli. Hän ei nähnyt selvästi, mutta ymmärsi olevansa korkealla, sillä hän erotti alhaalla olevia pieniä hahmoja. Hän pudisteli päätään herätäkseen.

Ensin Ruskea Kauris uskoi olevansa esi-isiensä luona, sillä korkeat rakennukset ja ympärillä heiluva tulimeri olivat pyhiä näkyjä. Kaikkein ylimpänä istui hohtavia jumalia, joiden ohitse kulki nöyränä henkiä. Mutta hänellä oli kylmä ja hän huomasi olevansa täysin alasti. Askelmien terävä pinta raastoi piinallisesti hänen jalkojaan, saaden ne vuotamaan verta. Ei hän ollut kuollut, koska hän tunsi kipua. Mutta hän ei ymmärtänyt mitä oli tekeillä.

Hänen edessään kulki jonossa alastomia lapsia. Yksi heistä oli hänen oma poikansa Juokseva Kettu. Ruskea Kauris kosketti poikaansa olkaan, joka kääntyi katsomaan häntä tyhjin tummin silmin. Sitten poika kääntyi takaisin, nousten kohti hohtavia jumalia. Ruskea Kauris ei pystynyt puhumaan, hänen suunsa oli turta. Hän pudisteli päätään, nousten jonon mukana ylöspäin, hämmentyneenä. Hän ei kyennyt näkemään tarkasti mitä hohtavien jumalien edessä tapahtui.

Ruskea Kauris astui hoiperrellen viimeisille askelmille, kun hänen muistinsa alkoi palautua. Hän muisti, miten vieraat soturit olivat iskeneet kylään. Soturit olivat tappaneet suurimman osan miehistä sekä vanginneet naiset ja lapset. Heidät oli raahattu viidakon halki outojen kivisten rakennelmien keskelle, jossa heidät oli pakotettu juomaan pahanmakuista harmaata mutaa. Sen jälkeen hän ei muistanut mitään. Kunnes oli herännyt täällä korkealla oudossa paikassa, jossa oli jonossa poikansa kanssa.

Muistin myötä myös Ruskean Kauriin näkö alkoi parantua. Hän näki hohtavan kiven, jonka päälle asetettiin pieni intiaanityttö. Hetken hän uskoi, että alttarin takana istuvat jumalat ottaisivat tytön hengen hoiviinsa. Mutta sitten tapahtui jotain hirvittävää. Tytön vatsaan iskettiin hohtava esine, jolla tämän maksa revittiin esiin. Toimitusta suorittava shamaani puri maksaa ja heitti sen sitten taakseen, toisten miesten raahatessa pienen ruumiin pois.

Sen jälkeen Ruskean Kauriin poika asetettiin makaavaan kiven päälle. Ruskea Kauris ymmärsi mitä oli tekeillä ja kauhu valasi hänen mielensä. Hän avasi suunsa, huutaen ensin äänettömänä. Uudestaan ja uudestaan hän huusi, kunnes sai äänensä takaisin.

”Ei! Lopettakaa! Hän on minun poikani! Säästäkää hänet! Hän on vasta lapsi!”, Ruskea Kauris kirkui omalla kiellellään ja yritti juosta poikaansa kohti. Mutta hänen jalkansa eivät totelleet kunnolla mieltä ja hän kaatui. Maalatut soturit tarttuivat häneen, kun hän yritti rynnätä poikansa avuksi. Mutta oli jo liian myöhäistä.

Ruskea Kauris aloitti sillä hetkellä itkulaulun, kun hänen poikansa maksa kaivettiin esiin tämän vatsasta. Äitinsä silmien edessä, armoa antamatta. Ruskea Kauris itki, itki voimallisia kyyneleitä, jotka valuivat maahan hänen jalkojensa juuressa olevan pienen punertavan verson päälle. Kenenkään huomaamatta portaiden raoista alkoi työntyä esiin lisää pieniä versoja.

Hetken kuluttua koitti Ruskean Kauriin vuoro ja kuolemanpelko heräsi hänessä. Hän rimpuili kaikin voimin vastaan, kirkuen sekä kauhusta että vihasta. Mutta pelottavat vieraat soturit olivat vahvoja. Hänet pakotettiin uhrialttarille, hänen pitkiin hiuksiinsa sidottiin köysi ja soturit pitivät hänen käsiään ja jalkojaan paikoillaan. Yksi heistä veti köyttä ja hänen selkänsä taipui kaarelle. Hänen runsaat rintansa loistivat soihtujen valossa, paljastaen niihin maalatut mustat ympyrät.

Intiaanien shamaani astui Ruskean Kauriin eteen ja mumisi omalla kielellään mystisiä sanoja. Mies kohotti pedon kouran hänen yläpuolelleen mustat silmät vihasta kiiluen. Sillä hetkellä Ruskea Kauris alkoi noitua. Hän halusi näiden kammottavien intiaanien tuhoutuvan, kuten he olivat tuhonneet hänen heimonsa. Hän oli sentään shamaanin tytär ja tiesi, miten voisi kirota vihollisensa oman verensä kautta.

”Kiroan teidät, lastenmurhaajat, viattoman veren vuodattajat, saastaiset pedot! Kun vereni vuotaa, vuotakoon myös teidän heimonne veri loppumattomana virtana! Tuhoutukoon koko heimonne, kadotkoon maailman muistista olemassaolonne! Jumalat kääntäköön teille selkänsä! Iskeköön jumalten raivo päällenne!”, Ruskea Kauris huusi omalla kielellään.

Ylipappi iski silloin kouralla naista monta kertaa ja repi naisen maksan irti. Nainen kiljui tuskasta, mutta ylipappi ei armahtanut tätä. Ylipappi nosti maksan ilmaan kansan nähtäväksi, naisen huutojen vaimetessa tämän vuotaessa nopeasti kuiviin. Ylipappi puraisi maksasta palan ja oli irvistää inhosta, sillä se maistui mädältä raadolta. Mutta hän pakottautui nielaisemaan kuvottavan palan, joka jätti hänen suuhunsa kuoleman maun.

”Uhrilahja vaikeni! Hän antautui jumalten haltuun, joten jumalamme ovat yhä tyytyväisiä! Meidän tarvitsee antaa enää muutama veriuhri ja saamme jumalten suosion ikiajoiksi päällemme!”, ylipappi julisti ja heitti maksan kuiluun.

Apupapit tarttuivat naisen ruumiiseen, mutta se lipesi liukkaana heidän otteestaan. Ruumiista alkoi yllättäen pulputa verta ylös runsaana virtana. Apupapit katsoivat toisiinsa levottomina, sillä tällaista he eivät olleet nähneet koskaan. Veri virtasi mustempana kuin yö kohti uhrikuilua. Papit perääntyivät hitaasti verivirran edestä. Kuilusta alkoi kuulua kohisevaa ääntä ja verivirran suunta vaihtui äkisti. Nyt se virtasi ylös kuilusta, yhä mustempana ja paksumpana. Veri valui alas portaita alhaalla seisovan kansa jalkoihin. Virta oli loputon, kuten uhratun naisen ruumiista pulppuava verikin.

Maa tärisi ja kansa liikahteli levottomana verisellä aukiolla. Mutta ylipappi kohotti kätensä eteenpäin kieltäen poistumisen, eikä kukaan rohjennut rikkoa tätä sanatonta käskyä. Ylimystö istui paikoillaan, odottaen kärsimättömästi, että papit selvittäisivät mitä oli tapahtumassa. Ylimystö ei astuisi levottoman kansan eteen, sillä vaikka heitä pidettiin jumalina, eivät he olleet haavoittumattomia. He eivät halunneet ottaa riskiä, että levoton kansa kävisi heihin käsiksi.

Ylipappi piti yhä käsiään edessään ja kansa tuijotti häntä odottavasti. Silloin hänen takaansa ilmestyi esiin verenpunainen verso, joka alkoi temppeliä kiertäen kohota kohti taivaan korkeuksia.

”Tuo kasvi nousee ylös uhrikuilusta, josta veri pulppuaa ylös lähteen tavoin! Tämän täytyy liittyä uhritoimitukseen! Varokaa!”, häpeähuoneen oviaukon luokse raahautunut Keltainen Hiipuva Aurinko huusi silloin niin lujaa, että papisto kuuli.

Ylipappi kuuli Keltaisen Hiipuvan Auringon sanat, muttei antanut niille painoarvoa. Hän puntaroi mielessään mitä sanoisi, kun hän oksensi suustaan mustaa verta sekä niellyn maksanpalan suoraan jaloilleen. Musta veri poltti häntä tulen lailla. Hän potkaisi maksapalan sivuun, huomaten versojen nousevan esiin kaikkialta uhriaskelmien kohdalta.

Silloin taivaalle kaartuva verso hipaisi ylipappia vatsaan. Verson äkisti kasvaneet jatkeet koskettivat salamannopeasti ylimystöä ja muita pappeja. He vaipuivat kasvin kosketuksesta transsiin ja polvistuivat maahan. Myös Keltaisen Hiipuvan Auringon vartijat alkoi huojua, kun verso kosketti heitä. Keltainen Hiipuva Aurinko raahautui ulos häpeähuoneesta. Hän ehti hypähtää taaksepäin oudon verson kiemurrellessa hänen jalkojensa ohi, eikä verso ennättänyt koskettaa häntä. Silloin häneen törmäsi kaksi pakoon juoksevaa apupappia. Myös nämä olivat välttyneet verson kosketukselta. Apupapit auttoivat hänet temppelin sisäänkäynnin eteen.

He katsoivat kauhuissaan, miten versot kasvoivat huimaa vauhtia. Ne vyöryivät portaita alas pelokkaan kansan keskelle, kiertäen heitä käärmemäisesti. Hipaistessaan mayoja nämä valahtivat polvilleen, kohottaen kädet kohti yläpuolelleen kohonnutta korkeaa kasvia. Koko kansa alkoi huojua maassa.

”Versojumala on noussut esiin kiittämään meitä verilahjoista! Polvistukaa jumalanne edessä!”, ylipappi julisti.

”Versojumala on noussut esiin! Kauan eläköön Versojumala”, kansa toisti huumaantuneena. Maa järähteli heidän allaan ja kivien lomasta nousi lisää nopeasti kasvavia verenpunaisia versoja. Niistä valui outoa nestettä alhaalla transsissa huojuvien mayojen päälle. Neste haisi kuvottavalta, makealta ja mädältä lihalta yhtä aikaa. Keltainen Hiipuva Aurinko yökkäsi hajun voimakkuudesta.

Keltainen Hiipuva Aurinko perääntyi takaisin temppelin sisälle, kauas löyhkäävistä versoista, jotka liikkuivat hänen kansansa keskuudessa. Äkisti hän tunsi piston olassaan, nähden yhden juurista tunkeutuneen esiin seinien välistä. Hän tyrkkäsi juuren tieltään, siirtyen apupappien avustamana papiston suureen kammioon. Nuoret apupapit katselivat pelokkaina ulos kammion seinään kaiverretusta katseluaukosta.

”Kunnioitettu Keltainen Hiipuva Aurinko, teidän pitää nähdä...”, apupapit sopersivat peloissaan ja osoittivat ulos.

Apupapit perääntyivät kammion perässä olevan kultaisen ison auringon eteen, polvistuen rukoilemaan apua jumalilta. Erityisesti Suurelta Auringolta, Kinich Ahaunalta. Keltainen Hiipuva Aurinko katsoi ulos ja henkäisi syvään. Koko hänen heimonsa oli noussut ylös, huojuen paikoillaan syvässä transsissa. Keltaisen Hiipuvan Auringon mieleen tuli unijuoma, jota he olivat juottaneet veriuhreille. Verso oli jotenkin huumannut hänen heimonsa. Heijaava liike sai heidät näyttämään siltä kuin he olisivat tanssineet kuoleman tanssia.

Keltainen Hiipuva Aurinko katsoi kasvanutta versoa, jonka piikkimäiset juuret liikkuivat maata myöten kuin käärme. Hän seurasi avuttomana, miten ylimystö heittäytyi maahan juurten eteen.  Juuret lävistivät heidät ohuilla piikeillään, nostaen heidät voimalla ilmaan. Veri tihkui heistä verhona alas, imeytyen kasvin juuriin kuin hiekka imee veden.

Tavallinen kansa seurasi ylimystöä, siunaten jumalia näiden hyvyydestä. Verinen näyttämö kammotti Keltaista Hiipuvaa Aurinkoa, joka oli itse osallistunut vuosien ajan ihmisuhrien veren vuodattamiseen. Soihtujen säihkeessä veriverho muuttui sitä paksummaksi mitä enemmän mayoja heittäytyi juurten eteen surmattavaksi, palvoen uutta jumalaansa.

Keltainen Hiipuva Aurinko itse ei ollut huumaantunut Versojumalasta. Hän ymmärsi, ettei kasvi ollut jumala, kuten ylimyksetkään eivät olleet jumalia. Myös kaksi hänen apupappiaan oli säästynyt Versojumalan huumaavuudelta. Keltainen Hiipuva Aurinko ei vain kyennyt ymmärtämään, miksi juuri he olivat säästyneet. Häneen tuo kasvi oli myös koskenut. Hänen ihoaan pisteli ja olka tuntui turvonneelta, mutta hän ei ollut vajonnut transsiin. Hän ei tanssinut kuoleman tanssia.

”En tiedä mikä tuo on, mutta jumala se ei ainakaan ole. Minun täytyy keskustella pyhien henkien kanssa. Pyydän heiltä apua sekä antamaan anteeksi tämänpäiväinen tekomme. Pyydän tietoa siitä, miten voimme lopettaa tämän hirvittävän näytelmän. Ehkä ehdimme pelastamaan edes osan heimostamme. Tuokaa minulle Ikuinen Juoma”, Keltainen Hiipuva Aurinko sanoi apupapeilleen, jotka pelosta täristen kävivät hakemassa vain ylipapille tarkoitetun kellertävän nesteen.

”Minä rukoilen maan ja taivaan henkiä! Esi-isät rakkaat jo poismenneet, kuulkaa hätämme ja vastatkaa kutsuuni!”, Keltainen Hiipuva Aurinko loitsi ja joi maljasta syvän kulauksen.

Hän kaatui maahan, tuntien irtautuvansa ruumistaan. Ylös kattoon, ulos temppelistä hän leijui, kiertäen korkeita versoja. Hän näki miten ylipappi roikkui yhä yhden juuren päässä, veren tihkuessa hänestä ulos. Kasvin piikit olivat puhkaisseet ylipapin silmät. Keltaisen Hiipuvan Aurinko mietti, että ylipappi oli ollut sokea hirmuteolle ja siksi hänet oli nyt sokaistu. Hän jatkoi lentoaan, kohoten ylös pilvien, läpi usvan. Hänen vierelleen lensi hänen toteemieläimensä maakotka, upeana ja pyhänä. Se ei ollut enää verinen. Toteemieläin kierteli hänen päänsä yläpuolella, kieppuen ilmavirran mukana. Keltainen Hiipuva Aurinko tarttui suuren kotkan siipeen ja kohosi tämän mukana...

 

Krii! Krii! Se syntyi maan povesta, kun suuret liskot valtasivat maailman. Näe kanssani, veljeni Keltainen Hiipuva Aurinko...”, maakotka sanoi ja Keltainen Hiipuva Aurinko katosi sen kanssa kauaksi, niin kauaksi...

Yhdessä toteemieläimen kanssa hän lensi, lensi halki taivaan virtojen. Toteemieläin näytti näkymiä menneeseen aikaan, aikaan ikivanhaan. Keltainen Hiipuva Aurinko näki silmiensä eteen avautuvan tuntemattoman maiseman. Maiseman, jonka rehevyys salpasi hengen, puiden ollessa korkeampia kuin kukkulat, joiden yli he liitelivät. Vehreyden takana näkyi kuitenkin alue, jossa ei kasvanut mitään. Siellä oli vain pelkkää kiveä ja hiekkaa, täynnä eläinten luurankoja. Autiomaata silmänkantamattomiin. He lensivät eteenpäin, halki autioituneen maan. Lensivät, kunnes autiomaa alkoi päättyä.

Keltainen Hiipuva Aurinko näki allaan valtavankokoisia eläimiä, jonkinlaisia liskoja. Suuret eläimet vaelsivat mantereen halki, jättäen jälkeensä vain tuhoa ja kuolemaa. Kaikki vihreä syötiin ja tallottiin jalkoihin. Osa suurista liskoista metsästi eläimiä, raadellen kaiken, minkä kiinni saivat.

Toteemieläin nyökkäsi kohti taivasta. Keltainen Hiipuva Aurinko näki suuren tulipallon syöksyvän ilmojen halki. Tulipallo tärähti maahan keskelle vihreää viidakkoa. Ilmaan kohosi valtava pölypilvi, joka levisi ympäriinsä ja peitti suuret eläimet alleen. Sen sijaan, että eläimet olisivat paenneet pakokauhun vallassa, ne lähtivät vaeltamaan kohti törmäyskohtaa. Ne eivät metelöineet eivätkä käyneet toistensa kimppuun. Ne vaelsivat eteenpäin katseet lasittuneina, näkemättä mitään. Keltainen Hiipuva Aurinko ajatteli, että eläimet kulkivat yhtä lailla huumattuina kuin hänen heimonsakin oli kulkenut kohti kuolemaansa.

Toteemieläin lennätti hänet maahan syntyneen kuilun kohdalle. Kuilusta kasvoi esiin Verso, kohoten taivaalle nopeammin kuin ukkosmyrsky. Sillä nimellä toteemieläin nimitti kasvimaista olentoa, joka oli saapunut tänne kaukaa.

Verso näytti erilaiselta kuin hänen ajassaan. Se oli vihreä ja sen juuret olivat piikittömät. Verson lukuisat varret kiemurtelivat kohti liskoja, kietoen itsensä eläinten ympäri. Verso sulatti liskot nopeasti, niiden nesteiden valuessa kuiluun sen juurille. Yksikään eläin ei rimpuillut vastaan eikä vastustanut kohtaloaan. Ne antoivat Verson syödä itsensä.

Toteemieläin kertoi, että Verso oli palauttanut luonnonjärjestyksen. Suurten liskojen antama ravinto oli tyydyttänyt sen nälän. Keltainen Hiipuva Aurinko katsoi, miten Verso vetäytyi takaisin kuiluun, jättäen jälkeensä puhtaaksi kalutut luurangot. Verso vaipui kylläisenä lepoon, syvälle maan uumeniin. Keltainen Hiipuva Aurinko ymmärsi, että he olivat rakentaneet juuri tuon kuilun ympärille uhritemppelinsä, alueelle, johon tulipallo oli muokannut syvän kuopan. Tulipallosta syntynyt Verso oli nukkunut kuilussa rauhassa syvää unta. Se oli uinunut ikuisuuden. Kunnes se oli herännyt. Ja Keltainen Hiipuva Aurinko ymmärsi, miksi Verso oli noussut esiin maan uumenista.

”Me herätimme sen ihmisten verellä, tuhoamalla toisiamme ja muita intiaaniheimoja. Kuluttamalla alueen luonnonvarat loppuun. Me uhrasimme verta, jotta olisimme saaneet sadetta ja jotta saaliseläimet olisivat palanneet. Turhaan, sillä itse me olimme syyllisiä. Pyydän jumalten anteeksiantoa. Emme ymmärtäneet. Minä en ole viaton, vaikka vastustin viattomien lasten verenvuodatusta ja anoin anteeksiantoa jumalilta. Myös minä olen halunnut vuodattaa vangittujen soturien verta, jotta jumalat olisivat tyytyväisiä ja kylläisiä. Auttakaa meitä tämän kerran. Antakaa minun lopettaa se minkä aloitimme. Anon teitä, anon apua, anon ymmärrystä...”, Keltainen Hiipuva Aurinko sanoi toteemieläimelleen, joka katosi kirkuen taivaalle.

 

Toteemieläimen tilalle näyttäytyi heidän esi-isiensä henkiä. He osoittivat Keltaista Hiipuvaa Aurinkoa rintaan, koskettivat sitä, merkitsivät sen tulisin auringon merkein. Merkki hehkui ja poltti häntä rintaan, ikiaikaisen taikuuden siirtyessä henkien kosketuksesta häneen. Hän tiesi mitä tehdä ja kiitti niin esi-isiään kuin luonnon jumalia anteeksiannosta. Nämä olivat antaneet heille mahdollisuuden. Hänen rukouksensa ja anteeksipyyntönsä oli kuultu, sillä ne olivat olleet pyyteettömät...”

 

Keltainen Hiipuva Aurinko palasi takaisin ruumiiseensa, jota hänen apupappinsa olivat vahtineet. Hän haukkoi henkeään, yrittäen toeta raskaasta siirtymäriitistä. Hänellä ei olisi aikaa levätä hetkeäkään. Ja hän kertoi apupapeille nopeasti näkemästään.

”Sen nimi on Verso. Se on ollut täällä kauan, jopa ennen kuin jumalamme loivat meidät maailmaan. Verso syntyi tulipallosta, kohosi ylös uhrikuilusta. Se pitää yllä luonnon tasapainoa. Suuret liskot olisivat syöneet kaiken tieltään, joten Verso tuhosi ne. Verso vaipui sen jälkeen lepoon. Me olemme tuhonneet toisiamme ja muita heimoja, kuluttaneet maan antimet loppuun. Me itse aiheutimme tämän. Nostimme itsemme jumalten viereen, valutimme viattomien verta. Lasten veri antoi Versolle nuoruuden elinvoiman. Viimeisin veriuhri loitsi tuhon päällemme, ja myös Verso kuuli naisen loitsut. Verso heräsi estämään meitä tuhoamasta kaikkea. Ehkä Verso ei olisi herännyt ilman loitsimista, mutta viimeistään kirousloitsu herätti sen. Esi-isämme näyttivät tämän minulle kosketuksensa kautta”, Keltainen Hiipuva Aurinko kertoi apupapeille, jotka eivät täysin ymmärtäneet hänen kertomaansa.

Keltainen Hiipuva Aurinko nousi hoippuen ylös ja pyysi apupappejaan hakemaan kammiostaan työkalut sekä kaksi kivistä laattaa.

”Meidän on toimittava ennen kuin Verso syö meidät kaikki. Merkitkää ylös tapahtumat tuleville heimoille. Esi-isämme kertoivat, ettei heidän taikansa kanna ikuisesti. Sen jälkeen lähtekää pois täältä älkääkä koskaan palatko. Minä nukutan Verson, joka leviää muuten kaikkialle. Me olemme tuhonneet toisia heimoja piittaamatta heidän elämästään. Nyt me voimme pelastaa sen, mitä heistä on vielä jäljellä. Minä teen mitä minun pitää tehdä. Annan oman uhrilahjani, vapaaehtoisesti. Vereni on merkitty esi-isieni kosketuksen kautta. Vereni avulla Verso vaipuu Ikiuneen”, Keltainen Hiipuva Aurinko sanoi.

Miehet tekivät työtä käskettyä ja hakkasivat laattoihin merkkejä. He kiirehtivät, sillä aika oli loppumassa. He joutuivat jättämään paljon pois laatoista, merkiten virheellisestikin asioita. Mutta Keltaisen Hiipuvan Auringon näyn he tallensivat niin tarkasti kuin kykenivät. He silmäilivät jatkuvasti kammion sisäänkäyntiä, peläten että Verso veisi heidät. Verso heilui temppelin yläpuolella, osan sen piikkijuurista hivuttautuessa kohti papiston kammiota. Kuin Verso olisi pyrkimässä estämään heidän aikeensa, mutta jokin pidätteli sitä selvästi. Verso ei ulottunut heihin saakka. Ikiaikainen taika suojeli heitä ja apupapit kiittivät esi-isiään.

Keltainen Hiipuva Aurinko asteli tuskaisin askelin ulos uhrialttarin eteen. Temppelin yläpuolelle oli ilmestynyt viidakko, joka ulottui korkealle aina yöpilviin saakka. Ylhäältä laskeutui kaikkialta häntä kohti käärmemäisiä Versoja. Ne liikkuivat nopeasti kuin haukat. Tuon tuhon kasvin juuret liikkuivat häntä portaita pitkin, piikit valmiina iskemään. Mutta Versot pysähtyivät kuin seinään hänen edessään. Keltainen Hiipuva Aurinko kohotti veitsensä ilmaan, tuntien veressään virtaavan taian voiman.

”Minun vereni olkoon viimeinen uhrilahja joka tällä alttarilla vuodatetaan! Vapaaehtoisesti annan henkeni toisten heimojen puolesta! Jumalat hyväksyvät anteeksipyyntöni ja uhraukseni, sillä minä nousin ylipappia vastaan ja kärsin uhrien lailla! Esi-isiemme henget merkitsivät vereni taioillaan! Rikoimme luonnon lakeja vuodattaessamme viattomien verta! Minä ruokin sinut Verso verelläni ikiajoiksi! Nuku! Nuku iäti! Nuku rauhassa Ikiunta! Älä koskaan herää!”, Keltainen Hiipuva Aurinko loitsi.

Keltainen Hiipuva Aurinko iski huutaen veitsen rintaansa, vetäen sen salamannopeasti pois. Hän lysähti uhrialttarille.

Keltainen Hiipuva Aurinko näki viimeisenä näkynään verensä valuvan uhriaskelmia pitkin alas. Veri oli kuin virta, joka kumpusi loppumattomana hänen rinnastaan. Aivan kuten viimeisen uhrin, huutavan intiaaninaisen, veri oli virrannut. Taika oli toiminut. Keltainen Hiipuva Aurinko kiitti jumalia ja esi-isiään kuollessaan. Verson leviäminen oli estetty. He olivat herättäneet sen ja he olivat sen myös kukistaneet.

Verivirta levisi Verson juurille, imeytyen syvälle sen sisuksiin. Verso tunsi veren voiman, se oli kuin huumetta sille. Aikojakin vanhempi jumalten taikuus oli sitä vahvempi. Maa tärisi ja jyrähteli Verson antautuessa veren voimalle.

Keltaisen Hiipuvan Auringon apupapit riensivät alas sortuvia portaita. He tiesivät olevan liian myöhäistä paeta. Mutta he halusivat suojella kivilaattoja, jotta ne jäisivät jäljelle näistä tapahtumista. Se oli ollut Keltaisen Hiipuvan Auringon viimeinen toive. Apupapit heittivät kivilaatat pihalla niin kauas kuin pystyivät, kun temppeli sortui rysähtäen alas, haudaten alleen kaiken. Samoin sortuivat muutkin alueen rakennukset. Niiden myötä mayojen heimo jäi unohduksiin maailmalta. Verso kieppui alas korkeuksista, kääriytyen uhritemppelin ympärille kuin käärme. Se jähmettyi paikoilleen kivikovaksi puuksi. Verso oli vaipunut Ikiuneen. Se nukkuisi ikuisuuden, jollei sitä herätettäisi...

II. Vainu

Se oli vain yksi punertava verso, joka kohosi maasta esiin keskellä vanhaa kiviröykkiötä. Mutta sitäkin vaarallisempi se oli. Se oli uinunut Ikiunessa, mayojen mahtitaian voittamana. Se oli kuullut unensa läpi Maaäidin huutavan tuskissaan. Sitä mukaa kuin luontoa oli tuhottu, sitä enemmän se oli halunnut herätä. Kunnes Maaäidin haavoittuminen oli rikkonut ikiaikaisen taikuuden kahleet. Nyt se oli herännyt, nukuttuaan levossa vuosisatojen ajan. Eikä Verso nukkuisi enää pitkään aikaan.

Verso haisteli ilmaa. Jokin tässä maailmassa oli muuttunut, se aisti sen. Se kuuli outoa meteliä viidakosta, hyvin lähellä itseään. Se tunsi Maaäidin huutavan kivusta. Verso kärsi noista huudoista. Se tunsi tuskan omissa juurissaan, jotka olivat syvällä maan suojissa. Sen oli pakko nostaa juuriaan ylös maanpinnalle, jottei Maaäidin kipu olisi vahingoittanut niitä.

Verso kasvoi hitaasti, sillä se oli oppinut varovaiseksi. Sen ei kannattanut kasvaa heti omaan suuruuteen, jottei sitä voitaisi vaivuttaa takaisin Ikiuneen. Se kasvatti pienen kukan, jossa tuhannet siitepölyhiukkaset odottivat käskyä levitä ilmaan. Ne olivat tiedustelijoita. Ne leviäisivät ilmavirtojen mukana ympäri maapalloa, laskeutuisivat maahan ja itäisivät huomaamattomina Uusina versoina. Ja kun Emoverso kutsuisi, nousisivat ne korkeuksiin yhtäaikaisesti sen kanssa. Tällä kertaa Verso valmistautuisi paremmin. Se söisi vasta, kun se olisi kasvattanut riittävästi Uusia Versoja. Siihen ei menisi kuin muutamia päiviä. Silloin ei haittaisi, vaikka Emoverso tuhottaisiin. Silloin se olisi jo levittäytynyt kaikkialle, eikä kaikkia Uusia Versoja pystyttäsi tuhoamaan. Ei edes ikiaikaisen taikuuden voimin. Se ei enää erehtyisi.

Tiedustelijat lähtivät matkaan ja niiden kautta Verso näki Maaäidin tuhon laajuuden. Se oli pahempi kuin se oli osannut odottaa. Se näki vain tuhottua luontoa, saastuneet meret, kuivuneet järvet. Eläinten kärsimyksen. Suuria rakennelmia, joissa tapettiin suunnaton määrä eläimiä toinen toisensa jälkeen. Savannit, joiden eläimet oli metsästetty sukupuuton partaalle. Se kuuli eläinten kuolinhuudot ja Maaäidin anovan, että tuska loppuisi.

Verso tunsi vihan paisuvan sisällään. Verso haistoi, että ihmiset olivat tehneet tämän. Ihmisten haju oli toisenlainen. Ihmiset eivät olleet tavallisia eläimiä, sillä ihmiset löyhkäsivät vihalta ja raakuudelta. Ihmiset murskasivat myös toisiaan, kiduttivat ja tappoivat lajitovereitaan turhaan. Kuten mayat olivat aikoinaan vuodattaneet turhaan verta, tuhoten toisia heimoja. Verson Ikiunen aikana kaikki oli mennyt pahemmaksi. Ihmiset tuhoaisivat vielä koko maapallon.

Tällä kertaa Verso pyydystäisi yhdellä kertaa nuo vastenmieliset parasiitit. Sen nälkä oli kasvanut Ikiunen aikana. Se ruokki itseään ainoastaan parasiiteillä, jotka kuluttivat Maaäidin antimet loppuun. Se ei tuhoaisi Maaäitiä, kuten nuo parasiitit. Nyt se kukistaisi parasiitit täydellisesti, ravitsisi itseään kauan niiden verellä. Jotta Maaäiti ei tuhoutuisi. Jotta luonnon järjestys palautuisi ennalleen. Jotta Verso voisi uinua jälleen rauhassa Maaäidin suojissa, josta se oli kerran noussut tulimyrskyn voimin. Se oli saapunut tänne kaukaa, eksyneenä kulkijana, löytäen itselleen uuden kodin Maaäidin syleilystä. Nyt sen koti oli tuhoutumassa Maaäidin myötä...

 

III. Löytö

”Makuuhuoneen ovi aukeni naristen. Sängyssä makaava tyttö tiesi, että hirviö oli saapunut taas huoneeseen. Tyttö veti peiton korvilleen, rukoillen, että hirviö katoaisi. Mutta koskaan se ei kadonnut. Hirviö siirsi peittoa pois hänen päänsä päältä, nuollen hänen korviaan. Kuiskaten: ”Kulta, miten herkullinen makupala oletkaan. Minä voisin syödä sinut ja syönkin”. Tyttö tärisi pelosta ja vetäytyi syvemmälle, peläten, että nyt hirviö söisi hänet lopullisesti. Tällöin hirviö veti peiton pois hänen vartalonsa päältä ja tyttö alkoi itkeä hiljaa. Hirviö nuoli ja näykki hänen reisiään ja pakaroitaan, syöden häntä, jättäen hänen päälleen märkää limaa. Sitten tyttö tunsi hirviön levittävän hänen jalkansa haralleen ja hirviö kävi hänen päälleen. Tuska oli kamala ja tyttö huusi. Hän anoi hirviötä lopettamaan. Mutta hirviö vain jatkoi, läähättäen hänen niskaansa, purren siihen jälkiä...”

 

Selma heräsi hikisenä painajaisestaan, jota näki nykyisin enää harvakseltaan, kiitos vuosien terapiaistuntojen. Hän oli nähnyt painajaisen juuri sellaisena kuin oli lapsena kokenut isänsä yölliset, tuskantäyteiset vierailut. Öinen hirviö, jonka käynnit olivat kestäneet monta vuotta. Niihin vierailuihin hänen lapsuutensa oli loppunut ja yksinäinen aikuisuus alkanut. Aivan liian nuorena hän oli oppinut elämän raadollisuuden. Hänen isänsä oli nakertanut kerta kerran jälkeen pois osan hänestä, jättäen hänet tyhjäksi. Syyttäen häntä hulluksi, kun hän oli viimein kertonut koulun terveydenhoitajalle ”mitä isi teki”. Huutanut, ettei hän koskaan pääsisi eroon isästään, sillä tämä oli merkinnyt omansa. Kuten oli tehnytkin.

Selma tiesi, miksi painajainen oli palannut pitkän ajan jälkeen. Hän oli poikennut eilen kaavastaan. Hän oli käynyt ulkona mukavan miehen kanssa, jonka oli tutustunut yhteisen työprojektin kautta muutama kuukausi sitten. Biologi Frank Miller, kohtelias herrasmies, komeakin. Vankkumaton idealisti. Kiinnostunut ympäristöstään ja puhui intohimoisesti kasveista. Frank olikin saapunut Meksikoon tutkimaan viidakon kasvilajeja. Ja pyysi häntä sinnikkäästi ulos, puhumaan kaikesta maan ja taivaan välillä. Kunnes Selma ei voinut enää vastustaa miehen miellyttävää hymyä ja suostui.

Frankin tapaaminen iltadrinkillä oli ollut kuitenkin virhe. Frank oli antanut ymmärtää olevansa kiinnostunut hänestä muussakin kuin työmielessä. Eikä hänestä olisi siihen, ei koskaan tulisi olemaan. Tästä lähtien hän pitäisi miehen pienen matkan päässä. Hän antaisi ymmärtää, että he olivat vain työtovereita, ei sen kummempaa.

Selma hätkähti puhelimen piristessä yöpöydällä. Hänelle ei koskaan soiteltu aamuyöstä. Hän oli yksinäinen susi, jolla ei ollut perhettä eikä sukulaisia. Puhelun täytyi koskea hänen työtään. Tai se olisi Frank... Selma vastasi puheluun epäröiden.

”Anteeksi häiriö. Oletteko te Selma Veirei, Meksikon Arkeologisen Maailman Yhteisen Instituutin johtava arkeologi?”, puhelimen toisessa päässä oleva miessoittaja kysyi, ääntäen hänen sukunimensä väärin. Hänen suomensukuista nimeään ei osattu koskaan lausua oikein.

”Kyllä, olen Selma Vaara. Mitä asianne koskee?”, Selma vastasi lyhyesti.

”Minä en voi puhua pitkään. Riskeeraan henkeni, kun otin yhteyttä sinuun. Tiedät varmasti yhtiön Corporation Russian Energy Developments ja missä päin Jukatanin niemimaata työskentelemme. Olemme kaataneet viidakkoa, tehden tietä tulevalle malmikaivokselle. Hetki sitten törmäsimme johonkin, mikä teidän pitää nähdä. Luulen, että... niin, luulen, että me olemme löytäneet kadonneen mayojen temppelin. Teidän täytyy tulla tänne heti. Yrityksemme pomo on visusti kieltänyt meitä kertomasta kenellekään, jos satumme löytämään mitään arkeologisiin löytöihin viittaavaa. Mutta minä olen intiaanien jälkeläinen ja opiskelen historiaa sekä teidän kieltänne yliopistossa. En halua, että osa kulttuuriperintöämme tuhotaan suuryrityksen ahneuden tähden... tulkaa heti. Pomomme palaavat tänne aamukoitteessa ja silloin saattaa olla liian myöhäistä. Minä en ole enää täällä, sillä pomoni kostaa varmasti petturuuteni. Olen Alvarez Rodrigues. Jos vielä joskus tarvitset minua, niin mene Consuelan Bueno Mamas Cantinaan ja sano nimeni. Suvussani virtaa mayojen veri ja tiedämme asioita esi-isistämme...”, Alvarez sanoi ja sulki puhelimen kuuntelematta Selman vastausta.

Selma mietti hetken aikaa kuulemaansa. Hän tiesi välittömästi mistä alueesta oli kyse, sillä Corporation Russian Energy Developments yhtiön työt oli yritetty pysäyttää kansainvälisen ympäristöjärjestön kautta. Kyseinen suuryritys tuhosi luontoa mielensä mukaan ja jätti poistuessaan jälkeensä vain saastuneet alueet. Yhtiö oli saanut suurta huomiota myös Meksikon lehdistössä. Mutta viranomaiset olivat lopettaneet nopeasti ”vääränlaiset puheet”, sillä valtio oli myöntänyt yhtiölle toimiluvan ja saisi osan tuotoista myös haltuunsa.

Selma päätti soittaa Instituutin esimiehelle ja perusteli tälle, miksi halusi tarkistaa Alvarezin mainitseman työmaan. Instituuttiin otettiin yhteyttä harva se päivä, kun soittajat luulivat tehneensä vuosisadan löydön. Yleensä vastaavanlaiset löydöt olivat osoittautuneet tavanomaisiksi kivenmurikoiksi. Mutta äskeinen soittaja oli tuntunut olevan varma asiastaan. Selma oli myös erottanut miehen äänestä todellista pelkoa. Hänen vaistonsa sanoi, että hänen pitäisi lähteä heti paikan päälle. Ennen kuin mahdollisia todisteita ehdittäisiin tuhota. Esimies valtuuttikin hänet lähtemään viidakkoon välittömästi. Hän myös lähettäisi Meksikon poliiseja avuksi, kunhan vain välttämätön byrokratia olisi hoidettu.

Pukiessaan vaatteita päälleen Selma päätti soittaa vielä Frank Millerille. Kaikesta huolimatta tuon miehen intellektuelli seura oli tehnyt hänelle hyvää. Hän myös halusi jakaa mahdollisen löydön jonkun kanssa. Jonkun, joka ei ollut arkeologi, jos mitään löydettävää ei olisikaan. Moni mies ja nainenkin janosi Selman pestiä itselleen, eikä hänen virhearviointejaan jätettäisi huomioimatta.

”Frank, sanoit, että lähdet ensi viikolla viidakkoon. Haluaisitko aikaistaa lähtöäsi? Lähde mukaani, niin saatat nähdä jotain ennennäkemätöntä. Mikään ei ole varmaa vielä. Mutta jotain on mahdollisesti löytynyt Jukatanin viidakosta”, Selma soitti salaperäisesti ja sopi tapaavansa Frankin läheisellä pienlentokentällä.

 

”Kirottua! Pomo, et usko mitä työmiehemme ovat löytäneet aamuyön aikana...”, työnjohtaja Hans Macher sanoi astuessaan pomonsa Palev Popovin työhuoneeseen.

”Kerro ihmeessä”, Popov vastasi välinpitämättömästi, naukkailen aamuhörppyä lähes tyhjästä viskipullosta. Hänellä oli hitonmoinen krapula eilisestä illasta, jolloin hän oli käynyt tervehtimässä Meksikon ilolintuja. Hän oli hädin tuskin selviytynyt takaisin työpaikalleen. Ja oli normaaliakin huonommalla tuulella.

”Keskeltä viidakkoa on löytynyt jonkinlainen sortunut rakennus. Ja tiedäthän, ettei viidakon peittämä rakennuksen jämä voi olla uusi tällä seudulla. Se on luultavasti mayojen kaupungin raunio. Tai niin ainakin työmiehet ovat päätelleet”, Hans sanoi, yrittäen keksiä oikeaa tapaa kertoa pomolle huonot uutiset.

”Mitä pirua sinä höpötät? Väitätkö, että olemme törmänneet antiikkiseen rakennukseen? Siinä tapauksessa kokoa kaikki miehet yhteen. Älä anna heidän ottaa yhteyttä kehenkään, varsinkaan lehdistöön tai arkeologeihin. Ei ennen kuin olen soittanut yhtiöön tilanteesta ja...”, Popov sanoi, kun Hans keskeytti hänet.

”Valitan pomo. Se on jo myöhäistä. Heti kun löytö tehtiin, työmiehet pysäyttivät koneet. Yksi heistä ilmoitti välittömästi puhelimella johonkin Arkeologiseen Instituuttiin, tai niin meidän oma väkemme ainakin kertoi minulle. Meidän on pakko lopettaa työt”, työnjohtaja Hans kertoi ja Popov heitti tyhjän viskipullon raivossaan seinää päin.

”Sehän nähdään! Minä viis veisaan jostain vanhoista rakennuksista! Johan niitä temppeleitä on turistien vetokohteina mielin määrin! Minä haluan tavata sen kirotun houkan, joka otti yhteyttä Instituuttiin ja ilmiantoi meidät!”, Popov huusi kasvot punaisina.

”Alvarez on jo ottanut jalat alleen ja poistunut paikalta. Hänestä et kuule enää. Meksikolaiset taitavat katoamisen jalon taidon. Kuten olemme työmaalla huomanneet keskipäivän aikaan”, Hans sanoi.

”Pirulauta näitä alkuasukkaita, ei heidän kanssa voi tehdä töitä... minä menen komentamaan miehet takaisin työhön! Me murskaamme sen raunion jämät niin, ettei kukaan koskaan ehdi näkemään mitä täällä on ollut! Sitten vain väitämme työntekijämme nähneen huumehuureissaan näkyjä!”, Popov kirosi.

Miehet siirtyivät ulos ja Popov näki harmikseen työmaan olevan pysähdyksissä. Työmiehet istuskelivat aamukahvilla ja polttelivat laiskannäköisinä tupakkia. Popov näki silmissään punaista.

”Takaisin työhön perkeleen laiskurit! Emme maksa teille palkkaa istumisesta! Koneet on käynnistettävä välittömästi! Haluan, että tuo edessä oleva viidakko kaatuu!”, Popov huusi täyttä kurkkua.

lähestyvän helikopterin ääni keskeytti Popovin paasaamisen. Pienehkö kopteri laskeutui aukealle hakkuualueelle. Kopterista nousi ensimmäisenä pienikokoinen, hieman lapsenkasvoinen kaunis nainen, jonka ruskeat hiukset oli vedetty taakse poninhännälle. Hänen perässään kopterista nousi ulos kaksi aseistettua meksikolaista vartijaa sekä pitkä mies, joka kantoi mukanaan suurta näytelaukkua. Nainen asteli määrätietoisesti kohti Popovia.

”Olen Selma Vaara, Arkeologisen Instituutin johtava tutkija. Kuka on tämän työmaan johtaja?”, nainen kysyi topakasti.

”Minä olen Palev Popov ja vastaan täällä kaikesta. Teillä ei ole tänne mitään asiaa. Varsinkaan tuollaisella pienellä pippurisella naisella. Meksikon valtio on luovuttanut tämän alueen yhtiöni käyttöön, saaden kaivostuotannosta rutkasti rojalteja. Varmaankin pikkurouva on kuullut sellaisen nimen kuin Corporation Russian Energy Developments? Poistukaa täältä välittömästi tai komennan mieheni saattamaan teidät ulos viidakosta”, venäläisellä aksentilla puhuva mies sanoi, silmäillen Selmaa päästä varpaisiin. Miehen harittava katse pysähtyi hetkeksi Selman muhkeaan rintamukseen, joka erottui erinomaisesti väljästä puserosta huolimatta. Mies lipaisi kieltään ja jäi tuijottamaan Selman rintoja ahnaasti.

”Hyvä herra Popov. Itse asiassa juuri tällä hetkellä esimieheni Instituutissa on ottanut yhteyttä Meksikon viranomaisiin. Teidän yhtiönne kaivausoikeudet on kuoletettu ja tämä alue on julistettu väliaikaisesti suojelualueeksi. Nämä työkoneet on vietävä täältä pois välittömästi. Tämä on tästä hetkestä lähtien arkeologista tutkimusaluetta, eikä täällä tehdä mitään ilman minun lupaani”, Selma sanoi. Hän tuijotti venäläistä miestä rauhallisesti suoraan silmiin, antamatta tämän katseen häiritä itseään.

Popov inhosi edessään olevan naisen uhmakasta katsetta ja päästi suustaan uhkauksen, harkitsematta sen seurauksia.

”Tämä ei jää tähän. Minun täytyy todeta, arvon pikkuneiti, että te olette täällä viidakossa vain muutaman miehen voimin. Mikä estää minua komentamasta miehiäni teidän kimppuunne? Tänne viidakkoon on helppo haudata pari ruumista ilman, että niitä löydetään koskaan”, Popov sihisi hampaidensa välistä, vanhan viinan katkun osuessa Selman nenään epämiellyttävästi. Popov heilautti kättään Selman edessä, kuin aikoen lyödä tätä. Selma ei perääntynyt askeltakaan. Frank oli aikeissa antaa Popovin kuulla kunniansa, mutta Selma ehti vastata venäläiselle ensin.

”Herra Popov, ette voi olla niin tyhmä, että uskoisitte voivanne selvitä sellaista teosta. Minun läsnäoloni täällä tiedetään. Myös kansainväliselle lehdistölle on ilmoitettu mahdollisesta löydöstä. Joten mahdolliseen vastarintaan on varauduttu. Emme ole ensimmäistä kertaa tekemisissä ahneiden suuryritysten kanssa. Poliisisaattue saapuu tänne hetkenä minä hyvänsä, kuulette sen varmaan itsekin tuosta kaukaisesta metelistä. Minä jätän naurettavan uhkailunne huomioimatta ja siirryn hoitamaan tehtäviäni. Sillä välin te varmasti siirrätte koneenne pois täältä, poliisien ystävällisellä avustuksella”, Selma vastasi välinpitämättömästi. Häntä eivät mitkään pikkunilkit voineet pelotella. Hänet oli jo lapsena keitetty kovaksi, kestämään mitä tahansa. Hänen sijoitusperheensä ”äiti”, sadistinen rouva Smith, oli hakannut kepillä pelon ulos hänestä. Kieltänyt puhumasta oikeasta isästään ja tämän perversioista, koska tyttö oli itse isänsä vietellyt. Sekä ajanut valheillaan isänsä tekemään itsemurhan. Rouva Smith oli pitänyt Selmaa ”saatanan viettelemänä kätyrinä. Pikkunoitana, joka oli saattanut viattoman miehen turmioon. Ja josta piti karkottaa saatana ulos jumalallisin lyönnein”.

”Väistykää. Minä hoidan nyt työni”, Selma sanoi topakasti ja hymyili sitten valloittavasti Frankille, ”tule Frank, minä palan halusta nähdä mitä herra Popovin työmiehet ovat löytäneet. Sen on oltava jotain todella upeaa, sillä muuten herra Popov ei olisi noin raivoissaan. Soittajamme on tainnut puhua totta”.

Näiden sanojen myötä Selma siirtyi tutkimaan vehreän viidakon keskeltä osittain erottuvia raunioita, poliisien autojen jo rymistellessä kuoppaisella tientapaisella. Selma tiesi poliisien pitävän huolen, ettei Popov tekisi mitään radikaalia.

Palev Popov heitti kypäränsä maahan, kiroten venäjäksi kaiken maailman arkeologit. Sitten hän juoksi soittamaan yhtiönsä johdolle. Johto ei ilahtuisi huonoista uutisista, vaan antaisi hänelle potkut saman tien. Yhtiö ei voisi tehdä mitään nyt, kun kansainvälinen huomio oli saatu. Siitä tuo kirottu akka oli pitänyt heti huolen. Mutta hänellä oli muutama konsti takataskussa. Venäjällä oppii hoitamaan epämieluisat asiat pois silmistä ilman, että siitä jää kiinni. Hänellä oli onneksi miehiä kaupungissa. Hän pitäisi huolen, että saisi jatkossakin kaivosalan töitä.

 

Selma käveli ”tieksi” raivatulla alueella, uskomatta silmiään täyden tuhon edessä. Viidakkoa oli hakattu pitkältä matkalta maan tasalle. Kaivannon pääkohtaa oli vaihdettu päättämättömästi ja maata oli myllerretty kaikkialta. Täysin vastoin kansainvälisiä säädöksiä. Selma kirosi ääneen maailman suuryhtiöt, jotka jättivät jälkeensä vain tuhoa ja hävitystä. Välittämättä maapallon tulevaisuudesta, kunnioittamatta luonnon monimuotoisuutta.

Frank yritti pysytellä Selman perässä vartijoiden kanssa. He eivät olleet yhtä ketteriä kuin pienikokoinen nainen, vaan kompastelivat esiin kaivettuihin jättimäisiin juuriin. Juuriin, joita Frank katseli kiinnostuneesti, sillä niissä oli jotakin erilaista. Juuret nousivat esiin kaivetuista alueista ja olivat oudon piikikkäitä. Hän kiitti mielessään paksuja maastokenkiään, joita piikit eivät lävistäneet. Frank yritti keksiä, minkä puun juuria ne olivat, kun hän huomasi Selman katoavan heidän edessään olevaan liaaniryteikköön. Frank kiirehti naisen perään, kompuroiden vaikeassa maastossa.

 

Selma tunkeutui ryteikön läpi ja pysähtyi äkisti. Hänen eteensä lankesi päätähuimaava näky. Maa vietti rajusti alaspäin suurelta alueelta. Työkoneet olivat raivanneet väylän alas, mutta muuten rehevä viidakko oli vielä koskematon. Alhaalla näkyi suuria kivenlohkareita sekä myllerrettyä maakerrosta. Rehevän kasvuston keskeltä erottui silti selvästi kumpuja, jotka eivät olleet luonnon muokkaamia.

Selman sydän alkoi jyskyttää. Keskimmäinen kumpu oli todella erikoisen näköinen. Sitä kiersi jonkinlainen puumainen kasvusto, josta hän ei saanut selvää. Sitä hänen pitäisi ensimmäiseksi tutkia. Tästä hetkestä hän oli haaveillut siitä lähtien, kun hän oli valmistunut maineikkaasta Yalen yliopistosta huippuarvosanoin. Hän oli saanut ensin harjoittelupaikan Meksikon Arkeologisesta Instituutista ja kohonnut vuosien aikana asemassaan.

Selma oli aikeissa lähteä kapuamaan alas, kun häneen tartuttiin olasta. Selma kääntyi raivokkaana vastustamaan hyökkäystä, mutta näki edessään hieman punehtuneen Frankin.

”Anteeksi, minä kompastuin tuohon kirottuun juureen. Jos en olisi näin ”älykäs”, voisin vaikka vannoa, että nuo juuret yrittivät estää pääsymme tänne. Mutta häpeällinen totuus on, että minä vain olen iso köntys”, Frank pyyteli hieman virnuillen anteeksi, pitäen kättään yhä naisen olalla.

”Ei se mitään. Hyvä ettemme molemmat kaatuneet ja vierineet rinnettä alas. Siinä olisi käynyt pahasti”, Selma vastasi hiljaa ja vetäytyi irti miehen kosketuksesta.

Frank päätteli naisen elekielestä, ettei tähän kannattanut koskea enempää. Hän oli huomannut sen jo edellisiltana drinkillä, kun oli puolihuolimattomasti hipaissut naisen polvea. Selma oli jäykistynyt ja vetäytynyt välittömästi etäälle hänestä. Ilta oli loppunut siihen, Selman hyvästellessä hänet nopeasti ja kylmästi. Frank ei ollut mikään typerys. Hän oli ymmärtänyt, että Selmaa oli satutettu pahasti. Hän oli siitä hetkestä lähtien toivonut saavansa tilaisuuden todistaa naiselle, etteivät kaikki miehet olleet vaarallisia. Elleivät sitten huhut pitäneet paikkansa ja nainen piti omasta sukupuolestaan. Tosin Frank arveli Selman työtoverien olevan seksistisiä, sillä Instituutissa oli vain jokunen nainen töissä. Ja Selma sattui olemaan miesten esimies. Varma tekosyy pahoihin puheisiin.

Frank laskeutui ajatuksissaan Selman perässä, varovasti, sillä lasku oli yllättävän jyrkkä. Selma pääsi perille nopeammin ja kiirehti kohti kasvillisuuden peittämiä kivikasoja. Hän katosi taas Frankin silmistä ja tämä kiri askeleitaan. Hän ei halunnut jättää Selmaa silmistään, sillä Popov oli uhkaillut naista tosissaan. Ja hän halusi suojella tuota kiehtovaa naista, johon oli ihastumassa hetki hetkeltä enemmän.

Selma seisoi alueen keskellä, tuijottaen liikkumatta eteensä. Työkoneet olivat päässeet kukkulan lähelle, repineet irti oudonnäköistä puumaista kerrosta, jonka päälle viidakon kasvusto oli vuosisatojen aikana kasvanut. Selma katseli edessään olevia suuria kivenlohkareita. Ne olivat selvästi ihmisen louhimia, ja niissä oli hänelle hyvin tuttuja symboleita. Mayojen kirjoitusta, jota hän oli tutkinut pienestä tytöstä lähtien. Aikana, jolloin hän oli haaveillut pääsevänsä kauas pois rouva Smithin ankaran kurin alta. Hän oli opiskellut pimeässä huoneessa taskulampun valossa. Salaa rouva Smithiltä, sillä tämä ei olisi halunnut hänen menestyvän koulussa eikä missään muuallakaan. Mutta Selma oli ollut älykäs ja keksinyt konstit opiskella. Se oli kannattanut. Hän ei ollut antanut periksi koskaan. Hän oli päässyt kauaksi rouva Smithistä. Hän oli menestynyt elämässään.

”Näistä lohkareista Alvarez soitti. Kunpa saisin vielä kiittää häntä, vaikka hän onkin kadonnut nyt maan alle. Alvarez pelkäsi selvästi Popovia eikä ihme. Se mies on oikea niljake. Popov olisi varmasti tuhonnut tämän alueen ilman Alvarezia. Tämä on vuosisadan löytö, sillä kivissä on mayojen merkintöjä. Tässä lohkareessa julistetaan auringonjumalan voimaa... katsastetaan vielä hetki paikkoja. Sitten minä ilmoitan Instituuttiin, että tarvitsen työryhmäni tänne välittömästi. Meidän pitää aloittaa alueen kunnollinen tutkiminen. Tämä on aivan uskomatonta. Luulen yhä, että näen unta...”, Selma sanoi innoissaan Frankille.

He harppoivat tiheän kasvuston läpi syvemmälle, sinne minne koneet eivät olleet vielä ehtineet, Frankin heiluttaessa viidakkoveistä. Mukaan tulleet vartijat jäivät nojailemaan alueen reunalle, varmistaakseen, ettei kukaan yllättäisi neiti Vaaraa. He tunsivat naisen hyvin ja kunnioittivat tämän älykkyyttä sekä elämäntapaa. Hän ei ollut huonomaineinen ulkomaalainen rietastelija vaan aito rehellinen tutkija.

Selma ja Frank tutkivat outoa kasvustoa, jonka uumenista puskuritraktorit olivat työntäneet tärkeät kivilohkareet esiin. Kova ”puumainen köynnös” kiersi koko aluetta, mutta keskeltä se oli erikoisin. Sen alta pilkotti vanhoja kivenlohkareita. Selma katseli rykelmää tietokoneensa kautta, johon hän otti kuvan satelliittien läpi. Jostain syystä se ei pystynyt läpivalaisemaan tuota kasvustoa. Ei ihme, ettei hän ollut huomannut tätä aluetta, kun hän oli tutkinut satelliittikuvia viime vuonna. Hänen mieleensä iski pahaenteinen ajatus, että Mark Hill yrittäisi käyttää tuota seikkaa hänen vahingokseen, kyseenalaistaisi hänen pätevyytensä johtavana arkeologina. Mutta se olisi sen ajan murhe. Nyt hänen pitäisi vain toimia. Sillä hän tiesi jo, että tuolla sisällä oli jotain sanoinkuvaamattoman upeaa. Hän repi kasvustoa irti ja valaisi taskulampulla oudon puumaisen köynnöksen sisälle. Ja hihkaisi ääneen.

”Kasviston alla on todellakin sortunut rakennus. Alimmat porrasaskeleet ovat säilyneet lähes ehjinä... voi luoja, niissä näkyy askelten jälkiä. Frank, yritä murtaa tuota köynnöstä”, Selma pyysi.

Frank teki työtä käskettyä ja repi köynnöstä pois. Se oli todella sitkeää ja yksi niistä lipesi hänen otteestaan, osuen kipeästi kuin piiska Selman vatsaan. Selma kaatui lyönnin voimasta maahan, repäisten kätensä johonkin terävään. Ennen kuin Frank ehti kysyä oliko Selma kunnossa, alkoi tämä kaivaa vimmatusti maata. Selma nosti ylös terävän litteän kiven, joka oli sammaleen peitossa. Hän piteli sitä kädessään kuin aarretta.

”Anteeksi. En ymmärrä mitä tapahtui. Luulin, että köynnös katkeaa, mutta se on yhä taipuisaa... aivan kuin se ei olisikaan kuivunut puumaiseksi... perin outoa... anteeksi todella paljon Selma...”, Frank pyyteli anteeksi.

”Ei se sinun vikasi ollut. Olin aivan liian lähellä sinua. Ei ole ensimmäinen kerta kun viidakon kasvit piiskaavat minua. Kipu menee ohitse ja paksu kangas esti ihoani naarmuuntumasta”, Selma vastasi ajatuksissaan, hangaten kovaa vauhtia puhtaaksi kädessään olevaa kiveä. Kivi alkoi hitaasti hohtaa auringonvalossa sitä mukaa kun se puhdistui. Se ei ollut kivi. Se ei ollut lasia. Selman sydän hakkasi rinnassa nopeammin, kun löydön upeus paljastui hänelle.

”Sehän on kultaa!”, Frank henkäisi, kun Selma nosti esineen aivan nenänsä eteen, silmät suurina hämmästyksestä.

”Frank, tämä on uskomatonta... tämä on osa uhrialttaria. Siihen on kaiverrettu mayojen kirjoitusta ”veriuhrilla jumalat lepytetään”. Tämä on ainutlaatuista. Kultaa ei yleensä käytetty tällaisiin esineisiin, se oli arvokasta...”, Selma sanoi ja oli hetken vaiti. Frank odotti naisen jatkavan, sillä ymmärsi että löytö oli merkittävä.

”Frank... tämä on uhritemppeli. Ja luulen, että kyseinen temppeli on tuntemattoman mayojen heimon rakentama. Sillä osa kirjoituksesta on täysin vierasta minulle...”, Selma sanoi sitten hengästyneesti.

”Onneksi työmiehet eivät löytäneet tuota kultapalaa. He olisivat kaupanneet sen suoraan mustaan pörssiin”, Frank sanoi. Hän alkoi Selman tavoin innostua siitä, että sai todistaa historian uusinta ihmettä.

”Se oli niin piilossa kasvuston alla. Jos en olisi kaatunut sen päälle, en minäkään olisi löytänyt sitä”, Selma sanoi innoissaan. Hänen unelmansa olivat käymässä toteen eikä hän malttaisi vielä lähteä soittamaan löydöstä. Hän halusi nähdä enemmän, löytää lisää tietoa. Nauttia tästä kaikesta hetken ilman toisia tutkijoita.

”Hyvä. Sitten minun ei tarvitse tuntea omantunnon tuskia sinun kaatumisestasi”, Frank virnisti poikamaisesti, saaden Selmankin hymyilemään.

Selman tutkiessa uhrialttarin jäännöstä tarkempaan Frankin katse osui lähellä olevaan erikoisen punertavaan kasvinversoon, jossa oli vitivalkoinen kukannuppu. Hän astui verson eteen ja nyt hänenkin sydämensä alkoi lyödä lujempaa jännityksestä. Verso nousi esiin tuosta puumaisesta köynnöksestä, jonka hän oli ensin ajatellut olevan vain vanhaa viidakon kasvustoa. Köynnöksiä, jotka olivat vuosisatojen aikana vain sulautuneet päällekkäin. Mutta nyt hän ei ollut enää varma. Ehkä se oli jokin vieras köynnöslajike, sillä verso näytti kasvavan sen sisältä, kuin istutettuna kuivaan osaan.

Frank kumartui tarkastelemaan verson kukkaa lähemmin. Hän huomasi, että se oli täysin erilainen kuin mikään hänen näkemänsä kukka. Sen heteet muodostivat kukan keskelle kyhmyjä, joissa näkyi selviä suonia. Hän otti esiin näyteastiansa ja otti kukasta palan. Kasvi heilui oudosti ja näytti siltä kuin se olisi kasvanut hänen edessään korkeutta. Frank räpytteli silmiään, miettien oliko nähnyt näkyjä. Frank kuvasi kasvia monesta kulmasta ja otti siitä tarkat mitat.

”Selma, et usko mitä muuta tässä paikassa on. Tämä on täysin tuntematon kasvi minulle. Se saattaa jopa olla kokonaan uusi kasvilajike. Kiitos, että pyysit minut mukaasi. Tämä on biologin urani jännittävin hetki. Mikäli tuntemukseni pitää paikkansa, nimeän kasvin sinun mukaasi”, Frank sanoi haltioituneena näkemästään.

”Olen iloinen että soitin sinulle. Saan jakaa löytämisen ilon kanssasi. Täällä tarvitaan monen eri alan tutkijoita. Meillä on nyt kiire. En luota lainkaan siihen Popoviin. Tiedä vaikka se ketku suunnittelee jotain katalaa...”, Selma sanoi ja he lähtivät kapuamaan ylös rinnettä.

Selma tarkasteli vielä ylhäältä näkymää, kun hänen aivonsa ymmärsivät jotain. Hän kääntyi Frankin puoleen, joka sen sijaan katseli häntä. Hyvin lämpöisesti. Selma käänsi katseensa pois miehestä.

”Frank. Tämä alue on liian pyöreä, liian säntillinen ollakseen pelkästään aikojen saatossa muovautunut. Se saattaisi olla kraatteri. Meidän täytyy tehdä useampia soittoja kuin uskoinkaan”, Selma sanoi mietteliäästi.

”Minä ajattelin aivan samoin. Alue on kovin pyöreä. Mikäli tämä on kraatteri, se tekisi löydöstä vielä upeamman”, Frank nyökkäili. Hänen ajatuksensa siirtyivät outoon kasviin, jonka tutkimisen hän aloittaisi välittömästi.

Ken mainetta halajaa kuoppaan kapsahtaa

Instituutissa oli reagoitu nopeasti. Löytö oli tehnyt vaikutuksen kaikkiin, erityisesti kullattu uhrialttarin palanen. Selman työryhmä oli saapunut koptereilla ja leiri oli pystytetty kasaan saman päivän aikana. Osa poliiseista oli saanut määräyksen turvata arkeologista tutkimusryhmää ”kaiken varalta”. Sillä Popov ei ollut poistunut työmaaltaan vähin äänin. Venäläinen oli uhkaillut Selmaa, vannoen palaavansa uusien määräysten kanssa sekä karkottavansa naisen viidakosta. Selma oli viis veisannut Popovin puheista. Hän oli palannut viidakkoon työryhmänsä ja välineidensä kanssa. Vain löytö merkitsi nyt jotain.

Alueen maaperästä oli otettu välittömästi näytteitä. Niiden alustava läpikatsaus oli osoittanut, että kyseessä olisi todennäköisesti kraatteri, joka oli syntynyt esihistorialliseen aikaan. Merkittävä havainto, jonka tähden hälytettiin monia ansioituneita tutkijoita paikalle. Selman suureksi harmiksi myös arkeologi Mark Hill oli saapunut lisäryhmän mukana, vaikka Selma oli luullut tämän olevan Perussa. Mies oli kuin hyeena, joka saalisti arkeologisia esineitä. Selma epäili Markin välittävän esineitä myös mustaan pörssiin.

Mark oli yrittänyt ottaa välittömästi ohjat itselleen, käyttäytyen kuin olisi ryhmän johtaja. Selmalla ei ollut aikomustakaan antaa niin käydä. Hän jakeli käskyjään tottuneesti, antamatta Markille mahdollisuutta sysätä häntä sivuun. Ja pian kaikki olivat työn touhussa, innoissaan ja tarkkaavaisina tutkimassa omia osioitaan maastosta. Frank oli jäänyt tutkimaan kasvista ottamiaan näytteitä. Selma huomasi välillä toivovansa, että mies olisi hänen kanssaan osallistumassa uusiin mahdollisiin löytöihin. Hän pudisteli päätään, miettien, ettei ollut ennen kaivannut kenenkään miehen seuraa. Tuo tunne pelotti häntä aivan liikaa ja hän kitki sen päättäväisesti mielestään. Oli vain hyvä, että Frank oli syventynyt omaan löytöönsä.

 

Tutkimusryhmä teki koko päivän töitä saadakseen puuköynnöstä irti sortuneesta rakennuksesta, varovaisesti, jottei mikään vaurioituisi. He löysivät paljon tavanomaisia asutukseen liittyviä esineitä, mutta myös muutamia kultakoruja. Ne kuljetettiin välittömästi turvaan, jotteivät arvokkaat löydöt päätyisi vääriin käsiin ja keräilijöiden omistukseen. Iltaan mennessä oli mayojen rakennuksen portaiden alaosa saatu esiin. He kuvasivat portaita tarkkaan, Selman sivellessä jalanjälkiä kädellään.

”Tämä on verta. Otan näytteen ja selvitän illalla mistä veri on peräisin. Mutta voisin vannoa, että se on ihmisten verta”, tutkija Stefan Willow sanoi valaistessaan ultravioletilla portaiden jalanjälkien muotoisiksi hiottuja teräväksi kohtia.

”Varsinaiset uhriaskelmat. Nehän ovat hetkessä raastaneet jalkapohjat verelle. Tämä varmistaa sen, että kyseessä on papiston temppeli ja että tästä on kuljetettu ihmisuhreja”, Selma sanoi.

Mark astui silloin hänen eteensä määrätietoisesti, haluten osansa noista askelmista. Hän polvistui portaille, tutkien niitä tarkasti. Yrittäen esittää olevansa pätevämpi tutkija kuin Selma.

”Saattaa olla, että kyseessä ovat uhriaskelmat, kuten sinä Selma hauskasti keksit. Mutta mikään ei ole varmaa ennen kuin olemme päässeet kokonaan tuonne sisälle”, Mark sanoi alentuvasti.

”Tietenkin, hyvä Mark. Lisätutkimukset kertovat meille vielä paljon menneistä ajoista. Mutta olen jo nyt varma, että täällä on uhrattu ihmisiä. Uhrialttarin jäännöksen kaiverruksissa kerrottiin veriuhreista”, Selma sanoi, siirtyen kauemmaksi inhoamastaan miehestä.

”Niin tai näin Selmaseni. Oletko muuten huomannut että on jo pimeää? Minusta olisi parempi, että lopettaisimme tältä päivältä. Ei osoita hyvää johtamistaitoa väsyttää alaisiaan liikaa, Selmaseni”, Mark sanoi epämiellyttävän isällisesti, venytellen raamikasta vartaloaan.

”Olet oikeassa. Aika kuluu niin nopeasti. Voimme jatkaa huomenna heti aamukoitteessa”, Selma sanoi hampaitaan kiristellen. Hän käänsi selkänsä Markille ja viittoi miehille, että oli aika lähteä.

Pölyinen tutkimusryhmä lähti ilomielin lepäämään, vaikka olikin innoissaan uudesta löydöstä. He olivat tehneet pitkän päivän ja olivat nälkäisiä. Mark johti ryhmää ylimielisenä, kuin ollen jo ryhmän johtaja. Kukaan miehistä ei huomannut, että Selma jäi seisomaan esiin saatujen temppelin portaiden viereen hämmästyneen oloisena. Sen sijaan vartijat eivät poistuneet Selman lähettyviltä ja antoivat naisen jatkaa rauhassa tutkimuksiaan, vaikka olivatkin hyvin väsyneitä.

”Tämä ei voi olla totta. Miten en huomannut näitä kiviä aikaisemmin. Luulin niiden olevan osa ulkokivetystä, jota täällä on joka puolella. Onneksi jäin tänne...”, Selma puhui hämmästyneenä ääneen.

Selma repi innoissaan kivien päältä sammalta sekä juuria, jotka pitivät kiviä visusti otteessaan. Kun hän sai kivet näkyviin kunnolla, hänen sykkeensä nousi. Selma puhdisti kiviä otsalampun valossa, syventyen tulkitsemaan esiin tulevaa kirjoitusta. Kirjoitus kuulosti pahaenteiseltä, vaikka hän oli ennenkin lukenut mayojen jumalista kertovia tekstejä. Se oli kuin varoitus ihmisille. Varoitus hänelle...

Silloin jokin hipaisi Selmaa selkään ja hän säpsähti. Hän katsoi ympärilleen, mutta vartijat seisoivat kauempana. Selma huomasi kasvojensa korkeudella heiluvan samanlaisen kukan, jota Frank oli kuvannut. Selman mielestä siinä ei ollut hetki sitten ollut kukkaa, mutta ajatteli, ettei vain ollut havainnut sitä pimeässä. Selma unohti mielestään oudon kasvin, sillä hän paloi halusta päästä laattojen kanssa tutkimuspöydän ääreen. Tekemään työtä, jonka osasi erinomaisesti.

”Tämän löydön omistan sinulle, parahin rouva Smith. Sinusta sain voimaa opiskella ja toteuttaa haaveeni”, Selma sanoi ironisesti, katsellen taivaalle. Rouva Smith oli kuollut tuskalliseen vatsasyöpään, kokenut karman kosketuksen tekojensa tähden. Tai niin Selma ainakin halusi ajatella, sillä hän ei ollut ainoa tyttö jota rouva Smith oli ”koulinut tavoille”.

 

Palatessaan löytönsä kanssa leiriin Selma huomasi, että Mark Hill oli tuonut mukanaan miestä väkevämpää. Häntä harmitti nähdä työryhmänsä naukkailevan Markin seurassa, sillä huomenna heillä olisi tärkeää tehtävää. Työt toki hoidettiin aina kunnosta riippumatta, mutta näin tärkeä löytö oli ainutlaatuinen. Mark teki taas temppujaan, jotta Selma vaikuttaisi huonolta leirin johtajalta Instituutin esimiehen silmissä. Selma arveli, että hän saisi aloittaa työt aamuvarhain yksin. Toiset tulisivat myöhemmin lievässä krapulassa. Kirottu mies. Mark oli piikki hänen lihassaan, ollut sitä jo vuosien ajan.

”Selma, miten mukavaa nähdä taas. Luulin jo, että olit tyttönen eksynyt viidakon keskelle”, Mark sanoi ylimielisesti hymyillen. Mies osoitti tytöttelyllä, ettei pitänyt Selmaa oikeana esimiehenään.

”Lupaan, ettei niin käy, Mark. En eksy tästä paikasta minnekään. Sillä välin kun te olette täällä ryypiskelleet, minä löysin jotain merkittävää”, Selma vastasi salaperäisesti hymyillen.

Mark hymähti huvittuneesti. Hän piti itseään arkeologian kuninkaana ja himoitsi Selman työtä itselleen. Hän oli odottanut jo monta vuotta, että nainen mokaisi arkeologisissa piireissä. Nyt hänen odotuksensa ehkä palkittaisiin. Selma oli jo menettänyt pisteitä Instituutin johtajan silmissä. Sillä Mark oli välittömästi kyseenalaistanut sen, miksi Selma ei ollut huomannut mahdollista temppeliä. Nainen kun oli tuhlannut rutkasti määrärahoja satelliitin kautta kuvaamiseen. Mark oli nauttinut jo etukäteen Selman maineen tuhoamisesta. Hän saisi naisen paikan itselleen, siitä hän oli täysin varma.

Selma nosti silloin Markin eteen kivilaatat, joiden yläosaan oli upotettu kultainen auringon symboli. Miehen hymy hyytyi. Mark tiesi heti, että löytö oli merkityksellinen. Hän manasi mielessään, että oli palannut liian aikaisin leiriin. Hän olisi voinut yhtä hyvin löytää nuo laatat. Viskinhimo oli vain vienyt hänestä voiton.

”Nämä laatat ovat upeita, täynnä kaiverrusta. Olen jo selvittänyt osan kirjoituksesta. Se on hyvin pahaenteinen. Luulen kirjoituksen kertovan tuntemattoman mayakulttuurin tuhosta. Tekstin loppu on täynnä vieraita symboleita, jotka täytyy vielä avata. Alku menee suunnilleen näin: ”Verellä herätimme maasta sen joka korkeuksiin yltää ja jota Versojumalaksi kansamme ylistää. Korkealle taivaalle vuorten yli, leviää nopeasti kuin tulviva joki, pistää myrkkykielen lävitsemme kuin käärme. Kansamme huumaa jumalten yönä pimeän kuun, kuin käärme veri virtaa pyhänä kuiluun. Myrkkykielen kiertäen kohti taivaita kulkija käy, veriverhon lailla eteemme lankeaa näky. Käy jumalten luo vaikea tie, takaisin sinne raskas loitsumme vie”.

”Tuo käännös kuulostaa aivan poppamiesten puheilta, joilla he pelottelivat kansaa. Tuollaisilla epämääräisillä puheilla saatiin kansa uskomaan, että ylimykset olivat jumalia. En usko, että tekstissä on mitään sen kummempaa”, Mark Hill sanoi ylimielisesti, yrittäen halveerata naisen tekemään upeaa löytöä.

”Tuo on totta. Mayojen papit osasivat pelottelun taidon, sehän on selvinnyt tutkimuksissa. Mayat olivat hyvin sotaisia. En ihmettele, jos toinen heimo tuhottiin jopa sukupuuton partaalle. Mutta tässä tekstissä puhutaan taivaita hipovasta Versojumalasta. Sellaisesta minä en ole kuullut koskaan. Myös lopun kirjoitukset ja merkit ovat outoja. En ole koskaan törmännyt vanhoissa kirjoituksissa tällaisiin merkkeihin ja kuviin. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kirjoitusta pitää tutkia. Se on hakattu kiireellä. Sen huomaa näin vuosisatojen jälkeenkin. Virheitä, joita teksteissä on näkynyt harvoin, sillä kirjoitustyö tehtiin aikoinaan huolella...”, Selma sanoi, tuijottaen mystisiä symboleja mietteliäänä.

”Kyllä vain kultaseni. Tutki ihmeessä”, Mark sanoi ylenkatseellisesti. Hän oli naukkaillut hieman liikaa eikä enää harkinnut sanojaan tarkkaan. Kateus oli jo vienyt vallan hänestä.

”Niin minä tutkinkin. Muista Mark, että minä saavuin tänne ensimmäisenä ja ehdin jo nähdä monta ihmeellistä asiaa. Minä löysin nämä laatat, joihin kirjoitus on merkitty. Se saattaa olla jopa ainoa kirjoitus joka on säilynyt. Sillä rakennukset ovat murskaantuneet aikoinaan hyvin pahasti, kuin maanjäristyksen jäljiltä”, Selma sanoi topakasti.

”Kyllä se tiedetään, että neiti oli täällä ensin. Tosin sattuman kautta, koska se meksikaano vain sattui muistamaan nimesi. Mutta yhdessä me tämä löytö julkistetaan. Mielipiteeni on, ettemme kerro heti ensi alkuun uusia mayojen ennustuksia. Jokainen meistä tietää miten kävi, kun eräs kollegamme ilmoitti mayojen ennustaneen maailman loppuvan vuonna 2012. Maineemme koki kolauksen, koska hän uskoi humpuukiin”, Mark sanoi jo hieman kiukustuneena.

”Mark, Instituutti julkistaa löydön, emme me. Me työskentelemme Instituutin alaisena. Tietenkin me mietimme tarkkaan, mitä tietoa me annamme julkisuuteen”, Selma sanoi kyllästyneesti. Hän ei olisi jaksanut väitellä Markin kanssa. Tämä mies oli aina väsyttänyt hänet, maireudellaan ja kaksinaamaisuudellaan. Silloin toisten huomaamatta paikalle saapunut Frank keskeytti alkavassa olevan toran.

”Minä olen samaa mieltä Selman kanssa. On hyvinkin mahdollista, että kyseiset upeat laatat sisältävät selityksen sille, mitä täällä tapahtui vuosisatoja sitten. Täältä on jo löytynyt kasvi, jota ei tunneta. Selvitin sen tänään tiedostoistani. Kasvilajilla ja mayojen kivilaatoilla voi olla jokin yhteys. Minä olen kutsunut ystäväni Eric Erikssonin tänne. Hän on varsinainen monitoimimies. Eric on erikoistunut niin kasvien rakenteeseen kuin ihmisten tauteihinkin. Yksi parhaimmista virologeista, jonka tiedän. Oxfordin kunniatohtori. Hänestä tulee olemaan suuri apu meille kaikille. Hän ilmoitti minulle olevansa aamulla perillä”, Frank sanoi.

”Tiedän kyllä kuka Eric Eriksson on. Siinä on yksi harvoista ruotsalaisista nimistä jonka muistan, etu- ja sukunimi samat hah. Leikki sikseen. Toki tunnustan hänen kykynsä ja pätevyytensä tieteen alalla. Mutta hyvä Frank, tämähän on viidakkoa. Ei täällä tunneta kuin murto-osa kasveista ja pikku elukoista. Harva se päivä julkaistaan uusia löydöksiä. Tuo on vain taikauskoisten höpötystä mitä Selma kertoo mayojen ennustuksista”, Mark sanoi hieman sammaltaen, säilyttäen yhä ylenkatseellisen asenteensa.

”En minä väittänytkään, että maasta nousisi mikään Versojumala tuhoamaan ihmisiä. Mutta ehkä mayat viittaavat johonkin myrkylliseen kasviin, jonka esiintyminen alueella pakotti heidät hylkäämään kotinsa”, Selma puolustautui. Hän uskoi vakaasti, että juuri nuo kivilaatat sisälsivät vastauksen moneen asiaan. Hänen pitäisi vain tulkita ne loppuun, sillä osia symboleista hän ei ollut nähnyt ennen. Hän uskoi, että kyseessä saattoi olla jokin tuntematon mayaheimo, jonka olemassaolo oli unohdettu. Hänen vaistonsa myös sanoi, että jokin oli pielessä niissä laatoissa sekä koko tässä paikassa. Versojumalan nimi vaivasi häntä.

”Hyvät herrat, menen nyt nukkumaan. Aamulla on aikainen herätys, joten älkää valvoko koko yötä. Meillä on paljon työtä edessämme”, Selma sanoi ja poistui telttaansa, miesten katsella nälkäisinä hänen poistuvaa heiluvaa takamusta.

”Hei Mark, mikä se potti nykyisin on? Haluisin lisätä kymmenen dollaria. Tiedä vaikka tänä iltana joku onnistuu selvittämään sen”, nuori arkeologi Will Hamilton kysyi hieman sammaltaen.

”Mistä potista on kyse?”, Frank kysyi pahaa aavistaen.

”Hah, se on sisäpiirijuttu. Vitsi vain. Olemme lyöneet vetoa Selman rintojen aitoudesta. Tähän mennessä kukaan ei ole päässyt niitä kokeilemaan. Potti kasvaa joka ilta kymmeniä dollareita. Koko potti on jo kolmetuhatta dollaria. Ehkäpä sinä pääset koskemaan rintoja ja kerrot ovatko ne aidot. Selma viettää kanssasi aikaa enemmän kuin kenenkään muun, vaikka osa meistä on tuntenut hänet jo vuosia”, Mark sanoi ilkeä välke silmissään.

”Herra Hill, voin luvata, etten osallistu noin lapselliseen vetoon. En ole ollut vuosikymmeneen koulunpenkillä, jonne tuollaiset jutut kuuluvat. Minun kauttani potti ei ainakaan nouse”, Frank sanoi vihaisesti ja nousi ylös.

”On siinäkin ilonpilaaja. Viatonta huviahan tämä on. Ja kenties tehtävä olisikin sinulle liian vaikea. Tuo nainen on varmasti lesbo. Eihän hän lämmennyt edes Miguelin charmin edessä, vai mitä Miguel?”, Mark tokaisi ivallisesti nauraen.

”Neiti ei suvainnut edes hymyillä minulle. Se on tosi kylmä akka. Minä olen varma, että se olisi lämmennyt kyllä rehevän Consuelan kanssa”, Miguel hirnui.

”Eikö teitä yhtään hävetä puhua tuollaisia? Selma on arvostettu arkeologi. Luulisi olevan kunnia saada työskennellä hänen alaisuudessaan. Varsinkin tällaisen historiallisen löydön hetkellä”, Frank kivahti. Niine sanoineen hän asteli pois nuotion luota, nimittäen mielessään miehiä perkeleenmoisiksi ääliöiksi.

”Frank, älä nyt viitsi murjottaa! Totta kai me arvostamme Selmaa! Tämä on vain meidän miesten harmitonta pikku pilaa!”, Mark huusi nauraen Frankin perään, kääntyen sitten tovereidensa puoleen, ”tuo mies on muuten ongelmissa. Hän on täyttä päätä rakastumassa meidän pikku Selmaan. Miesparka, hänellä ei ole saumaankaan siihen kylmään kalaan, hehee.”

Frank ei kuunnellut humaltuneiden miesten herjaa. Hänen kännykkänsä soi silloin. Frank vastasi siihen, jääden puhelun jälkeen vaiti. Sitten hän koputti Selman teltan oveen ja astui kutsusta sisään.

”Selma, halusin vielä kertoa sinulle tutkimastani kasvista. En halunnut puhua enempää Markin kuullen. Hänen ylimielinen tapa puhua asioista saa minut raivon partaalle”, Frank sanoi.

”Markista ei kannata välittää. Hän on ääliö. Mutta hän on hyvä arkeologi. Unohdetaan Mark, minä en ole koskaan piitannut hänen sanoistaan. Kerro kasvista. Näen, että olet innoissasi”, Selma sanoi hymyillen kauniisti, hiukset pörrössä ja pölyisinä. Frankin tunsi lämmön valtaavan rintansa. Hän olisi halunnut sulkea naisen syliinsä, suudella tätä. Mutta hän tiesi, ettei pääsisi helpolla niin tekemään. Ei ehkä koskaan. Mielessään hän kuitenkin näki naisen alasti sylissään, rinnat koholla...

”Kröhöm”, Mark selvitti kurkkuaan, yrittäen saada ajatuksensa palaaman oikeille raiteille. Mutta se oli todella vaikeaa, sillä Selma katsoi häntä odottavasti. Mark tiesi naisen haluavan kuulla kasvista eikä mistään muusta. Hän taas olisi halunnut naisen katsovan häntä tuolla tavoin aivan muusta syystä.

”Niin, siitä erikoisesta kasvista... tutkin mikroskoopilla näytteitä, joita otin kukasta ja sen heteestä. Kasvissa on kantasoluja, jotka eivät kuulu kasvikuntaan. Se saattaa tosiaan olla tuntematon eloperäinen laji. Sitten suurensin ottamiani kuvia. Sinun pitää tulla katsomaan, sillä sanat eivät riitä kuvaamaan löytöäni. Kukan sisällä kulkee suonia, jotka jatkuvat sen varteen saakka kuin eläimillä. En ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa”, Frank selitti nopeasti, ”eikä siinä kaikki. Eric soitti minulle uudestaan hetki sitten. Ympäri maailmaa on tullut yhteydenottoja uudesta kasvista, joka on noussut esiin kaikkialla. Keskellä kaupunkeja, keskellä aavikkoa. Myös Antarktiksella tutkijat ovat havainneet pienten punertavien versojen kohoavan esiin lumen keskeltä. Tämä on todella erikoista, jopa hieman pelottavaa. Minä jo luulin tehneeni kasvitieteellisen löydön. Nyt toivon vain, että tutkijat ympäri maailmaa saisivat selvitettyä kasvin alkuperän. Mikään kasvien nopeassa ilmestymisessä ei ole normaalia. Olen tyytyväinen, että Eric saapuu tänne. Hän, jos kuka, selvittää kasvin mysteerin”.

Selma lähti miehen mukaan. Häntä vaivasi entistä enemmän mayojen laattojen kaiverrukset Versojumalasta. Jokin oli vialla. Juuri kun he olivat löytäneet mayojen temppelinrauniot, ympäri maailmaa alkoikin yhtäkkiä esiintyä täysin tuntemattomia kasvinalkuja. Hän keskittyisi koko yön selvittämään mayojen kirjoituksia, sillä niillä oli jokin yhteys nykypäivän tapahtumiin. Ensin hän toki antaisi Frankin näyttää kasvin kuvia. Oli onni, että hän oli soittanut Frankin mukaansa. Selma itse ei olisi huomioinut kasvia ollenkaan. Kasvihan saattoi olla avain kaikkeen.

 

Leiri hiljeni ennen puolta yötä. Ainoastaan Mark Hill oli jäänyt nuotion hiilloksen eteen viskipullo kädessään. Hän mietti katkerasti, miten Selma oli löytänyt pelkällä tuurilla nuo laatat. Mark oli itse tehnyt tutkimuksiaan aivan esiin kaivettujen portaiden lähellä, Selman löytämien laattojen vieressä. Hän päätti hetken mielijohteesta palata raunioiden luokse. Jos kerran pikku Selma teki löytöjä, niin tekisi myös hän. Hän oli parempi arkeologi kuin se tyttönen, jolla vain oli onnenkantamoinen aina mukanaan.

Mark otti mukaansa ylimääräisen lampun, sillä kuunpimennys pimensi täydellisesti synkän viidakon. Hän lähti hoiperrellen samoamaan raunioille päin, kaatuillen juuriin ja kiroten koko viidakon hornan tuuttiin. Hän kuitenkin selvisi suuremmitta vammoitta perille, jos lukuisia naarmuja ja rikkinäisiä housunlahkeita ei lasketa mukaan.

Raunioiden luokse päästyään Mark istahti lähelle mayojen portaita naukkailemaan taskumatistaan, jonka oli nakannut takkinsa taskuun jo aamulla. Hän jodlasi yksikseen ääneen, sillä hän tiesi, ettei aluetta vartioitu. Oli paljon suurempi uhka, että Popov iskisi ennemmin leiriin kuin tänne. Lisäpoliiseja saapuisi parin päivän sisällä.

Varkaitakaan ei tarvitsisi vielä pelätä, sillä raunioihin ei pääsisi käsiksi ilman koneita. Se oli tullut tänään selväksi, sillä tuo puumainen köynnös oli lähes kivikovaa ja pirun sitkeää. He tarvitsivat moottorisahoja ja vahvoja työkoneita avuksi. Mark ei ollut törmännyt tuollaiseen köynnökseen ennen, vaikka oli jo vuosia tehnyt tutkimuksia maailman eri kolkissa. Silloin hänen silmiinsä osui kymmenkunta valkoista kukkaa, jotka jokainen kasvoivat omasta versostaan, samasta puutuneesta köynnöksestä. Ei ihme, että se biologi Frank mikä lie oli niin innoissaan. Kasvi saattoi hyvinkin olla maailmalle ennestään tuntematon. Ja Selmakin oli selvästi oikeilla jäljillä sen suhteen, miksi mayat hylkäsivät tämä paikan. Nainen oli päätellyt monia asioita oikein ja löytänyt ne upeat laatatkin. Mark ei pystyisi tahraamaan Selman mainetta enää vetoamalla turhan kalliisiin satelliittikuviin. Se tilaisuus oli mennyt sivu suun. Selma saisi lisää mainetta ja kunniaa ja hän joutuisi vain seuraamaan kaikkea sivusta. Mark naukkaili viskiä kateellisena toisen onnistumisesta.

”Ah, mikään ei voita kunnon Bourbonia, sen vaan sanon. Se auttaa moneen mielipahaan. Hm, mitähän Frank sanoisi, jos tekisin hänelle vähän jäynää. Kasvithan eivät siedä alkoholia, hehee. Frank julkesi arvostella minua sen pikku vedon tähden. Mokomakin tekopyhä liero, sehän haluaa itse vain päästä Selman pöksyihin. Frank on niin tohkeissaan tämän kasvinkin suhteen. Hah, annanpa sille paskaläjälle vähän takaisin...”, humaltunut Mark naureskeli ilkeästi.

Mark kaatoi viskiä kukkiin ja joi vielä itse viimeiset tilkat. Silloin häntä iskettiin selkään niin voimakkaasti, että hänestä lensi ilmat pihalle. Ja ennen kuin Mark ehti saada keuhkoihinsa ilmaa takaisin, jokin tarttui häneen. Häntä paiskottiin kuin sätkynukkea ylös ilmaan ja takaisin maahan. Hänen käsivartensa rusentui iskujen voimasta. Mark huusi kauhuissaan, luullen jääneensä petoeläimen kynsiin. Hänen selkänsä meni sijoiltaan, kun hän tömähti maahan viimeisen kerran.

”Mikä se oli? Oliko se pantteri tai jokin muu peto? Miksi en ottanut asetta mukaan!”, Mark huusi pää selvinneenä, rusikoituna mustelmille. Hän yritti nousta ylös maasta, mutta kipu vihlaisi hänen selkäänsä pahasti. Lisäksi hänen jalkansa olivat jääneet kiinni johonkin, joka oli kiertynyt niiden ympärille. Sitten hän tunsi kivuliaan piston sääressään.

”Mitä pirua! Pistikö minua käärme! Apua! Apua! Minä kuolen!”, Mark karjui hädissään.

Mark huusi turhaan apua. Hänen huutonsa katosivat viidakon lintujen aiheuttaman mekastuksen alle. Linnut olivat heränneet unestaan ja poistuivat laumoittain alueelta. Jokin oli pelästyttänyt ne.

Mark huomasi edessään yhä palavan taskulampun ja kurkotti siihen. Hän kohdisti lampun jalkoihinsa ja huokaisi helpotuksesta.

”Sehän on vain juuri...”, Mark sanoi, kun huomasi juuren vierestä kohoavan esiin versoja. Ne kasvoivat huimaa vauhtia.

Mark uskoi näkevänsä näkyjä. Hänen säärtään jomotti ja hän suonensa sykkivät tuskallisesti. Mark yritti rimpuilla irti juuresta, mutta se kiristyi hänen liikkeestään. Hän repi lisää auki housujen rikkoontunutta kangasta. Ja näki, miten hänen verisuonensa kuulsivat ihon pinnassa, sykkien hänen sydämensä tahtiin. Sitten hän menetti jalastaan tunnon. Tunnottomuus levisi nopeasti ylöspäin, halvaannuttaen hänet. Mark ajatteli, että hänen pitäisi pysyä hereillä, käärme oli pistänyt häntä, hän tarvitsisi apua. Mutta hänen silmistään katosi näkö, kun niihin lensi jotain polttavaa nestettä. Mark huusi apua, turhaan. Hän tunsi, miten maa vajosi hänen altaan ja multa peitti hänet hitaasti. Mark tukehtui ahtaassa haudassaan, uskoen viimeiseen hengenvetoon asti, että oli joutunut käärmeen syömäksi.

 

Verso oli raivoissaan. Sen kukkia oli tuhottu ja se halusi kostaa. Uudet Versot eivät pystyisi kukkimaan vielä, joten osa Versosta oli kadonnut tuon parasiitin kaataman polttavan nesteen vuoksi. Joten se kosti parasiitille. Se imi juuriinsa parasiitin veren, saaden siitä itselleen kasvuvoimaa. Se ei odottaisi enää kauan. Uudet versot olivat nousseet maan pinnalle kaikkialla. Jopa jään ja hiekan keskeltä ne kohosivat. Emoverso kutsuisi niitä pian. Aivan kohta.

Silloin Verso haistoi toisenlaiselta löyhkäävät parasiitit, jotka lähestyivät sen aluetta. Verso haistoi tutun parasiitin lemun, joka oli vahingoittanut jopa sen nuoria juuria. Sekä satuttanut Maaäitiä pahasti. Verso kiemurteli maan sisällä kasvattaen juuristoaan hyökkäysvalmiuteen. Sitä ei yllätettäisi tällä kertaa. Se oli vahvempi kuin koskaan ennen. Parasiitin juuri nautittu veri oli herättänyt sen nälän. Veri kiersi sen suonissa, vahvistaen niitä tulevaa varten.

 

IV. Tuomion kasvi

Palev Popov oli tunkeutunut ryhmänsä kanssa toiselta puolelta viidakkoa raunioiden luokse. Hänen vakaa aikomus oli pitää huoli siitä, ettei raunioista olisi pian jäljellä mitään. Hänellä oli mukanaan omia uskollisia venäläisiä käskyläisiään sekä muutama meksikaano. Matka oli ollut Popovin mielestä helvetillinen. Hän oli naarmuilla ja moskiittojen syömä. Lisäksi matka oli kestänyt liian kauan, sillä aamu sarasti jo. Heille tulisi kiire hoitaa asiat järjestykseen.

Popov katseli kylmästi mayojen raunioita, joita arkeologit olivat saaneet osittain esiin. Hän ei nähnyt raunioissa mitään hienoa. Hän mietti hetken, että alueen piti olla avarampi, mutta ei ihmetellyt kasvillisuutta sen enempää. Sen sijaan hän näki mielessään mahdolliset malmiesiintymät, jotka hänen laitteensa olivat havainneet. Tiedä vaikka he saisivat samalla esiin kulta-aarteita. Toki hän oli saanut selville, että alueelta oli löytynyt kultaesine. Se lehmä oli vienyt sen aivan Popovin nenän edestä. Hänelle se aarre olisi kuulunut löytöpalkkiona. Hänen ansiostaan tämä paikka oli saatu esiin. Ja nyt sitä oltiin viemässä häneltä.

Popov viittoi yhden meksikaanoista, Arsenion, luokseen. Arsenio nosti esiin laukustaan mustasta pörssistä hankkimansa räjähteen, josta erottui huonosti merkintöjä: HMX TNT Extremely Explosive. U.S. Military.

La bomba”, ainoastaan espanjaa puhuva Arsenio sanoi hymyillen, paljastaen kokalehtien pureskelusta mustuneet hampaansa. Mies pyörittelikin kokolehtipalloa poskessaan. Popov tiesi, että Arsenio oli pimeiden markkinoiden maineikkain räjähdysasiantuntija. Sen tähden hän oli tuon ukonrähjän palkannut. Mutta räjähteen merkinnän nähdessään Popov kirosi mielessään, että tuo räjähdeasiantuntija olisi voinut räjäyttää matkan aikana heidät ilmaan.

Arsenio virnuili tyytyväisenä ja nyökkäsi kohti raunioita, pälpättäen espanjaksi. Meksikolainen opas Juan tulkkasi Popoville: ”Arsenio kysyy, että haluatko hänen räjäyttävän nuo rauniot taivaan tuuliin vai jättääkö hän jotain muistoksi niille tutkijoille? Hänellä on mukanaan sellainen paukku, että se tuhoaa tarvittaessa koko tämän paikan.”

”Antaa mennä vaan. Tässä maassa on riittävästi temppelinraunioita turistien töllöteltäväksi. Minä haluan päästä käsiksi siihen, mitä noiden raunioiden alla on. Siellä on rahaa, pojat”, Popov sanoi ja Juan käänsi.

Arsenio virnisti innoissaan, koska saisi tehdä kunnon räjäytyksen. Hän kiirehti kohti raunioita, toisten seuratessa miestä riittävän välimatkan päästä. Näytti siltä, ettei Arsenio pelännyt lainkaan kantamaansa räjähdettä.

”Meidän pitää siirtyä ajoissa ylös sivuun, jottemme lennä ilmaan itsekin”, Juan varoitti Popovia.

”Tiedän sen kyllä, en ole mikään ääliö. Haluan vain nähdä, että Arsenio asettaa panokset juuri tuon temppelinraunion juureen. Se arkeologi-lehmä ei enää tee täältä löytöjä”, Popov naureskeli tyytyväisenä.

Arsenio asetti räjähteensä temppelin raunioiden juurelle. Hän teki vielä hetken valmisteluja, kun hänen edessään alkoi äkisti kasvaa outoja versoja, kohoten nopeasti korkeammiksi kuin viidakon puut.

El Diablo!”, Arsenio karjaisi kauhuissaan.

Arsenio kääntyi, nähdäkseen vain, että maasta kohosi esiin käärmemäisiä piikkijuuria, jotka kietoutuivat toisten miesten ympärille. Silloin yksi juurista ilmestyi esiin Arsenion alta, tarrautuen hänen käteensä. Arsenio tunsi polttavan piston koko kehonsa läpi. Hänen kätensä halvaantui ja hän yritti huutaen rimpuilla irti tuosta paholaiskasvista.

”Arsenio, räjäytä se perkele! La bomba, la bomba!”, Popov huusi käheästi, kun hänen kurkkunsa ympärille kietoutui piikikäs juuri, joka veti hänet kuristaen maahan.

Arsenio ymmärsi, ettei voisi tehdä muuta kuin räjäyttää el Diablon ja itsensä. Hän painoi räjäytysnappia toimivalla kädellään sillä hetkellä, kun maa petti hänen altaan ja imaisi hänet sekä räjähteet maan uumeniin. Juuret vetivät maan sisään myös tukehtumassa olevan Popovin sekä tämän miehet. Sillä hetkellä valtaisa räjähdys repi heidät palasiksi.

 

Maa järisi syvällä siellä, minne Verso oli imenyt nuo parasiitit. Ne olivat yrittäneet tuhota sen taioillaan, mutta se ei menettänyt kuin muutaman juuren. Sen juuret olivat vahvoja, ne olivat voimistuneet Ikiunen aikana. Sen ei tarvitsisi enää kasvattaa voimiaan. Oli aika. sen viha oli liian vahva, se janosi noiden parasiittien pysyvää tuhoamista.

Verso kirkui kimeää ääntä ja lähti kasvuun. Kutsuhuudon myötä Uudet Versot pyrähtivät kohtia taivaita, kuullen kutsun aina merten taakse asti. Uudet Versot nousisivat ensin, tuhoisivat parasiitit, jotta Emoverso voisi keskittyä kasvuun.

Emoverso haistoi lähellä olevan lisää parasiittejä sekä jotain kiduttavan tuttua. Se haistoi mayojen ikivanhan hajun, jonka se oli viimeksi haistanut papin nukuttavan myrkyllisessä veressä. Nuo lemuavat kivet olivat olleet siltä piilossa mullassa, ja se oli seurannut, miten ne oli kaivettu esiin. Se ei ollut vielä ollut riittävän vahva iskemään kiinni parasiitteihin, sillä mayojen vanhaa taikuutta oli yhä jäljellä lemuavissa kivissä. Se oli vain seurannut naarasparasiittiä, katsellut miten se poistui kivien kanssa.

 Verso kirkui lisää, lähettäen Uusia Versoja lemua kohti. Nyt se voisi tuhota lemuavat kivet, sillä Uusien Versojen avulla se haistoi tarkalleen missä ne olivat. Aivan lähellä. Se nukkuisi vasta sitten, kun parasiitit olisi tuhottu. Sitä ei enää koskaan pakotettaisi uneen...

 

”Mikä se oli? Oliko se maanjäristys?”, unenpöpperöinen Selma kysyi rynnätessään ulos teltasta. Frank oli jo ulkona, seisten aamuauringon valossa ilman paitaa, komeana ja valppaana. Selma katseli miestä ja tunsi poskiaan kuumottavan. Hän ei saisi antaa miehen vaikuttaa tuolla tavoin. Ei, se toi liikaa mieleen lapsuuden muistot miehen kamalista käsistä...

”Todennäköisesti. Mittarit näyttävät huimia lukemia. Onneksi leirimme ei vahingoittunut. Onneksi sinä olet kunnossa”, Frank vastasi katsellen Selmaa lämpöisesti. Tapansa mukaan Selma käänsi katseensa pois, siristäen äkisti silmiään.

”Frank, tuossa maisemassa on jotain todella outoa. Aivan kuin viidakko olisi kasvanut korkeammaksi...”, Selma sanoi ja heräsi kunnolla.

”Mitä pirua, eihän viidakko ole noin korkea... Selma, varo!”, Frank huudahti.

Frank veti Selman sivuun, kun tämän takaa kohosi punertavia kasvinversoja ylös maasta, kasvaen vauhdilla puiden korkeudelle. Ilma virtasi kasvien liikkeestä kuin olisi tuullut.

”Ei, en voi uskoa tätä. Selma, tuohan on se kasvi...”, Frank sanoi.

Silloin muutkin tutkimusryhmän jäsenet kömpivät krapulaisina ulos teltoistaan, jääden tuijottamaan suu auki viidakon kasvua. Selma huomasi, ettei Markia näkynyt missään, sillä nyt hän olisi kerrankin sanonut tälle muutaman tarkkaan valitun sanan. Mutta hän unohti miehen olemassaolon muistaessaan erään tärkeän asian.

”Frank, ennen kuin menin nukkumaan, tutkin laattoja lisää. Viimeiset merkinnät olivat aikojen saatossa kuluneet. Mutta sain ne esiin hiilipaperin kautta. Laatan loppuun on hakattu pilvien korkuinen kasvi, jonka sisälle astuu intiaanien jono. Veri virtaa loppumattomana. Se oli kirjoitus, joka nousi esiin kuvion jälkeen. Frank, minä luulen, että kirjoitukset tarkoittavat tuota outoa kasvia. Että se kasvi söi mayat...”, Selma sanoi järkyttyneenä.

”Se voi olla jokin intiaanien uskomus...”, Frank sanoi, kun hänen sanojensa myötä viidakon kasvu räjähti lopullisesti käsiin.

Versot kasvoivat kaikkialta kohti taivaita. Selma ja Frank katsoivat sanattomina taivaalle ilmestyvää kasviverhoa, kun laskeutumaan lähtenyt jumbojetti törmäsi siihen. Törmäys hajotti lentokoneen pirstaleiksi, mutta kasvi ei näyttänyt vaurioituvan. Lentokoneen osat putosivat kauas viidakon keskelle, kun Frank tajusi jotain katsoessaan rannekelloaan.

”Eiii! Tuolla lennolla Ericin piti tulla Kaliforniasta tänne! Hän sanoi, että tasan klo kuusi hän lentää viidakon yli... voi luoja, häntä me tarvitsisimme juuri nyt!”, Frank huudahti tuskan korventaessa sisintään. Eric oli hänen paras ystävänsä. Juuri Eric auttoi häntä selviämään avioerostaan, vaimon paljastuessa pettäjäksi. Vaimon, jota hän oli palvonut. Joka oli vienyt hänen perintönsä, kavaltanut kaiken, ja lopuksi karannut hänen hulttioveljensä kanssa. Hän ei ollut kuullut heistä eronsa jälkeen.

”Kuulinko nimeni mainittavan? Härre gud, en minä niin helposti kuole”, miehen ääni sanoi heidän takanaan.

”Eric, miten sinä.. mitä...”, Frank sopersi ja halasi vaaleaa kookasta ruotsalaista, jonka silmissä oli hyvin tuskaisa katse.

”Minä lähdin aikaisemmalla lennolla, sillä kuvasi löytämäsi kukan rakenteesta olivat liian kiinnostavat. Muualla ilmestyneissä versoissa ei ole ollut kukkia. Saapuessani Meksikoon huomasin, että lentokentälläkin kasvoi tuota punertavaa versoa. Minä vuokrasin Jeepin, jotta pääsin nopeasti tänne... soitin samalla kotiin... Frank, tämä tapahtuu kaikkialla. Versoja on noussut esiin ympäri maailmaa, myös Ruotsissa. Minä…”, Ericin puhe keskeytyi tämän alkaessa itkeä. Frank odotti, että hänen ystävänsä sai koottua itsensä. Jotain hirvittävää oli tapahtunut ja Frankin sydäntä kylmäsi ystävän suru.

”Mi... minä kuulin, miten vaimoni ja poikani alkoivat huutaa, että Tukholmassa on maanjäristys. Sitten kuulin heidän kirkuvan kauhuissaan. Poikani huusi, että jokin kasvi tarttui häneen ja äitiin, että häntä sattuu. Hän huusi isiä apuun, kunnes puhelinyhteys vaimeni... minun perheeni... voi luoja, he ovat kuolleet! Enkä minä voinut auttaa heitä, vaikka he tarvitsivat minua...”, Eric sai sanottua itkunsa läpi.

Frank ei ehtinyt lohduttaa ystäväänsä, sillä maa järisi jälleen. Nyt kasveja ilmestyi ympäri heidän leiriään, kohoten voimalla korkeuksiin. Kasvien mukana maasta nousi ylös piikikkäitä juuria, tarrautuen kauempana seisoviin, luonnonihmettä hämmästeleviin ihmisiin. Juuret paiskoivat heitä maahan niin voimakkaasti, että heidän luunsa murskaantuivat. Lopuksi suuret juuret vetivät veriset ruumiit maan sisälle.

Selma juoksi kauhuissaan telttaansa, jonne oli jättänyt mayojen laatat. Hän tiesi, että niistä löytyisi avain tapahtumiin. Hän oli tulkinnut oikein mayojen kirjoituksia. Hänen pitäisi vain selvittää loputkin. Versojumala oli noussut maasta syömään heidät. Vain mayojen kirjoitukset voisivat kertoa, miten he olivat voittaneet tuon kasvin tai mikä se sitten olikin.

”Tämä on unta... yksikään kasvi ei käyttäydy noin. Se on... kuin villipeto”, Frank sopersi perääntyessään Ericin kanssa.

”Frank, minä mietin koko lennon ajan sitä kun sanoit, että ikään kuin löytämässäsi kasvin kukassa olisi kulkenut verisuonia. Sinä olit oikeassa siinä, että kyseessä on uusi eloperäinen laji. Se on selvästi lähtöisin syvältä maan sisältä. Jokin on saanut kasvin esiin, mutta mikä, on mysteeri. Kenties täällä on tehty salaa ydinkokeita tai ehkä tuo kasvi on pieleen mennyt risteytyskoe, yhdistelmä eri eloperäisiä geenejä, joita laittomissa laboratorioissa tehdään... bakteeriviljelmä, minun täytyy tehdä se. Minun täytyy päästä tutkimaan näytteitäsi lähemmin. Noista villiintyneistä versoista ei näytettä enää saa ilman että kuolee”, Eric sanoi.

”Eric, olen niin pahoillani...”, Frank sai vihdoin sanottua ja Eric nyökkäsi. Surunsa keskelläkin Eric tiesi, että voisi ehkä estää toisten perheitä kokemasta samaa kohtaloa.

Frank ja Eric juoksivat hakemaan näytesalkun ja koneet, sillä juuret lähestyivät heidän telttojaan. Ihmisiä juoksi pakoon autoihin, kun maa vajosi leirin keskeltä. Autoja valui syvälle maan uumeniin, sulkien sisälleen ihmisparkojen kauhunhuudot.

”Selma, meidän täytyy mennä!”, Frank karjui kantaessaan toisessa kädessään pitkää viidakkoveistä, Ericin kantaessa näytesalkkua. Yksi juurista yritti napata Frankia jalasta kiinni, mutta hän survaisi sitä veitsellä. Juuri ei vahingoittunut, mutta se vetäytyi hetkeksi pois. Jääden heilumaan paikoilleen.

Silloin Frank kuuli Selman kirkuvan ja juoksi tämän telttaa kohti. Teltassa hän näki naisen pitelevän kiinni kivilaatoista, joihin yksi versoista oli tarrautunut ja jonka piikikäs juuri nousi maasta ylös kohti Selmaa. Selma potkaisi edessään olevaa pöytää, ja siinä auki ollut vahva suuvesi kaatui verson päälle. Verso vetäytyi äkisti pois suuveden osuessa siihen. Selma kiirehti Frankin kanssa ulos teltasta, jonka päälle rysähti monta juurta. Ne tuhosivat telttaa raivoisin iskuin.

”En jaksa kantaa näitä molempia pitkään! Laatat pitää saada mukaan! Tuo kasvi yritti viedä ne! Luoja, sen juuri yritti pistää minua kun vedin laatat suojaan! Se on kuin käärme!”, Selma huusi.

Frank otti toisen laatan syliinsä, tehden nainen halusi. Tähänkin saakka Selma oli ollut oikeassa, joten noita laattoja piti suojella. Samalla hän yrittäisi suojella Selmaa, jottei tämä vahingoittuisi.

He juoksivat Ericin käynnistämään Jeeppiin. Eric kaasutti täyttä vauhtia epätasaisella tiellä. Selma katsoi epätoivoisesti taakseen, jonne hänen tutkimusryhmänsä oli jäänyt loukkuun, keskelle versoja ja heiluvia piikkijuuria. Tutut tutkijat huusivat apua vajotessaan maan sisälle. Selma purskahti itkuun.

”Et voi auttaa heitä enää. Mutta kenties voit auttaa muita. Sinä jos kuka selvität mayojen laattojen salaisuuden”, Frank lohdutti naista, varoen koskemasta tähän, jottei pahentaisi naisen oloa. Silloin maa järisi taas.

”Eric, varo! Se tulee esiin suoraan edestä! Tie sortuu!”, Frank huusi huomatessaan versojen juurten nousevan tien keskeltä.

”Minä pärjään kyllä! Olen nuorena ajanut rallia maaseudun hiekkateillä, joutuen moneen otteeseen putkaan!”, Eric vastasi ja painoi kaasun pohjaan. He kiisivät eteenpäin, ehtien täpärästi sortuvan tien ohi. Juuret  jäivät heilumaan heidän taakseen.

Taivas alkoi pimentyä, kun punertavat kasvit kohosivat korkealle, hipoen pilviä. Jättimäiset versot kääntyivät taivaalta kohti heidän autoa, vyöryen kuin rankkasade alas. Versot hipoivat jo heidän autoaan, yrittäen erityisesti osua Selmaan. Eric kaahasi pienelle kuoppaiselle tielle, joka johti sakeaan viidakkoon. Versot heittäytyivät puita vasten, yrittäen kaataa niitä heidän päälleen. Eric jatkoi ajamista, soran lentäessä Jeepin pyöristä. Hän nautti vauhdista, paeten niin kasveja kuin omia surujaan. Vauhti oli aina helpottanut hänen mieltään murheiden keskellä. Tällaista surua hän ei ollut ennen kokenut ja keskittyi sen tähden vauhdin huumaan.

Yksi versoista onnistui läpäisemään sankan viidakon. Se seurasi heitä ja ehti koskettaa toista kivilaattaa. Frank vetäisi Selman kainaloonsa, turvaan kasvilta. Verso jäi jälkeen Ericin lisätessä vauhtia. He hyppivät penkeillään Jeepin tahdissa, Frankin pitäessä yhä kiinni Selmasta.

Hetken aikaa Selma oli sietänyt miehen kosketusta, mutta vetäytyi sitten irti tästä. Häneen ei oltu koskettu vuosikausiin eikä hän kyennyt antaa Frankin koskettaa itseään pidempään. Selma pystyi vaivoin olemaan kirkumatta ”Irti minusta, sika!”. Frank ei laittanut kättään takaisin ja Selma hengähti helpottuneesti. Yhtäkkiä Selma ymmärsi mitä hänen pitäisi tehdä, unohtaen hetkeksi tuntemuksensa Frankia kohtaan.

”Se haluaa nämä laatat! Minä en anna niitä! Näissä täytyy olla vastaus kaikkeen!”, Selma huudahti. Kuin vastustaen omaa ajatustaan, tietäen samalla, että juuri niin hänen täytyisi tehdä.

”Onhan sinulla tarkat kuvat laatoista! Sinun täytyy jättää ne jälkeesi tai me emme selviä!”, Frank tuki Selmaa. Sillä verso oli taas heidän perässään, tavoitellen erityisesti laattoja varjelevaa Selmaa.

Selma huokaisi syvään. Hän heitti ensimmäisen laatan, jonka tekstin oli saanut lähes käännettyä, maahan. Maa järähti silloin, kun tien sivuilta ja keskeltä puhkesi esiin versoja. Ne hyökkäsivät laatan kimppuun, vetäen sen maan alle. Tuo hetki riitti heille ja he pääsivät ulos viidakosta. Selma päätti pitää toisen laatan itsellään jos vain suinkin pystyisi.  Selma puristi laattaa sylissään eikä Frank raaskinut pyytää naista luopumaan siitä.

Versoja puhkesi korkeina esiin sitä mukaa kun he ajoivat pakoon viidakosta. Kaukana erottui jo Meksiko City, joka savusi, osan rakennuksista ollessa liekeissä. Ihmisten huudot ja hälytysajoneuvojen äänet kantautuivat ulos kaupungista. Lentokoneita oli pudonnut alas taivaalta kaupungin laidalle. He ohittivat tienhaaran, joka johti savuavalle lentokentälle. Kaukana erottuva lentokenttä oli jo kokonaan versojen valtaama, pelkkää punertavaa viidakkoa. Silloin Selma muisti Alvarezin soiton.

”Aja Consuelas Bueno Cantinaan! Se on tässä lähellä!”, Selma huudahti ja antoi ajo-ohjeet Ericille.

”Mitä siellä on?”, Frank kysyi.

”Muistin mitä Alvarez, siis se mies joka soitti raunioista, sanoi. Että hän on mayojen jälkeläinen ja jos joskus tarvitsen häntä, minun pitää mennä tuohon cantinaan. Toivotaan, että hän on siellä...”, Selma vastasi.

Eric kurvaisi kohti hökkelikylää, joka oli vielä osittain pystyssä. Jostain syystä versot eivät olleet tuhonneet sitä, toisin kuin suurta kaupunkia. Kaukaiset tuskanhuudot kantautuivat hänen korviinsa ja Eric kuuli mielessään poikansa huutavan isäänsä apuun. Hän pysäytti Jeepin jarrut narskuen rähjäisen rakennuksen eteen, jonka kuluneessa puukyltissä luki Mama Consuelas Bueno Cantina. Hän tunsi painuvansa kasaan tuskan alla, mutta yritti vain kestää.

”Mistä sinä tiesit missä tämä kuppilantapainen on?”, Frank kysyi uteliaasti Selmalta.

”Itse asiassa siitä on kiittäminen Markia. Hän halusi järjestää tutkimusryhmämme illanvieton täällä. Arvatenkin sen vuoksi, että monia hänen tuntemiaan ilonaisia sattui työskentelemään vastapäisessä bordellissa. Sinne osa miehistä katosikin. Mark oli rasittava mies. Mutta en silti toivonut hänelle pahaa. Ja nyt hän on luultavasti kuollut, kuten muutkin tutkimusryhmäni jäsenet”, Selma vastasi surullisesti.

”Siinä tapauksessa kiitos ja kunnia Markille. Ehkä hän osaltaan auttaa sinua selvittämään tämän järjettömän mysteerin”, Frank sanoi ja Selma hymähti.

Cantinassa oli vain yksi muodokas nainen. Tämä hymisi itsekseen paikallista surulaulua, ollen lähes shokissa.

Los turistas?”, nainen huudahti hämmästyneesti heidät nähdessään.

”Etsin Alvarezia. Minun täytyy saada puhua hänen kanssaan”, Selma vastasi sujuvasti espanjaksi.

Nainen silmäili Selmaa, kun hänen katseensa osui vanhaan kivilaattaan, jonka Selma laski pöydälle.

”Sinun täytyy olla se arkeologi Veirei”, nainen vastasi englanniksi, ääntäen nimen yhtä väärin kuin Alvarez.

Saman tien takahuoneesta kiirehti esiin nuorempi tummahiuksinen mies, joka hymyili hampaat valkoisina Selmalle. Hänen mukanaan käveli kepin varassa hyvin vanha sokea nainen, joka käveli suoraan Selman tuomien laattojen eteen. Eric oli nojannut niihin ja vanha nainen hätisti tämän käden sivuun.

”Uskomatonta että olette täällä, neiti Veirei. Tapasitte jo siskoni Consuelan. Tämä on isoäitini Vanha Cabalina. Onneksi olet elossa, neiti Veirei. Oli varmasti jumalten tarkoitus, että minä soittaisin teille. Ja nyt te olette täällä. Isoäitini kertoi nähneensä viime yönä teistä unta”, Alvarez sanoi ja Selma katseli kiinnostuneena vanhaa intiaaninaista.

”Pystyttekö kertomaan mitä täällä on tapahtunut? Me pakenimme viidakosta ja näimme edessämme vain hävitystä. Lähes koko Meksiko City on tuhoutunut”, Frank kysyi.

”Kerron sen vähän mitä tiedän. Ehdimme nähdä uutisista, miten kaupungit ympäri maailmaa vajosivat hetkessä sekasortoon. Lentokoneiden kerrottiin tuhoutuneen kaikkialla ja lentokentät suljettiin. Aluksi epäiltiin terroristeja ja uutta maailmansotaa. Mutta sitten versot valtasivat koko maailman, tuhoten rakennukset tieltään. Sillat sortuivat, kaikkialla näkyi vain järjetöntä tuhoa ja kuolemaa”, Alvarez kertoi, kun hänen siskonsa alkoi itkeä, ”Consuela pakeni kodistaan, kun versot tuhosivat sen. Juuret söivät hänen miehensä ja kolme lastaan eikä Consuela voinut auttaa heitä. Sisko parkani on yhä täysin shokissa.”

Alvarez taputti hellästi siskoaan selkään. Eric katsoi osanottavasti naista, joka oli kokenut saman julman kohtalon kuin hän. Frank puristi ystävänsä olkaa ja hetken kaikki olivat vaiti, kunnioittaen toisten surua.

”Ehtivätkö valtiovallat toimia? Onko tuota kasvistoa yritetty tuhota?”, Selma katkaisi hiljaisuuden.

”Paikallisissa uutisissa näytettiin, miten kasveja yritettiin pommittaa. Mutta kasveihin, noihin versoihin, ei vaikuttanut mikään. Näimme, miten amerikkalaiset lentolaivueet tuhoutuivat tyystin. Maailman kaupungit kokivat Meksiko Cityn kohtalon. Tämä kaupunki vain tuhoutui ensimmäisenä. Sitten tv ja radio vaikenivat lopullisesti. Kuulimme avunhuutoja kaikkialta ja pelkäsin, että cantina sortuu. Mutta isoäitini halusi pysyä visusti täällä, odottamassa saapuvia vieraita. Jostain syystä versot ovat jättäneet tämän paikan rauhaan”, Alvarez kertoi.

Silloin hänen isoäitinsä alkoi puhua nopeasti. Ainoastaan Selma ymmärsi espanjaa ja kuunteli naista tarkkaan. Frank ja Eric odottivat, että Selma kääntäisi heille kaiken, kunhan ehtisi.

Meissä Juarezeissa on vielä ripaus mayojen ikiaikaista taikaa jäljellä. Mutta Verso vahvistuu koko ajan ja pian se on täälläkin. Verso janoaa mayojen laattaa, tuhotakseen laatan kuten se tuhosi jo toisen laatan”, Vanha Cabalina sanoi, kohdistaen sokeat harmaat silmänsä Selmaan, kuin nähden hänen lävitseen, ”sinä olet kulkenut kovan tien, tyttörukka. Niin paljon on sinulta otettu pois... mutta myös paljon sinulle annettaisiin, jos vain otat sen vastaan.”

Selma vain pudisti päätään. Vanha Cabalina tunsi naisesta hehkuvan vastustuksen ja tuskan. Hän huokaisi syvään.

Tyttörukka. Rakkauden voima on parantava, mutta sinä et ole valmis. Hyvä on. Ehkä sinulla on vielä aikaa parantua”, vanha Cabalina sanoi sivellen samalla vanhaa laattaa. Selma tiesi, että nainen luki kaiverruksia sormenpäillään.

Minä haluaisin niin kovin selvittää vanhojen mayojen sanomaa, mutta symbolit ja kirjoitukset ovat minulle vieraita. Ymmärrän, että osassa kirjoituksia kerrotaan, miten kunnioitettu Keltainen Hiipuva Aurinko kiipesi jumalten luokse ja sai heiltä vastauksen rukouksiinsa, keinon jolla Versojumala tuhottiin... mayojen ikiaikainen taikuus on unohtunut jo kauan sitten. Minä en osaa kertoa, miten esi-isämme loitsivat. He käyttivät Ikuista Juomaa keinona, joka irrotti sielun ruumiista, mutta juoman koostumus on jäänyt unhoon. Me olemme eriytyneet liian kauaksi luonnosta, menettäneet uskomme luonnon jumaliin ja esi-isiimme. Me hyväksyimme valkoisten Jumalan, mutta hylkäsimme omamme. Sen tunnen käsissäni, että nämä laatat sisältävät vanhaa ikiaikaista taikuutta. Osa kiven voimasta on siirtynyt teihin, jotka olette sitä koskeneet. Meidän kaikkien täytyy koskea laat...”, Vanha Cabalina virkkoi, kun hänen puheensa keskeytti outo ääni.

Ääni kaikui läpi rakennuksen viiltävänä, kauniin korkeana, lyöden lukkoon korvat, hajottaen tiskillä lojuvat lasit pirstaleiksi. Jotain tapahtui cantinassa sillä hetkellä. Alvarez ja Consuela nousivat ylös heijaten itseään, katse lasittuneina. He astuivat ulos cantinasta ennen kuin kukaan ehti liikahtaakaan. Ainoastaan vanha Cabalina reagoi, katsoen sokeilla silmillään sisarusten perään. Hän tunsi jonkin tuntemattoman kosketuksen kaikkialla ilmassa.

Alvarez, Consuela, mihin te menette?”, vanha Cabalina huusi kauhuissaan espanjaksi.

 ”Ei! Pysäyttäkää heidät! Älkää antako heidän langeta kasvin pauloihin! Rakkaat maailman jumalat, antakaa meille pienille ihmisille syntimme anteeksi!”, vanha Cabalina huusi sydäntä särkevästi, lysähtäen äkisti kasaan.

Eric kiirehti vanhuksen luokse, huomatakseen vain, ettei tämän sydän enää lyönyt. Harmaat silmät katsoivat ylös kuolleina. Eric sulki naisen silmät, toivoen, että joku olisi sulkenut myös hänen rakkaittensa silmät. Miehen kyynelet valuivat vanhan Cabalinan päälle, kun mies suri menetystään hetken aikaa. Sitten Eric nappasi syliinsä Selman varjeleman kivilaatan.

Eric astui ulos cantinasta, nähden, miten Selma ja Frank yrittivät estää Alvarezia ja Consuelaa kulkemasta eteenpäin. Sisarukset työnsivät heidät yliluonnillisin voimin sivuun ja jatkoivat kulkuaan.

Outo ääni kaikui taivaan halki uudestaan, kovempana kuin aikaisemmin, kiirien ilman halki. Ääni ohitti heidät ilmavirtauksen lailla ja he tunsivat äänen kosketuksen ihollaan.

”Mikä tuo ääni oikein on?”, Selma huudahti ahdistuneesti. Maailma oli hiljentynyt salamannopeasti. Enää ei kuulunut tuskanhuutoja, autojen tööttäilyjä, hälytysajoneuvojen sireenejä. Ainoastaan kaukaista koiran haukkua. Hiljaisuus oli luonnotonta eikä se sopinut sekasorron keskelle. Tuntui kuin maailma olisi pysähtynyt.

Silloin hiljaisuuden rikkoi kaikuva ihmisten laulu, joka kantautui kaikista ilmansuunnista heidän korviinsa.

”He laulavat Versojumalasta”, Selma käänsi toisille, kun rakennusten keskeltä astui esiin tasainen ihmisjono.

Versojumala, Versojumala...”, ihmiset lauloivat kuorossa.

”Mihin te olette menossa?”, Frank kysyi ihmisiltä, jotka vain vaelsivat eteenpäin transsissa. Tyhjin silmin. Näkemättä mitään. Kuulematta mitään. He olivat kuin tyhjiä kuoria.

”Frank, mitä täällä tapahtuu?”, Selma kysyi hädissään Frankilta.

”En tiedä. Luulen, ettemme ole vielä nähneet kaikkea”, Frank sanoi ja laski suojelevasti kätensä naisen olkapäille. Selma jäykistyi, muttei vetäytynyt pois. Frank oli tyytyväinen siitä. Nainen alkoi hitaasti luottaa häneen. Frank mietti, että kaiken hirveyden keskellä he olivat säilyneet hengissä. He eivät kulkeneet tuossa tahdottomassa jonossa. Hän oli yhdessä siinä juuri Selman kanssa. Tällä kaikella oli oltava tarkoitus. Hän ei laskisi naisesta irti jos suinkin pystyisi pitämään tämän vierellään.

”Kavutaan nopeasti ylös tuonne rinteelle, jotta näemme paremmin. Siellä ei kasva versoja”, Eric ehdotti silloin.

 He riensivät ylöspäin, Selman kertoessa samalla mitä vanha Cabalina oli sanonut. Myös siitä, että jotenkin he olivat turvassa, koska olivat koskeneet mayojen laattoja. ”Ikiaikaista jumalten taikuutta”, vanha Cabalina oli sanonut.

Jyrkän rinteen laelle päästyään he seisahtuivat, nähden ihmisjonojen yhdistyvän kaupungin raunioiden keskeltä. Ääni halkoi jälleen taivasta ukkosen lailla. Silloin Selman mieleen muistui jo tuhoutuneen kivilaatan kuva intiaaneista jonossa. Miten intiaanit astuivat jonossa Versojumalan sisälle. Sekä myös oudot kaiverrukset isoista eläimistä, jotka olivat vajonneet Versojumalan jalkoihin auringon luodessa vasta ihmisiä.

”Tuo ääni on huumaava. Se on lähtöisin noista versoista... siitä mayojen laatat kertoivat! Versojumala on herännyt jälleen. Se tuhosi mayojen heimon. Ja jos tulkitsin oikein oudot kuvat ja symbolit, tuo kasviverkosto on tuhonnut aikoinaan sukupuuttoon myös hirmuliskot! Voi luoja... sehän aikoo syödä koko ihmiskunnan!”, Selma huudahti kauhistuneena, ymmärtäessään tapahtumien karmeuden lopullisesti.

”Voiko luonto rangaista meitä näin julmasti... maailmassa on toki paljon pahaa ja me ihmiset olemme saaneet liikaakin tuhoa aikaan. Mutta myös paljon hyvääkin ja kaunista on ihmiselossa... rakkaus ja perhe...”, Eric pohti surun murtamalla äänellä, miettien rakkaittensa julmaa kohtaloa. Eric sulki silmänsä tuskasta, joka yritti ottaa vallan hänestä siinä, tuhon partaalla. Hän mietti, oliko hänen mitään mieltä olla elossa, taistella kuolemaa vastaan. Kun toisella puolella häntä odottaisi oma rakas perhe...

Silloin Frank ja Selma huomasivat, että yksi versoista laskeutui salamannopeasti taivaalta kohti Ericiä.

”Laatta, Eric, heitä se laatta pois!”, Selma ja Frank huusivat, herättäen Ericin synkistä ajatuksistaan.

Eric teki työtä käskettyä, eloonjäämisen vietin voittaessa surun. Hän heitti laatan kaaressa alas toisella puolella olevaa jyrkännettä. Verso kiisi laatan perään ja taivaalta laskeutui lisää kasveja. Ne saivat laatan kiinni ja murskasivat sen yhdessä hetkessä tomupilveksi.

Selma ja miehet suojautuivat reunalla olevan suuren kaarevan kiven alle, jääden sinne istumaan. Outo ääni kuului vielä kerran. Sitten taivas hiljeni ja versojen liikehdintä loppui. Ne jäivät paikoilleen. Ne eivät liikkuneet lainkaan, vaikka oli alkanut tuulla voimakkaasti.

Oli vielä päivä, mutta silti epämiellyttävän hämärää, punertavan valon valaistessa maailmaa. Frank otti taskustaan esiin minikiikarit, jotka hänellä oli aina mukana. He katselivat niillä vuoronperään alhaalla näkyviä tapahtumia. Laulavia ihmisjonoja kulki versojen ohitse. Ulos kaupungista, melkein rinteen alapuolelle.

Maailma järähteli jälleen. Maahan ilmestyi syvä kuilu, joka eteni nopeasti, saavuttaen lopulta viidakon. Viidakon puut kaatuilivat sen edestä, tehden kuin väylän keskelleen. Järinän keskellä Selma ajatteli, että kuilu näytti yltävän mayojen raunioiden luokse. Sillä sieltä tämä kaikki oli lähtöisin. Kunpa he olisivat ehtineet tutkia raunioita kauemmin. Sieltä olisi voinut löytää lisää vihjeitä menneistä tapahtumista. Hänen ajatuksensa katkesi, kun entistä vahvempi järistys vavisutti maailmaa.

Kuilusta kohosi esiin piikikkäitä juuria, jotka liikkuivat käärmemäisen notkeasti kohti paikoillaan seisovaa ihmisjonoa. Juuret alkoivat lyödä ihmisiä, terävien piikkien iskiessä heidän lävitseen neulojen tavoin. Ihmisiä katosi nopeaa tahtia, verta vuotaen, syvään kuiluun. Jatkuvana virtana. Piikit lävistivät jokaisen jonossa kulkevan ihmisen. Lapsista raihnaisiin vanhuksiin, kerjäläisistä rikkaisiin, joiden timantit värjäytyivät verenpunaisiksi. Rammat, joista osa veti itseään maata myöten, koska eivät pystyneet kävelemään. Kasvi ei säälinyt ketään. Sen juuret lävistivät ihmisiä väsymättä, kuin raivon vallassa.

Kaikki tuo tapahtui äänettömästi. He eivät kuulleet kauhunhuutoja. He eivät kuulleet mitään. Koko luonto oli hiljentynyt kauhunäytelmän edessä. He katselivat järkyttyneinä, miten kuilu täyttyi verivirralla.  

”Meidän täytyy auttaa heitä! Keksiä keino estää heitä astumasta kuolemaansa!”, Selma huudahti kyyneltensä läpi ja puristi Frankia kädestä.

”Se on liian myöhäistä. Ihmiset eivät reagoi mihinkään, eivät edes nyt, kun he vuotavat kuiviin. Luultavasti tämä sama kauhunäytelmä tapahtuu kaikkialla maailmassa. Kuten Eric kertoi, versot ilmestyivät jopa aavikoilla ja jäätiköillä. Olit oikeassa, Selma. Me näemme parhaillaan edessämme ihmiskunnan joukkotuhon”, Frank sanoi avuttomana. Frank vilkaisi hyvin surullisesti naista, joka irrotti äkisti kätensä hänestä. Frank olisi niin halunnut tarttua tuohon vetäytyvään käteen, painaa sen huuliaan vasten lohduttaa, muttei voinut mitään asioille. Selma oli rikkinäinen ihminen, jonka sisintä hänen olisi kenties mahdoton saavuttaa. Hän yrittäisi kyllä, sen hän oli päättänyt jo tavatessaan naisen ensimmäistä kertaa. Hän halusi naisen omakseen, rakkaakseen. Kunhan heille vain annettaisiin riittävästi aikaa...

He katselivat hetken vaitonaisina ihmisten surmaamista, epätoivon vallatessa heidän mielensä. Kaikkialta saapui lisää ihmisiä verikuilua kohti, loppumattomana jonona. Silloin Eric nousi päättäväisesti ylös, katsellen miettiväisenä ystävänsä ilmettä. Hän ei ollut vuosikausiin nähnyt Frankin katseessa vastaavaa lämpöä. Ei sitten Frankin likaisen avioeron. Eric mietti, että kaiken tuhon keskellä näkyi pieni onnen pilkahdus. Frank oli rakastunut tuohon naiseen. Hänen onnensa ja elämänsä oli tuhottu, mutta ehkä Frank saisi tilaisuuden onneen. Eric vilkaisi inhoten taivaalle versoja, jotka olivat vieneet häneltä kaiken. Hän ei antaisi niiden tehdä samaa Frankille, jos vain suinkin pystyisi estämään sen.

”Meidän täytyy mennä suojaan nyt, kun nuo versot ovat liikkumattomia. Ne keskittyvät selvästi ihmisten tuhoamiseen, nauttimaan meidän verestämme. Palataan Consuelan cantinaan. Panin merkille, että siellä oli generaattori kulmassa, joten saamme sähköä. Jätin myös näytesalkun sinne. Lisäksi Jeepissä on tutkimustarvikkeita, jotka pakkasin mukaan ennen näitä kirottuja tapahtumia. Meidän täytyy toimia, jos mielimme saada selvän mikä tuo järjetön kasvi on. Niin kauan kuin minä elän, yritän löytää keinon tuhota kasvin. Kostaa siten rakkaimpieni sekä kaikkien ihmisten puolesta. Koko ihmiskunta ei ole vielä tuhoutunut. Me olemme elossa”, Eric sanoi päättäväisesti.

”Olet oikeassa. Emme saa luovuttaa. Niin kauan kuin meissä henki pihisee, kuomaseni”, Frank totesi ja nousi seisomaan uhmakkaasti.

”Minä teen kaikkeni, jotta selvitän kirjoitusten salat. Ehkä vielä ei ole liian myöhäistä”, Selmakin sanoi, toisten päättäväisyyden tarttuessa häneen.  

He palasivat cantinaan, joka oli yhä vahingoittumaton. Selma mietti, että ehkä mayojen taikuudesta oli tosiaan jotain jäljellä. Eric ja Frank kasasivat minilaboratorion kokoon ja alkoivat tutkia yhdessä näytteitä. Tuhon keskelläkään he eivät luovuttaisi. Ylimmät ystävykset olivat yhä hengissä.

Selma syventyi kuviin laatoista sekä hiilivedokseen, jossa näkyi epäselvästi jotain symboleita. Ratkaisu oli hänen nenän edessään eikä hän kyennyt sitä selvittämään, hän murehti mielessään. Kunpa hän vain saisi selvitettyä mitä mayat olivat aikoinaan tehneet tuhotakseen Versojumalan, tuon kaikkialle versoilevan kasvin. Se oli Verso, ei mikään jumala, siitä hän oli varma. Eikä hän kutsuisi sitä Versojumalaksi. Jumalaa ei voisi tuhota. Mutta kasvin, elävän organismin, sen sijaan voisi.

 

V. Verson aika

Selma juoksi henkensä edestä paetessaan taivasta hipovia Versoja. Versojen jättimäiset juuret olivat tunkeutuneet rakennusten läpi lähestulkoon kaikkialla. Meksiko Cityn tilalla oli punertava jättimäinen viidakko. Selma mietti paetessaan, että oli kulunut vain kolme kuukautta siitä, kun maailma oli pysähtynyt ja suurin osa ihmisistä oli imeytynyt Versojen ravinnoksi.

Tuho oli tapahtunut kaikkialla. Verson kutsuhuuto oli kantautunut maailman halki, tavoittanut lähestulkoon koko ihmiskunnan. Taivaan Versot jahtasivat yhä niitä harvoja eloonjääneitä, jotka eivät olleet kuulleet tuota kutsuhuutoa. Eloonjääneet olivat paenneet kauhun vallassa kukin minnekin. Osa väestösuojiin, jotka olivat säilyneet kallion sisällä vahingoittumina. Niissä oli ruokavarastojen lisäksi ollut vanhoja radiolaitteita sekä generaattoreita, joiden avulla saatiin yhteys toisiin.

Frank ja Eric olivat siirtäneet laboratorionsa vanhaan radiotorniin, jonka kautta he olivat saaneet yhteyden eloonjääneisiin ympäri maailmaa. Selvinneiden kertomukset olivat samanlaisia kuin heidänkin. Kaupungit olivat murskautuneet, kun kasvit olivat tunkeutuneet rakennusten ja teiden läpi. Myöskään merillä olijat eivät olleet säilyneet hengissä. Silminnäkijät kertoivat todistaneensa, miten laivoja oli saapunut täyttä vauhtia satamiin, törmäillen toisiinsa, ihmisten hypätessä mereen kohti Versojumalaansa. Osa oli hukkunut, osa löytänyt tiensä kohti Uhrikuilua, joksi Selma oli maahan ilmestyneen kaikkialle risteilevän rotkon nimennyt.

Selma vaihtoi reittiä ja suuntasi kohti miesten radiotornia. Hän vilkuili jatkuvasti ympärilleen, odottaen että milloin pitäisi hypätä piiloon Versoja tai niiden juuria. Selmalla oli selässään repullinen ruokasäilykkeitä, sillä heillä oli nykyisin pieniä suita ruokittavan. Ihmiskunta ei ollut vielä tuhoutunut kokonaan. Selma ja miehet uhmasivat vaaraa vuorotellen, jotta he pystyivät elämään edes siedettäväksi. Hän oli Frankin kanssa löytänyt liudan yksin jääneitä lapsia. Jostain syystä lapset olivat immuuneja Verson kutsulle ja Eric yritti selvittää heidän verestään ratkaisua. Sillä heidän kolmen veri oli tutkittu tarkasti, eikä siinä ollut mitään poikkeavaa. Sen sijaan lapsissa saattoi olla ihmiskunnan tulevaisuus ja he suojelivat lapsia kaikin tavoin.

Selma uskoikin, että Vanha Cabalina oli ollut oikeassa. Mayojen laatat olivat suojelleet heitä, estäneet heitä vajoamasta transsiin. Selma oli yrittänyt löytää laattojen jäljennöksistä ratkaisun, tehnyt tutkimuksia yötä myöten. Sillä kuten hän oli Frankille ja Ericille sanonut kolme kuukautta sitten cantinassa, oli koittanut Verson aika. Se olisi saatava loppumaan keinolla millä hyvänsä. Sillä kaikkein pahinta oli täydellinen hiljaisuus, joka oli vallannut maailman. Tuntui kuin ihmisiä ei olisi koskaan ollutkaan olemassa, kun heidän rakennuksensa ja kulttuuriperintönsä olivat tuhoutuneet Versojen alle. Ihmiskunnan historia oli pyyhkäisty pois hetkessä. Tuho oli ollut käsittämättömän nopeaa. Selma olikin miettinyt, oliko mayojen kalenterin päättymisvuosi vain tulkittu väärin, sillä maailmanloppu koitti vain kolme vuotta myöhemmin.

Selma heräsi ajatuksistaan, kun jokin repäisi häntä kipeästi käteen. Hän vilkaisi sivulleen ja näki maasta ilmestyneen juuren heiluvan nenänsä korkeudella. Juuri yritti iskeä häntä uudestaan, mutta Selma heitti mukanaan olleesta pullosta kirkasta viinaa sen päälle. Juuri vetäytyi taaksepäin, jääden heilumaan korkealle hänen yläpuolellaan. Selma oli keksinyt keinon pitää juuret ja versot loitolla. Hän oli muistanut, miten oli suudeveden ansiosta päässyt pälkähästä tutkimusteltassaan. Alkoholi ei tuhonnut juuria, mutta se sai ne hetkeksi perääntymään. Sekin oli tyhjää parempi.

Selma pinkaisi juoksuun, manaten huolimattomuuttaan. He olivat päätelleet jo alussa, että Versojen juurten piikit saattaisivat sisältää myrkkyä. Sillä juuret jahtasivat ja yrittivät pistää eloonjääneitä ihmisiä kaikkialla.  Joten jokainen varoi visusti saamasta osumaa. Osviittaa myrkystä oli saatu myös Frankin mayojen raunioilta ottamista näytteistä. Niitä Eric tutki päivät pitkät. Kasvin kukka sisälsi myrkyllistä ainetta, vierasta yhdistelmää, joka tuhosi solurakennetta. Onneksi Frank oli ottanut näytteet ennen tapahtumia, sillä kukkia ei näkynyt muualla. Vain temppelinraunioiden luona kukkia oli ollut.

Selman ajatukset kääntyivät Frankin puoleen. Mieheen, joka oli aina hänen vierellään, suojelevana ja rakastavana. Vaikka tiesi, että Selma ei antanut mitään takaisin. Sillä Selma ei vain pystynyt siihen.

”Voi Frank, miten minä kerron tämän sinulle”, Selma sanoi purskahtaen itkuun. Hän ei olisi halunnut tuottaa tuolle ihanalle miehelle yhtään enempää surua. Sillä miehen katseesta paistoi aina tuska, kun tämä katseli häntä. Viimeksi eilen, kun he olivat katselleet radiotornista versojen peittämälle taivaalle, toivoen erottavansa edes yhden tähden. Oli tuullut kylmästi mereltä päin ja Frank oli kietonut käsivartensa Selman olkapäille suojaksi. Hetken aikaa kaikki oli tuntunut taivaalliselta eikä Selma ollut vetäytynyt irti. Mutta sitten Frank oli suudellut hänen otsaansa ja lähestynyt hänen suutaan.

Selma oli joutunut pakokauhun valtaan. Hän oli rynnännyt sisälle, Frankin jäädessä yksin ulos. Selma oli törmännyt Ericiin, joka oli katsonut häntä tutkivasti. Eric oli sanonut muutaman lauseen, jotka olivat jääneet soimaan Selman korviin. ”Selma, joskus vielä ymmärrät, miten paljon Frank rakastaa sinua. Hän ymmärtää kyllä pelkosi. Toivoisin, että yrittäisit luottaa Frankiin ennen kuin on liian myöhäistä. Antaisit rakkauden pyyhkiä mennyt pois. Tämän kauheuden keskelläkin teillä olisi mahdollisuus onneen. Onneen, joka minulta vietiin...”. Selma oli kyyneleet silmissä pudistanut päätään, sillä hän oli vain muistanut isänsä kuvottavat, purevat suudelmat. Niitä ei voisi unohtaa. Ei koskaan, vaikka hän olisikin halunnut unohtaa ne.

Selma kiiruhti sisälle osittain ehjänä säilyneeseen rakennukseen, jossa Eric ja Frank olivat täydessä työn touhussa. Pieni Roberto riensi salamannopeasti Selman syliin, toisten lasten seuratessa ujoina tomeraa poikaa.

Miksi olit niin kauan pois?”, Roberto torui espanjaksi Selmaa, silmät tummina loistaen.

Myös Frank kääntyi katsomaan Selmaa silmät tutkivina, huomaten naisen käsivarressa pitkän naarmun. Huoli kohosi miehen silmiin ja Selma päätti pysyä päätöksessään olla paljastamatta asioiden oikeaa laitaa.

”Oletko sinä haavoittunut?”, Frank kysyi ja kosketti Selman käsivartta.

”Huolimattomuutta vain. Törmäsin terävään kulmaan juostessani raunioiden keskellä”, Selma vastasi hymyillen.

”Sinun ei olisi pitänyt lähteä cantinan suojista”, Frank torui Selmaa lempeästi.

Selma käänsi tuttuun tyyliin katseensa sivuun. Tällä kertaa hänellä oli siihen vain toinen syy. Frankin katseen kohtaaminen olisi saanut hänet paljastamaan, mitä oli tapahtunut. Hänen olisi kiirehdittävä cantinaan, yrittää löytää mayojen käyttämä keino Verson tuhoamiseen. Hänellä olisi vielä aikaa. Hänen kättään tykytti, mutta muuten hän oli kunnossa. Peli ei ollut vielä menetetty. Hän tekisi mitä ehtisi.

”Minä hain teille kaikille ruokaa. Halusin tulla samalla kysymään, oletteko saaneet mitään selville”, Selma sanoi sitten, siirtyen Ericin tutkimuspöydän luokse.

”Ei mitään järin suurta. Lasten verestä löytämäni geenipoikkeama ei ole auennut minulle. Ei, vaikka kuinka yritän selvittää veressä olevaa salaisuutta. On harmi, ettei meillä ole täällä yhtään geenitutkijaa. Niin moni viisas ihminen on kuollut. Joku heistä olisi ehkä pystynyt ratkomaan tämän poikkeaman.  Minulla ei ole enää kaikkia tietokantoja käytössäni. Mutta minä en anna periksi. Yritän ratkoa mysteerin sen vähän tiedon avulla, mitä koneelleni ja omaan muistiini on tallentunut”, Eric vastasi, syventyen uudestaan mikroskooppiinsa.

”Entä Frank ne sinun näytteesi siitä kukasta?”, Selma kysyi sitten, kääntyen takaisin Frankin puoleen.

”Olemme pähkäilleet sitä alusta alkaen. Kukassa ja sen varressa virtaa selvästi suonia, jotka ovat lähellä eläinten verisuonistoa. Mutta suonten seinämät ovat rikkoutumattomia, oudon joustavia. Ne eivät ole kuolleet edes näytekupissa, vaikka olemme käyttäneet kaikkia saatavilla olevia liuotusaineita. Tänään uskoin jo meidän tehneen läpimurron, kun tutkimme kasvin solurakennetta. Siinä oli selviä yhteyksiä käärmeen solurakenteeseen. Ehkä tuo kasvi vaipuu horrokseen ja herää tietyin väliajoin, kuten kylmien seutujen käärmeet. Minä luulen, että meidän täytyy yrittää saada näyte Verson juurista ja erityisesti niiden piikeistä. Tiedän, että siten vaarannamme henkemme. Mutta alan olla varma, että ratkaisu löytyy piikkien myrkystä. Voimme kenties kehittää siitä vastamyrkyn”, Frank vastasi. Selma kuunteli miestä tarkkaan ja hänen mieleensä juolahti eräs asia.

”Minun täytyy palata tutkimusteni pariin. Palaan viimeistään huomenna. Minulla on tunne, että lähestymme ratkaisua”, Selma sanoi ja kääntyi poistuakseen miesten luota, todennäköisesti lopullisesti.

”Ole varovainen, kult... kulkiessasi Versojen keskellä”, Frank sanoi Selmalle, joka tiesi, että mies oli ollut aikeissa kutsua häntä kullakseen.

Frank katsoi rakastamansa naisen perään, kiroten mielessään sitä, että oli eilen mennyt suutelemaan tätä. Hänen olisi pitänyt odottaa. Selma oli antanut hänen koskettaa itseään, oli ollut rennosti hänen kainalossaan. Ja hän oli tyhmänä antanut tunteidensa voittaa järjen ääneen. Hän rakasti kaikin tavoin tuota naista, muttei voinut sanoa sitä ääneen. Hän ei uskaltanut, peläten, että Selma vetäytyisi muuten kokonaan hänen luotaan.

Frank pudisteli päätään ja palasi tutkimustensa pariin. Eric vilkaisi toveriaan osanottavasti, sanomatta mitään. Hän uskoi yhä, että Frank ja Selma löytäisivät toisensa, kunhan Selma päästäisi irti menneisyyden otteesta.

 

Selma kiirehti pois miesten luota, sillä kyyneleet pakottivat jo hänen silmiään. Nyt oli liian myöhäistä ajatella Frankia. Hänen pitäisi keskittyä mayojen kirjoituksiin. Ainoastaan niillä oli nyt merkitystä. Hän oli luultavasti viimeinen ihminen maailmassa, joka tunsi nuo symbolit. Kirjastot olivat sortuneet yliopistojen ja muiden rakennusten tavoin, haudaten alleen kaiken tärkeän tiedon. Tietotekniikka tuntui tällä hetkellä enää kaukaiselta muistolta menneestä, vaikka aikaa ei ollutkaan kulunut paljon.

Selma pääsi takaisin cantinaan, jossa hän oli alusta alkaen tuntenut olevansa turvassa. Hän istahti baaritiskin ääreen, joka oli täynnä hänen papereitaan ja tavaroitaan. Muistiinpanonippuja sekä niitä kirjoja, joita oli löytynyt tutkimuskeskuksen raunioista samoihin aikoihin, kun he olivat löytäneet lapset. Hetken aikaa Selma hymyili miettiessään pientä Robertoa, joka oli usein seurannut häntä salaa, yrittäen aina pitää silmänsä kiinni hänessä. Kunnes Versot olivat alkaneet jahtaamaan juurillaan eloonjääneitä, ikään kuin ne eivät olisi halunneet yhdenkään ihmisen jäävän henkiin. Roberto oli joutunut vannomaan lempinukkensa kautta, ettei enää seurannut Selmaa, sillä se oli liian vaarallista.

Hyvä niin, sillä tänään Selma oli saanut kokea varomattomuuden seuraukset. Hänen kätensä oli pahasti turvoksissa. Kuin käärme olisi pistänyt siihen. Frank ja Eric olivat luultavasti oikeilla jäljillä juurten piikkien myrkyn koostumuksesta.

Selma palasi työnsä pariin, tuijottaen kopiota mayojen laatoista. Hän oli saanut tulkittua kirjoituksia eteenpäin, mutta sanat olivat hyvin mystisiä.

Jumalat antoivat meille anteeksi. Uhrilahjan kautta Ikiaikainen taikuus uneen toivottaa, Versojumalan paikoilleen puuduttaa... mikä se uhrilahja oli? Mayojen jälkeläinen vanha Cabalina ei osannut vastata tuohon kysymykseen. Mitä on Ikiaikainen taikuus? Onko se jonkinlainen vastamyrkky, jolla kasvin voisi tuhota?”, Selma toisti ääneen ulkoa osaamiaan katkelmia.

Selma alkoi selata kirjaa intiaanien käyttämistä huumausaineista. Hän oli viime viikkojen ajan päätynyt jatkuvasti siihen lopputulokseen, että mayojen laatoissa puhuttiin nirvanasta, johon entisaikojen papit olivat päässeet huumaavien aineiden ansiosta. ”Keskustellut jumalten kanssa, saaden anteeksiannon heimonsa teoille.”

Ayahuasca. Miten osuva nimi tähän hetkeen: kuoleman köynnös. Se on luultavasti yksi ”jumalten juoman” ainesosa, mutta jotain muutakin mayojen papit käyttivät. Kunpa vain keksisin mitä”, Selma pohti ääneen.

 Selma oli Roberton avustuksella löytänyt oikean köynnöksen, ayahuascan, ja kokeillut valmistaa sen kaarnasta intiaanien juomaa. Mutta hän oli ainoastaan huumaantunut, nähnyt sekavia näkyjä. Frank oli vahtinut häntä silmä tarkkana, kun hän oli pyörinyt lattialla, nähden ympärillään hirviöitä, joista yksi oli ottanut hänen isänsä kasvot. Hän oli kirkunut kauhuissaan kuten lapsena. Hirviön tilalle oli ilmestynyt uusia näkyjä. Sekavia värejä, sekavia ajatuksia. Selma oli yrittänyt lähteä lentoon mayojen papin tavoin, mutta oli palannut takaisin maan pinnalle, pääsemättä korkeuksiin. Hän tarvitsisi jotain muuta. Hän oli myös lisännyt hulluruohoa seokseensa. Lopputuloksena oli ollut vain järkyttävä kahden päivän oksentaminen. Frank oli ollut hyvin vihainen, sillä Selma olisi saattanut kuolla hulluruohonmyrkytykseen.

Frank olikin yrittänyt saada häntä luopumaan huumaavien juomien kokeilemisesta, mutta Selma uskoi vakaasti olevansa oikeilla jäljillä. Jos hän vain onnistuisi löytämään oikean ainesosan, hän voisi saada yhteyden luontoon. Ehkä luonnon henget olivat tosiaan puhuneet mayojen papille. Tai sitten ikiaikainen taikuus voisi aivan yhtä hyvin olla jonkin kasvin osa, jokin myrkky, joka tuhoaisi Versot. Sillä eihän Verso sietänyt alkoholiakaan. Se oli elävä organismi ja silloin sen voisi tuhota, kunhan vain löytyisi oikea keino. Frank ja Eric tekivät omia tutkimuksiaan aamusta iltaan ja Selma yritti osaltaan auttaa heitä vielä kerran.  

Hän oli vakaasti päättänyt löytää tänään oikean sekoituksen jumalten juomasta. Hän ottaisi sitä vahvempana kuin ennen. Hänellä ei olisi aikaa odottaa huomiseen. Ei aikaa odottaa, että selvittäisi loputkin mayojen kirjoituksista. Ei aikaa antaa Frankin suudella häntä edes yhden kerran. Se olisi ollut oikea suudelma, ei hänen isänsä saastainen, viinalta löyhkäävä raapaisu. Kunpa hänellä olisi ollut hieman enemmän aikaa tottua ajatukseen miehen suudelmasta. Mutta käsivarren tykytys kertoi, ettei aikaa olisi. Hänen mielessään leijui kuva Frankin lämpöisistä silmistä ja hän purskahti itkuun.

Selma pyyhkäisi kyyneleitä poskeltaan. ”Mennyttä ei voi muuttaa, mutta tulevaan voi aina vaikuttaa”, oli hänen terapeuttinsa sanonut.  Selma yrittäisikin viimeiseen hengenvetoonsa asti muuttaa tulevaa. Frankin ja muiden tähden.

Selma sekoitti kiehuvaan veteen kymmenkertaisen määrän ”kuoleman köynnöstä”. Hän lisäsi juomaan myös hulluruohoa ison annoksen, uhmaten mahdollista myrkytystilaa. Sillä pieni Roberto oli salaa kuiskannut hänelle isoisänsä käyttäneen hulluruohoa sekä gojimarjoja omassa taikajuomassaan. Roberton isoisä oli manannut juoman avulla pahoja henkiä pois Roberton unista, eikä Roberto ollut enää nähnyt painajaisia. Selma oli saanut Robertolta tämän viimeiset kuivatut gojimarjat.

Tämän lisäksi Selma oli löytänyt vanhoista tutkimuksistaan merkintöjä yhdestä raaka-aineesta, jota hän oli päättänyt lisätä keitokseen. Ne olivat huumaavia sieniä, joita oli puhjennut kasvuun turvaväylällä. Jumalallisia sieniä, vaatimattoman harmaita, mutta samalla niin petollisia. Huumesieni, jota Selma ei olisi vielä muutama kuukausi sitten koskaan osannut ajatella kokeilevansa. Hän kaatoi pienehkön määrän sieniä kattilaan ja irvisti niiden pistävälle hajulle. Todellista myrkkyä. Päihdyttävä lemu täytti cantinan, kun Selma raapusti paperille kaikki ainesosat ja määrät, joita hän joisi.

”Meni syteen tai saveen. Verso on jo tuikannut minuun jotain myrkkyä. Joten ei ole enää väliä jos tämä juoma myrkyttää minut”, Selma sanoi uhmakkaasti ääneen, kulauttaen niin suuren määrän juomaa kuin pystyi kurkkuunsa.

Hetken aikaa ei tapahtunut mitään. Mutta sitten cantina alkoi pyöriä Selman silmissä. Hän istuutui lattialle, joka tuntui aaltoilevan hänen allaan. hänen silmät notkahtivat nurin ja hän menetti tajunsa.

 

Selma tunsi irtautuvansa kehostaan. Hän katsoi cantinan katosta, miten hänen ruumiinsa nojasi liikkumattomana tuolia vasten. Sitten hän nousi ylöspäin, ylöspäin taivaalle. Kohoten korkeitten Versojen ylitse, nähden viimein taivaan sinen. Sinen, jota hän oli kaivannut niin kauan. Tuo taivaan sini muistutti häntä ajasta ennen Versoa, kun hän iloiten löysi mayojen tuntemattomalta temppeliltä kullatun uhrialttarin palan. Vain hetki sitten maailma oli vielä ollut ihmisten oma. Selma nautti näkymästään hetken aikaa, kuvitellen, että kaikki oli palautunut takaisin normaaliksi. Sitten hän katsoi alas, nähden vain maailman, jota punertavat Versot peittivät. Hän itki kyyneleitä, jotka tuuli puhalsi pois hänen poskiltaan. Näky oli masentavampi ylhäältä päin. Versojen viidakko oli valtava ja se ulottui silmänkantamattomiin.

Selma lensi eteenpäin, ylle meren, jota hän ei ollut myöskään nähnyt Verson ajan alkamisen jälkeen. Meri oli tyyni ja hän näki rannikolla valaita. Versot kurottautuivat taivailta kuin haistelemaan valaita, jättäen ne tarkistuksen jälkeen rauhaan. Kuten ne olivat antaneet lintujen lentää taivaalla ja villieläinten kuljeskella keskellään. He olivat aluksi pelänneet viidakon petojen saapuvan raunioihin. Mutta eläimet karttoivat kuilua, jonne ihmiset olivat päätyneet. Eläimet haistoivat vaaran ja veren, vaikkeivät Versot olleet niille vaarallisia. Kotieläimet, jotka eivät olleet kuolleet kaupungin sortuessa, olivat paenneet kaupungin raunioista. Selma oli nähnyt radiotornista, miten eläimet olivat kiiruhtaneet pois, kauas kuoleman kuilusta. Uhrikuilusta. Ihmiskunnan haudasta.

Selma jatkoi matkaansa meren ylitse, haluamatta nähdä hetkeen Versojen punertavaa viidakkoa. Hän oli avomerellä, nähden joka puolella vain sinertävää vettä. Selma mietti, että olisiko Pohjois-Amerikka säästynyt tuholta ja leijaili rannikkoa pitkin kohti Kaliforniaa. Mutta kaikkialla minne hän leijaili, kasvoi vain Versojen viidakko. Hän huokaisi syvään, kääntyen takaisin. Hän oli nähnyt riittävästi. Kasvi ei ollut jättänyt mitään paikkaa rauhaan, kuten hän oli tiennytkin.

Selma palasi mereltä paikkaan, josta kaikki oli alkanut. Hän kuuli yläpuoleltaan kirkunaa ja näki valtavan maakotkan lentävän vierelleen. Kotka katsoi häntä syvälle silmiin. Hetken aikaa näytti siltä kuin se olisi pudistanut päätään. Kotka katosikin kirkuen korkeuksiinsa. Linnun tilalle ilmestyi vanha intiaani. Intiaani puhui hänelle lyhyesti, surun paistaessa tämän silmistä. Selma ymmärsi miestä, vaikka tämä puhui ikiaikaista mayojen kieltä. Hän ajatteli kyseessä olevan intiaanien taian, joka auttaisi häntä. Jos hän ymmärsi puheen, hän ehkä saisi myös keinon tuhota Verson.

”Tiedän miksi olet lentänyt luoksemme. Olemme nähneet, miten yritit monta kertaa tavoitella ikiaikaista nirvanaa, tulla luoksemme hakemaan apua ja neuvoja. Tyttöpieni, minä tiedän myös mitä sinä olet kokenut elämässäsi. Kokenut ihmisten julmuuden. Samaa julmuutta olemme nähneet kaikkialla, kuten myös Verso on nähnyt. Te ihmiset teitte tämän itsellenne, manasitte teoillanne Verson esiin. Aikoja sitten me pystyimme vielä auttamaan heimomme jäseniä, annoimme Ikiaikaisen intiaanien taikuuden vaivuttaa Verson Ikiuneen. Vapaaehtoisesti pappi uhrasi itsensä ja nukutti Verson. Sinä olet uhrannut elämäsi päästäksesi tänne luoksemme ja uhraat elämäsi samalla muiden puolesta. Se ei vain enää riitä. Meidän taikamme on kuollut maailman tuhoamisen myötä. Verso nukkui Ikiunessa vuosisatojen ajan, leväten ja kuunnellen. Te tuhositte silmittömästi toisianne, eläimiä, luontoa. Te tuhositte kaiken. Maaäiti kärsi teidän tähtenne, se huusi tuskasta. Myös me kuulimme nuo tuskanhuudot, samoin eläimet. Mutta te ihmiset ette kuulleet huutoja vaan jatkoitte toimianne. Sen tähden Verso heräsi Ikiunesta puolustamaan Maaäitiä. Verso vahvistui maan uumenissa jokaisesta teidän ihmisten aiheuttamasta tuskanhuudosta ja kärsimyksestä. Se vahvistui niin, että sen tahto tuhota teidät ihmiset, sen silmissä parasiitit, kasvoi vahvemmaksi kuin Ikiaikainen taikuus. Sitä ei voi enää nukuttaa. Palaa takaisin tyttörukka vielä hetkeksi. Sinun on pian aika jättää maailma lopullisesti.”

 

Selma tunsi siirtyvänsä takaisin ruumiiseensa. Hän heräsi huutaen ääneen ja oksensi lattialle vatsansa sisällön. Hän kurottautui ylös, sillä hänellä oli polttava jano. Jano korvensi hänen kurkkuaan, joka oli kuin tulessa. Selma joi vettä, mutta vesi ei auttanut janoon. Selman jalat eivät kannatelleet häntä kunnolla. Hänen olisi pitänyt kirjoittaa ylös nirvanassa saadut näkynsä. Sillä hän uskoi intiaanin olleen oikea henki. Hänen pitäisi ottaa yhteys Frankiin... Selma oksensi tummaa oksennusta, ajatellen munuaistensa tuhoutuneen keitoksesta. Se oli sen arvoista, hän oli päässyt näkemään...

Selma vajosi levolliseen tajuttomuuteen ja heräsi vasta aamuyön pimeydessä, jossa valoa ei näkynyt. Ainoastaan pieni öljylamppu valaisi baaritiskiä. Selma tunsi olevansa kuumeinen ja todella huonovointinen. Häntä särki kaikkialta ja hänen janonsa oli yhä loputon. Selma katsoi käsiään, joiden verisuonet erottuivat hyvin selvästi. Punaiset pilkut ja tykyttävät verisuonet kertoivat, että hänen aikansa oli loppumassa. Selma nousi ylös tuolin avulla, sillä hänen jalkojaan särki kuin niitä olisi leikattu irti. Hän sai kuitenkin vedettyä itsensä tutkimustensa ääreen. Hänen olisi pakko kirjoittaa ylös kaikki.

Silloin Selman nenästä alkoi vuotaa verta. Selma otti vertaan talteen pieneen lasipulloon Ericiä ja Frankia varten. Sillä Frank oli sanonut, että heidän pitäisi saada näyte juurien piikistä. Heidän ei tarvitsisi vaarantaa omaa henkeään enää. Selma voisi auttaa heitä omalla tavallaan. Verso oli myrkyttänyt hänet ja tuo myrkky löytyisi nyt hänen verestään. Hän tyrehdytti verenvuodon ja huokaisi väsyneesti.

Selma yritti viimeisillä voimillaan merkitä ylös kaiken, niin veressään olevan myrkyn kuin seoksen, jonka avulla oli saavuttanut nirvanan. Selman silmissä alkoi mustua. Hän kirjoitti silmät puoliksi sokeina paperille mietteensä, lysähtäen lopulta maahan. Hän kouristeli kivuliaasti, vaahdon valuessa hänen suustaan. Hänen selkänsä nytkähti taaksepäin kouristuksen voimasta ja toinen hänen keuhkoistaan puhkesi. Selma tunsi tukehtuvansa ja yski verta, kun uusi kouristus väänsi hänen jalkansa kieroon.

Silloin Selma näki pienen Roberton koskevan häntä käteen itkien, kutsuen häntä mamaksi. Roberto oli pimeyden turvin hiipinyt cantinaan salaa, se pieni lurjus. Selma oli ehtinyt rakastaa Robertoa kuin omaa poikaansa. Selma näki toisen silmänsä varassa miten Roberto juoksi ulos cantinasta, luultavasti hakemaan Frankin apuun. Frank ei vain pystyisi enää auttamaan häntä. Frank joutuisi luopumaan hänestä lopullisesti. Frank, joka oli ollut aina hänen vierellään, ei ollut nyt, koska Selma oli niin halunnut. Hän halusi säästää miestä edes hetken surulta, jota hänen kuolemansa aiheuttaisi.

Viimeisinä ajatuksinaan Selma mietti, että hän olisi sittenkin osannut rakastaa Frankia. Kuten Vanha Cabalina oli sanonut, hänen olisi pitänyt antaa rakkauden parantaa itsensä, antaa Frankille tilaisuus rakastaa häntä. Nyt se olisi liian myöhäistä. Kunpa hän olisi saanut vain muutaman päivän lisää aikaa.

”Voi Frank, olen pahoillani, rakas...”, Selma korisi veren tulviessa hänen suustaan ja nenästään vuolaana virtana. Selma sulki silmänsä, kun tuska valtasi hänen kehonsa, keuhkojen yrittäessä saada turhaan happea. Hän tukehtui omaan vereensä, kuollen yksin, kuten oli elämänsäkin yksin elänyt. Liian myöhään oli rakkaus saapunut hänen kohdalleen.

 

Frank kiirehti kohti Consuelan cantinaa, jossa Selma oli halunnut jatkaa tutkimuksiaan, uskoen mayojen taikojen auttavan ratkaisemaan vanhat kirjoitukset. Selman pelastama Roberto-poika oli saapunut itkien hetki sitten hänen ja Ericin luokse. Roberto oli sopertanut espanjaksi nopeasti, ja Frank oli ymmärtänyt sanat ”muerto, mama, muerto”. Frankin sydän oli jättänyt yhden lyönnin väliin. Hän toivoi käsittäneensä pojan sanat väärin. Se ei voisi olla totta. Ei nyt, kun hän oli päässyt hieman lähemmäksi Selmaa. Selma ei voisi olla kuollut, sillä vielä eilen nainen oli käynyt radiotornissa.

Frank vilkuili ympärilleen tyhjän kaupungin raunioiden keskellä, yrittäen väistellä Versoja ja niiden juuria. Niitä pirulaisia oli joka puolella. Eilen hän oli kuullut, miten joku oli huutanut apua lähellä radiotornia. Frank oli kiirehtinyt ulos ja nähnyt, miten vanha mies oli jäänyt raunioiden keskelle jumiin. Frank ei ollut voinut mennä auttamaan miestä, sillä miehen kimppuun oli iskenyt yhtä aikaa monta juurta, piikittäen tämän täyteen reikiä. Huudot olivat vaimenneet, kun mies oli vuotanut hetkessä kuiviin. Frank oli päättänyt sillä hetkellä, että he ottaisivat keinolla millä hyvänsä näytteen juurten piikeistä. Niistä voisi hyvinkin löytyä ratkaisu. Eric saattaisi keksiä sen. Frank olikin päättänyt, että tarvittaessa hän ottaisi riskin näytteen ottamisessa. Sillä Eric oli se henkilö, jota maailman jäljelle jääneet ihmiset tarvitsisivat enemmän kuin häntä. Eric olisi avain.

Frank hypähti viime hetkellä sivuun, kun maa sortui hänen edestään. Sortuman keskeltä ilmestyi juuria, jotka kohosivat nopeasti korkeammalle. Frank piiloutui puoliksi ehjään rakennukseen, yrittäen löytää ulospääsyä. Mutta hän oli umpikujassa. Juuret heiluivat uhkaavina hänen edessään. Jos hän ei olisi pelännyt, että Selmalle on tapahtunut jotain, hän olisi uhmannut kaikkea ja yrittänyt katkoa juurista piikin näytteeksi. Mutta hän ei voinut tehdä vielä mitään. Hänen pitäisi päästä Selman luokse.

 ”Muerto”, kaikui hänen päässään. Ja silloin Frank päätti toimia. Hän ryntäsi ulos piilostaan, juosten niin lujaa kuin jaloistaan pääsi juuren alta. Versot havaitsivat hänet ja löivät juuriaan maahan niin, että tanner tömähteli. Frank ei pysähtynyt katsomaan taakseen vaan juoksi kohti suojaväylää, jonka he olivat löytäneet aivan vahingossa. Silloin kun tämä kaikki oli alkanut. Tai oikeammin Selma oli löytänyt tuon reitin.

Juuret jahtasivat häntä ja taivaan versot heittäytyivät taivaalta alas. Frank kirosi mielessään huonoa tuuriaan, kun huomasi edessään uusia kivenlohkareita. Hän joutui pysähtymään ja vaihtamaan suuntaa, jolloin yksi juurista tömähti maahan aivan hänen takanaan. Frank kiersi lohkareet ja pääsi suojaväylälle, jonka sortuneet rakennukset olivat muodostaneet. Se oli kuin tunneli, jonka läpi he pystyivät pää ”kattoa” hipoen kulkemaan. Frank juoksi sinne eivätkä juuret seuranneet häntä. Hän näki ”katon” raoista, että Versot palasivat takaisin taivaalle. Jostain syystä alue oli kasveille näkymätön. Ne karttoivat sitä. Frank huomasi nyt, että sen seinille oli ilmestynyt valtava sienirihmasto. Nuo sienet hän tunnisti biologina välittömästi. Ja jos hän oli tunnistanut ne, niin varmasti myös Selma oli.

”Selma rakas, ethän sinä vain ottanut noita sieniä? Ne tuhoavat liian suurena annoksena sisuskalusi...”, Frank sanoi pahaenteisesti ääneen ja juoksi eteenpäin pahaa aavistaen.

Ei kestänyt kauan kun hän pääsi cantinan luokse. Hän huusi jo kaukaa Selmaa, toivoen tämän vastaavan. Toivoen kuulevansa rakastamansa äänen. Jota hän ei ollut väsynyt kuuntelemaan. Ääntä, jota hän kaipasi, jos ei sitä kuullut.

”Selma, oletko täällä? Vastaa! Sano että olet kunnossa, kiltti kulta!”, Frank huusi monta kertaa, mutta kukaan ei vastannut hänen huutoihinsa.

Hengästyneenä Frank pysähtyi nojaamaan cantinan auki olevaan oveen ja näki edessään pahimman näyn, mitä miestä voi kohdata. Hänen rakastamansa nainen oli kuollut, kuten Roberto oli itkien sopertanut. Kuollut yksin täällä, kaukana hänestä. Tuska valtasi Frankin rinnan, kun hän lähemmäksi päästyään näki, mitä Selmalle oli tapahtunut.

Maassa lojui musta, kokoon kuivunut naisen ruumis, joka puristi kuivuneessa nyrkissään paperia. Frank polvistui ruumiin eteen, tietäen, että oli tullut vain hetkeä liian myöhään. Pöydällä oli yhä lämmin kahvikuppi.

”Rakastan sinua. Miksen sanonut sitä aikaisemmin ääneen, vaikka sanoin sen mielessäni aina kun lähdit jonnekin? Miksen ehtinyt tänne nopeammin, jotta olisin voinut sanoa sen... voi kultapieni...”, Frank kuiskasi kyynelten tulviessa silmiinsä.

Hän veti varovaisesti paperin pois nyrkistä, lukien sen nopeasti. Viimeiseen asti Selma oli yrittänyt ratkoa Verson mysteeriä. Viimeisinä hetkinään Selma oli myös ajatellut häntä, Frankia. Frank itki tuskasta ja luki uudestaan viestin.

Frank, tiedän, että saat tämän kirjeen. Minulla on kiire kirjoittaa tämä. Mutta on asioita, jotka pitää saada paperille. Frank, ystäväni, turvani. Niin paljon jäi sanomatta, koska en voinut sitä sanoa. Jos kaikki olisi ollut toisin, niin kuluneelta kuin tuo klisee kuulostaakin, olisimme voineet olla onnellisia. Mutta osa minusta kuoli silloin, kun isäni anasti minulta lapsuuden. Varmasti arvasitkin, että minulle oli tapahtunut jotain, näin sen surullisesta katseestasi. Kunpa olisimme saaneet enemmän aikaa, niin olisin osannut rakastaa sinua ja antaa sinun rakastaa itseäni...

Frank, minä olen ollut mennyttä eilisestä lähtien, kun Verso repäisi minua juurillaan käteen. Sen piikeissä oleva aine myrkytti minut. Ota selvää mikä myrkky se on. Se voi pelastaa teidät, jotka olette vielä jäljellä. Olen pahoillani, etten kertonut sinulle eilen mitä minulle tapahtui. Tiesin, että olisit estänyt minua palaamasta cantinaan. Mutta vihdoin sain tehtyä oikeanlaisen jumalten juoman, lisäten juomaan huumesieniä. Sieniä, joita kasvaa erityisesti meidän ”suojaväylällä”. Kun heräsin nirvanasta, tiesin, että kasvi jotenkin välttelee noita sieniä. En ole varma enää mistään, mutta tuon ajatukseni muistan.

Minä näin asioita, Frank. Minä näin intiaanien esi-isän, joka kertoi minulle, etteivät he voi enää auttaa ihmiskuntaa. Ikiaikainen taikuus ei tule avuksemme. Me olemme itse aiheuttaneet turmiomme tuhoamalla maapalloa. Mutta minä en luovu siitä käsityksestä, että tuon kasvin, tuon elävän olennon, voi tuhota. Teidän pitää vain löytää oikeanlainen myrkky. Sillä ymmärsin intiaanihengen puheesta, että aikoinaan mayojen pappi antoi verensä virrata vapaaehtoisesti kasville ja se vaipui uneen. Ehkä hänen veressään oli jotain hallusinaatioainetta, sieniä tai jotain muuta, joka imeytyi kasvin verenkiertoon?

Frank, minä en enää pysty ajattelemaan. Myrkky vaikutti aivoihini, lamaannuttaen osan niiden toiminnasta. Frank, jätän toivoni sinun varaan. Minä en pystynyt pelastamaan ihmiskuntaa, mutta ehkä sinä ja Eric pystytte. Frank, rakas...

 

Loppu oli täysin sotkuista tuherrusta, josta ei saanut mitään selvää. Frank taitteli paperin taskuunsa. Muistoksi naisesta, johon hän ehti rakastua, mutta jota hän ei saanut rakastaa. Nainen oli viety häneltä pois ikuisiksi ajoiksi.

Frank silmäili vanhoja mayojen kuvioita. Hän yrittäisi löytää niistä vastauksen. Selma oli todistanut, että he olivat immuuneja Verson kutsulle, mutteivät sen myrkylle. Frank otti sydän särkyneenä näytteen rakastamansa naisen ihosta. Hän toivoi, että he löytäisivät siitä vasta-aineen myrkylle, mikäli Selman itsestään ottama veri olisi jo pilalla. Selman tähden hän yrittäisi onnistua. Hänen olisi pakko. He tekisivät vastarintaa niin kauan, että he olisivat saaneet tuhottua Verson. Ennen kuin se tuhoaisi koko ihmiskunnan sukupuuttoon.

”Niin kauan kuin yksikin meistä on elossa, me voimme onnistua. Lupaan sinulle rakas, että teen kaikkeni selvittääkseni mayojen loput kirjoitukset. Eric tutkii veresi näytteen ja selvittää jos mahdollista, mistä on kyse. Ja minä teen kokeita noilla huumesienillä. Sinä autoit niin paljon meitä jäljellä olevia ihmisiä. Et luovuttanut edes kuolemaisillasi... hyvästi rakas. Ehkä me vielä kerran tapaamme ja saan vihdoin rakastaa sinua...”, Frank kuiskasi ahdistuneesti.

Frank tiedosti sen kylmän tosiasian, että ihmiskunnalta saattaisi loppua aika. Hänenkin hetkensä voisi koittaa milloin tahansa. Hän katsoi synkästi ulos ikkunasta tyhjään rauniokaupunkiin, jota ympäröi taivasta hipovien Versojen heiluva viidakko. Hänen pitäisi varoa, etteivät niiden juuret pääsisi koskemaan häntä, sillä muuten hän kokisi saman kohtalon kuin Selma. Kasvi oli kehittynyt, aivan kuten Selma oli tulkinnut vanhoista kirjoituksista. Sitä ei tuhottaisi kovin helposti. Mutta aina löytyy keino jos on tahtoa. Ja sitä Frankilla oli. Hänen rakkautensa Selmaan ei katoaisi. Hän yrittäisi toteuttaa Selman viimeisen toiveen. Selma oli uhrannut itsensä pyyteettömästi, eikä tuo uhraus valuisi hukkaan.

Frank jätti totisena rakastamansa naisen ruumiin taakseen, tietäen, ettei olisi aikaa haudata tätä vielä. Hänen pitäisi ehtiä Ericin luokse laboratorioon, toivoa, että tämä löytäisi lääkkeen Verson levittämään myrkkyyn. Ennen kuin Selman verinäyte ehtisi pilaantua. Mutta hän palaisi vielä tänne, saattamaan rakkaansa haudan lepoon. Selman ruumis ei jäisi heitteille. Tuo pyyteetön nainen ansaitsisi oikeat hautajaiset.

 

Pakoillessaan raunioiden keskellä jättimäisiä Versoja ja niiden alati liikkuvia jatkeita Frank mietti, miten oikein Selma oli alkuaikoina kuvannut tapahtumia. Oli todella koittanut Verson aika. Päättyisikö se aika koskaan, riippuisi nyt hänestä ja Ericistä.

a la Suvi ©

Kommentit (1)

Seuraa 

Novelleja, mietelauseita, runoja, taidetta, koiruuksista, elämästä. Kaikennäköistä sekamelskaa ja tarinaa.

http://how-many-times.fi/

Kuinka monta kertaa... niminen webbisivustoni, 

jossa lisää mietelauseita parisuhteesta, elämästä ym yksinkertaisten, mutta myös paljon sanovien kuvien säestämänä.

(aiemmin http://howmanytimesblog.blogspot.fi/)