Huojuvan talon siimeksessä osa 5

V Lapin poijat

 

”No mikä neidille nyt kävi? Et kai sentään pyörtynyt? Avataanpa ovi niin saadaan tänne raitista ilmaa neidille” samainen lempeä miehen ääni sanoi.

”Ei se ovi aukea. Se ei aukea minulle, koska minun pitää ensin parantua. Minun pitää päästä irti surusta ja ottaa siitä voimaa... siksi ovi ei aukea... olen liian surullinen...”, Elina toisti järkyttyneenä vanhaherra Martin sanoja.

”Eipä se ovi tietenkään aukea, mikäli lukkoa ei käännä oikeaan suuntaan. Tämä takaovi on siitä mielenkiintoinen, että sen lukko aukeaa toiseen suuntaan kuin normaalisti on lukkojen laita... kas näin, happea etelän neidolle”, toinen miehen ääni sanoi.

Elina räpytteli silmiään yhä itkien. Savun kadotessa ilmavirran mukana ulos hän sai kohdistettua katseensa auttajiin, jotka olivat ilmestyneet kuin tyhjästä siihen. Istuen yhä lattialla hän tuijotti hämillään kahta miestä, joiden läsnäoloa ei ymmärtänyt. Miten vanhaherra Martti oli voinut kadota kuin salamaniskusta ja tämän tilalla seisoi nyt kaksi noin kolmekymppistä miestä? Miksi ovi oli auennut heille, muttei hänelle? Elina ei saanut järkytykseltään sanottua vielä sanaakaan, mutta onneksi hän sai lopetettua itkunsa.

”Leivinuunia ei ole käytetty vuosikymmeniin. Ei ihme, että se savuttaa sisälle kaiken. Pellitkin olivat unohtuneet liian kiinni. Vaikka eihän sitä voi etelän neito kaikkea tietää, tällaisessa vanhassa maalaistalon murjussa on omat kommervenkkinsa. Sen tähden me tulimmekin tänne. Tarkistamaan, että kaikki on kunnossa. Teitä pitää auttaa ja neuvoa talon tavoille. Sillä tehän olette varmaankin neiti Elina Hartola, tämän Huojuvan talon uusi omistaja”, silminnähden komea, tummahiuksinen ja tummasilmäinen nuorehko mies sanoi, hymyillen valloittavasti.

Tämän vierellä seisoi vihreäsilmäinen mies, hieman samaa näköä omaava, mutta lyhyempi ja jykevämpi. Miehen päässä oli vanhanaikainen kalastajanlakki, joka puki miestä kuitenkin hyvin. Mies ei hymyillyt, mutta katseli häntä silmät tuikkien. Samanlaiset vihreät silmät kuin vanhalla Martilla, Elinan mieleen juolahti. Yhtä läpitunkevat ja kaikennäkevät.

”Päivää taloon sitten. Neiti on selvästi järkyttynyt jostain pahemman kerran, kun ei saa sanakaan suustaan. Minä olen Aslak ja tässä on veljeni Arttu”, tummasilmäinen Aslak sanoi ja ojensi kättään Elinalle, joka tarttui siihen yhä hämillään.

Aslak veti Elinan ylös yhdellä heilautuksella lähes syliinsä, mutta pysäytti liikkeen juuri ajoissa. Yhä virnistellen kuin pahakurinen poika mies katseli Elinaa päästä varpaisiin. Ei pahalla tavalla, vaan kuten aikuinen mies katsoo hyväksyvästi naista. Elinan posket alkoivat punoittaa ja hän mietti, miten mahtoikaan näyttää hirveältä.

”Niin, osuinko oikeaan neidin nimestä?” Aslak kysyi hymyillen ja sipaisi Elinan hiuksia pois tämän suusta.

”Ky... kyllä. Olen Elina Hartola... voi kauheaa... mitä täällä tapahtuu... mihin vanhaherra Martti katosi? Näittekö te häntä? Ei ihminen voi kadota sillä lailla ilmaan... ei kai Martille käynyt huonosti, kun mies on niin vanhakin?” Elina sai viimein sanottua alkaen jälleen nyyhkyttää.

”Anteeksi mitä sinä sanoit? Kuka oli täällä ja katosi?” Aslak kysyi katsoen oudosti Elinaa.

”Vanhaherra Martti. Tämän talon entinen omistaja. Hän kertoi minulle talon historiasta lyhyesti ja sitten hän vain katosi. Ilmaan, jälkiä jättämättä... savutti niin kovin, joten ehkä näin harhoja ja Martti vain pyörtyi... en päässyt ulos sinisestä takaovesta. Yritin, mutta vanhaherra Martti oli sanonut, että minun pitää ensin parantua surustani, jotta ovi aukeaa... sitten te ilmestyitte tänne yhtä lailla kuin tyhjästä... olenko minä nyt sekoamassa... oletteko tekään edes täällä” Elina sopersi yhä itkua tihrustellen.

Miehet katsoivat toisiinsa ja sitten ympärilleen, kuin odottaen näkevänsä jotain yllättävää. Kumpikaan ei sanonut hetkeen mitään, mutta Arttu otti päästään pois lakin kunnioittavasti.

”Nyt minä ymmärrän. Vai on vanhaherra Martti käynyt visiitillä. Se ei ole kyllä mikään ihme, sillä ensimmäistä kertaa Huojuva talo on siirtynyt Kolehmaisten suvun hallinnasta vieraalle. Kaiken lisäksi etelän ihmiselle. Tokihan vanhaherran piti tulla tarkistamaan, että uusi omistaja on sitä mitä talo tarvitsee. Neiti, ei teidän tarvitse olla peloissanne. Kukaan ei ole koskaan joutunut kärsimään Martin tapaamisesta, päinvastoin. Hän ilmestyy vain harvoille ja valituille ihmisille. Heille, jotka tarvitsevat apua”, Arttu sanoi matalalla äänellä, silmät hymyillen, mutta muuten vakavana.

”Mitä tarkoitat?” Elina kysyi, peläten vastausta. Mies ei voinut puhua aaveesta. Eihän kummituksia ole olemassakaan, niinhän sanottiin aina. Eikä hän uskonut aaveisiin, ei todellakaan. Se oli humpuukia...

”Martin aave on eräänlainen legenda täällä syrjäseuduilla. Hänen kerrotaan tulevan esiin silloin, kun ihmisen suru on liian raskas kestää. Sen tiedän kertoa, että Martti itse menetti eläessään sekä vaimonsa että vastasyntyneen poikansa. Synnytykseen aitassa. Surustaan hän ammensi voimaa auttaa muita kärsiviä”, Arttu totesi.

”Ja minä luulin, että Martti puhui isoisästään. Mutta hän kertoikin omasta surustaan...” Elina miltei kuiskasi ymmärtäessään vanhan miehen surun. Hän pudisti päätään, ajatus aaveen surusta oli hullu... ehkä hän oli tullut hulluksi, kuka tietää...

”Eli vanha Martti puhui sinulle?” Arttu kysyi yllättyneenä.

”Kyllä. Hän kertoi isoisästään ja siitä, miten tämä oli menettänyt rakkaansa. Minä en ymmärtänyt, että hän puhui itsestään. Samalla hän esitti minulle Huojuvaa taloa, sen tapoja, keitti vanhanajan pannukahvitkin minulle, kertoi sinisistä ovista”, Elina puuskahti yhtä soittoa, tuntien itkun olevan taas lähellä.

”Mielenkiintoista. En ole koskaan kuullut, että vanhaherra Martti olisi puhunut. Saati keittänyt pannukahvia, jota hän tarjosi eläessään jokaiselle taloon eksyneelle kulkijalle... yleensä hän on vain ilmestynyt ja koskettanut avun tarvitsijaa, auttaen tätä kestämään surunsa...” Arttu sanoi ja silmäili kiinnostuneesti Elinaa.

”Tuo on kyllä vain kylän vanhojen akkojen höpinää. Minä en ole nähnyt koskaan vilaustakaan kummituksista saati tämän talon entisestä omistajasta Martista. Olenhan kuitenkin hänen jälkeläinen sinun tavoin Arttu, joten luulisi, että minäkin olisin tavannut sen kuuluisan herran. Mutta ei, ei pihahdustakaan, ei edes pientä vilahdusta aaveista. Täällä on aina ollut hiljaista ja tylsää, jos olen sattunut tännepäin kuljeksimaan”, Aslak sanoi.

”Sen minä kyllä ymmärrän. Olet Aslak kaikkea sitä, mitä vanhaherra Martti piti nykyajan hölmöytenä ja aikaansaannoksena. Varsinainen sarjarakastaja, surujen tuottaja, levoton kulkija”, Arttu tokaisi, kuitenkin hyväntahtoiseen sävyyn.

”Äläs nyt roikale noin puhu veljestäsi. Minä olen ihan yhtä kunniallinen kuin sinäkin. Varjelen neitojen kunniaa, mutta eiväthän ne neidot halua sitä säilyttää. Eihän ole minun syytäni, jos syliini tupsahtelee niitä suloisia olentoja tämän tästä. Minkä minä sille voin, että rakastan kaikkia naisia ja he minua... toki joskus sitä tulee särjettyä sydämiä, mutta mitä enemmän ikää tulee, niin sitä selvemmin osaan välttää aiheuttamasta suruja. Minä haluan omalla tavallani parantaa sydänsuruista”, Aslak sanoi ja vilkaisi samalla Elinaa huvittuneesti. Elinan posket punoittivat välittömästi toisen katseen edessä.

”Olet rakas veljeni, mutta olet totta tosiaan sydäntensärkijä. Jos vanhaherra Martti eläisi vielä, olisi hänellä aitassaan paljon parannettavia potilaita sinun jäljiltäsi”, Arttu hymähti.

”Kenties, veli, kenties. Mutta ainahan sitä voi muuttua. Vanhaherra Marttikin saattaisi ilmestyä minulle, jos en olisi niin pahamaineinen hänen autuaassa mielessään. Vaikken tiedä, onko muuttuminen sen aaveen tapaamisen arvoista”, Aslak vastasi olkiaan kohauttaen.

Elina kuunteli hämillään lapin veljesten puheita. Hän pani merkille, että veljesten välinen side näytti olevan vahva ja hyvä. He naljailivat toisilleen, mutta kumpikaan ei näyttänyt panevan pahakseen toisen sanoja. Ja nämäpuhuivat vanhasta Martista aivan muina miehinä.

 ”Oletteko te aivan tosissanne? Te puhutte kuin Martin olemassaolo olisi itsestäänselvyys. Eihän aaveita ole olemassakaan. Ja silti minä olen näköjään keskustellut tänään sellaisen kanssa. Vaikken voi uskoa sitä, se kuulostaa mielipuoliselta. Mutta tänään tapahtui jotain, jota en osaa selittää”, Elina puhahti keskeyttäen toiset.

”Niin veljenikin uskoo, että vanhaherra Martin aavetta ei ole olemassa. Mutta hän ei olekaan kohdannut vanhaa aavetta koskaan. Hänellä ei ole ollut siihen tarvetta. Hyvä niin. Vain harva näkee sen aaveen... Usko minua, Elina Hartola. Et ole ainoa surullinen kulkija, joka on törmännyt vanhaherra Marttiin. Minä olen kanssa nähnyt Martin, tuntenut hänen läsnäolonsa kärsimykseni ollessa suurimmillaan. Sinun surusi on ollut selvästi niin koskettava, että se on herättänyt vanhan Martinkin levosta”, Arttu sanoi ja katsoi tutkivasti Elinaa, Aslakin vain kuunnellessa hiljaa veljeään.

Elina käänsi katseensa alas, tuntien kyynelten polttavan jälleen silmiään. Mikä siinä oli, että piti kokoajan nyyhkyttää... hän ei halunnut enää itkeä lapin miesten edessä. Eikä itkeä muutenkaan.

”No niin, Arttu. Riittää jo etelän neidon pelotteleminen ja itkettäminen. Kummituksista viis, tänne taloon on nyt saatu eloa vuosikymmenten jälkeen. Etelänneidot ovat aina tervetulleita tänne”, Aslak sanoi rempseästi.

”Totta puhut, veliseni. Talo tarvitsee naisen kosketusta. Sellaista täällä ei ole ollutkaan Martin ottaman ”ottotyttären” Siljan jälkeen”, Arttu sanoi ja katseli lempeästi itkua vastustelevaa Elinaa.

”Siljastakin Martti kertoi...” Elina kuiskasi ja räpytteli yhä silmiään.

Hän ei ollut odottanut mitään tällaista ostaessaan silmänräpäyksessä vanhan talon Lapin perukoilta. Ei täällä pitänyt olla kummituksia saati lapin miehiä. Täällä hänen oli pitänyt saada surra rauhassa, olla piilossa kaikilta, unohtaa nöyryytys ja petos. Kaiken lisäksi häntä ihmetytti, miten mukavalta veljesten seura tuntui. Nämä olivat ventovieraita, mutta tuntuivat tutuilta. Varsinkin nyt tunne oli outo, kun hän oli vielä niin järkyttynyt Martin katoamisesta. Aivan kuin hän olisi yhä nähnyt unta, josta ei vain herännyt. Olihan sellaisiakin painajaisia, jotka vain jatkuivat ja tuntuivat todelta... kunnes heräisi. Elina nipisti itseään käsivarresta, ja kipu oli niin elävä, että hän hylkäsi äskeiset mietteensä.

”No olet sitten hereillä?” Aslak kysäisi pilke silmäkulmassaan huomatessaan Elinan teon.

”Pakkohan sitä oli kokeilla”, Elina mutisi punastuen lopullisesti.

”Se on tarkistettu. Voimmeko olla vielä mitenkään muutoin avuksi? Ja aiommeko seisoskella tässä eteiskomerossa koko ajan, vaikka iso talo ja lämmin keittiö kutsuvat ainakin minua” Aslak kysyi silmät tuikkien.

”Älä välitä veljestäni. Hän on iloluonteinen veikkonen. Ja hänen huumorintajunsa puhkeaa yleensä esiin väärällä hetkellä”, Arttu sanoi.

”En vain kestä nähdä surullisia neitoja. Surun saa pyyhittyä pois hymyllä”, Aslak virnisti eikä Elina voinut vastustaa miehen veijarimaista hymyä.

”No niin, tulihan se sieltä. Ehta etelän hymy”, Aslak sanoi ja Elina purskahti nauruun, yllättyen siitä eniten itse.

”Mennään ihmeessä keittiöön. Haluan saada leivinuunin toimimaan, jotta talo lämpenee yötä vasten”, Elina sanoi sitten pyyhkien silmiään. Häntä harmitti niin paljon, että oli lähes ilman meikkiä, hiuksetkin sotkuisina toisten edessä. Ohittaessaan käytävän peilin Elinan mieleen juolahti Martin sanat, miten hänen pitäisi olla armollinen omalle peilikuvalleen. Nuori ja kaunis, niinhän se vanha aave oli sanonut. Elina alkoi olla lopullisesti varma, ettei ollut nähnyt harhoja. Kaikki oli tapahtunut. Ei tässä muutakaan selitystä keksinyt. Tuskinpa kukaan olisi halunnut huijata häntä, vaikka sekin ajatus oli juolahtanut hänen mieleensä. Mutta kuka tahansa olisi voinut ostaa talon, joten miksi hänet haluttaisiin täältä pois nyt? Hän ei uskonut, että lapin miehet ainakaan olivat huijareita.

Istuessaan keittiössä lämmittävän leivinuunin vieressä Elina päätti tiedustella talon myynnistä. Olihan se hyvä varmistua, ettei kukaan toinen halunnut tätä taloa.

”Miksi te myitte tämän Huojuvan talon, ja niin edulliseen hintaan? Tällähän on kuitenkin virkistysalueena oma arvonsa?”, Elina kysyi.

”Itse asiassa perikunta myi. Ei meillä ole ollut käyttöä tälle rojulle... anteeksi, tehän tämän ostitte, mutta eihän tämä talo ole missään priimakunnossa. Mutta kesämökin kaltaisena tämähän menee hyvin, kun paikka on sinänsä hieno. Mutta ei tästä olisi saanut enempää rahaa kiskottua. Ainakaan lähiseudun asukakat eivät halunneet ostaa taloa, jossa kummittelee. Niin niiden akkojen puheet vaikuttavat”, Aslak sanoi.

”Minä olen hieman toista mieltä. Olen aina pitänyt tästä paikasta ja sen rauhallisuudesta. Ja jos kummitusjutut pelottavat ostajia pois, niin eihän sille mitään mahda. Kuitenkin täällä on tapahtunut yhtä sun toista. Kuten tämä etelän neitokin sai huomata... Mutta perikunta halusi myydä talon, sillä niin oli säädetty aikanaan vanhaherra Martin testamentissa. Talo piti laittaa myyntiin tarkkaan säädettynä hetkenä”, Arttu sanoi.

”Hetkinen... siis oliko tosiaan niin, että Martin tahdon mukaisesti Huojuva talo laitettiin myyntiin juuri tänä keväänä?” Elina kysyi.

”Kyllä. Se oli sinänsä omituinen asia. Mutta isämme, joka talon peri, halusi noudattaa vanhan miehen tahtoa, sillä hän oli kunnioittanut Marttia kovin eläessään. Joten talo pantiin myyntiin ja sinä huomasit myynti-ilmoituksen. Muita tarjouksia ei edes tullut, joten sinusta tuli ilma kilpailua uusi omistaja”, Arttu sanoi, katsoen jälleen mietteliäästi Elinaa.

Elina yritti saada mielensä ymmärtämään tapahtuneita. Oliko hänen ollut tarkoitus ostaa tämä talo? Oliko Martti testamenttia tehdessään nähnyt tulevaan? Mutta miksi Huojuva talo oli laitettu juuri sillä hetkellä myyntiin, vanhan tahdon mukaan? Oliko se vain sattumaa? Hän puisteli päätään hulluille ajatuksille. Ainakin hän oli varma, etteivät lapin miehet yrittäneet huijata häneltä taloa. Jos kerran muita ostajia ei ollut edes ollut.

”Toivottavasti vanhaherra Martti ei pelottanut sinua pois täältä? Uskallatko jäädä tänne yksin? Toki me voimme olla täällä vielä kotvasen, sillä tarkoituksemme oli tullakin tarkistamaan, että täällä on kaikki kunnossa. Mutta iltaa vasten meillä on menoa. Olimme menossa tarkistamaan lähiseudulla laiduntavia porolaumaamme”, Arttu tiedusteli hetken hiljaisuuden jälkeen.

”Kyllä. Tämä on minun uusi kotini. Kaikenlisäksi minä tunnen yhä itseni tervetulleeksi tänne. Kaikesta huolimatta. Vaikka tokihan minua pelottaa ajatus siitä, että kohtaan aaveen uudestaan... yritän vain ajatella, ettei mitään aavetta ollutkaan. Ehkä se kaikki oli vain valveunta. Olen tullut pitkän matkan Helsingistä ja nukkunut vain vähän. Puhumattakaan omista murheistani, jotka ovat valvottaneet minua. Mutta Martti oli niin todellinen. Minusta tuntui kuin olisin tavannut vanhan hyvän ystävän... en tiedä mitä ajatella enää”, Elina vastasi.

”Ehkä etelän neidin ei kannata miettiä sen enempää aaveita. Sen voin vannoa, ettei vanhaherra Martti halua pahaa sinulle eikä myöskään pelästyttää uudestaan. Minä olen varma, että vanhaherra Martti toivotti sinut tervetulleeksi tänne. Hänen vanha kotinsa ansaitsee hyvän uuden asukkaan. Ja sinä olet sitä”, Arttu sanoi yllättävän lempeästi.

”Ja minä aion pitää tästä talosta hyvää huolta. Minäkin uskon siihen, että vanhaherra Martti hyväksyi minut. Hän ilmestyi minulle ja kertoi minulle asioista. Itse asiassa hän antoi minulle tämän...” Elina sanoi ja otti taskustaan esiin ison rautaisen aitan avaimen. Hän oli juuri muistanut, että Martti oli antanut sen hänelle. Martti, lempeä vanhus, joka oli ollut aave. Miten oudolta tuo ajatus tuntuikaan. Miten hän olisi muuten saanut avaimen, jollei Martti olisi sitä ojentanut? Hän, tavanomainen nainen etelästä, oli kohdannut Lapissa oikean kummituksen. Siinä olisi kerrottavaa... tosin ei hän voisi ainakaan äidilleen kertoa. Ja Makelle ja Merille hän ei enää koskaan kertoisi mitään elämästään. Joten kenelle hän voisi edes kertoa? Paitsi edessään seisoville uusille tuttavuuksille. Lapin erämaiden miehille.

”Oho. Tuota avainta en ole nähnyt vuosikymmeniin. Itse asiassa aittakin on ollut suljettuna lapsuudestani lähtien. Haluaisin kovin käydä Särkyneitten sydänten aitassa. Siis jos seura kelpaa...” Arttu sanoi ja hieman punehtui poskiltaan.

”Minäkin tulen mielelläni”, Aslak sanoi siihen väliin hieman närkästyneen oloisena. Elina mietti, oliko Aslak odottanut, että hän huomioisi vain tätä eikä Arttua. Sillä tämä vaikutti lähes mustasukkaiselta.

”Olisin todella iloinen seurasta. Olen vielä järkyttynyt tapahtumista, mutta ehkä aittaan tutustuminen vie ajatukseni pois kaikesta kummittelusta”, Elina vastasi sitten, miettien, että jälleen kerran hän luotti lähes sokeasti vieraisiin miehiin. Vastoin omaa järkeään. Mutta nämä lapin miehet vaikuttivat hyviltä ja luotettavilta ihmisiltä. Aslak taisi olla vain kunnon naistennaurattaja. Arttu sen sijaan oli toisenlaisen oloinen. Jäyhä ja hiljaisempi. Mies katsoi häntä niin vakavana, kuin ottaen osaa hänen suruunsa. Artun silmät olivat todellakin yhtä vihreät ja lempeät kuin vanhalla Martilla. Toisin kuin vilkkuvasilmäinen Aslak, joka iski hänelle silmää jos heidän katseensa sattuivat kohtaamaan. Nuo silmät vilkuilivat varmasti kaikkien hameenhelmojen perään, kuten miehen velikin oli naljaillut.

”Eiköhän sitten mennä kurkistamaan aittaan. Aittaa kutsuttiin aikoinaan Särkyneiden sydänten aitaksi, koska sinne tultiin nimenomaan hakemaan parannusta sydänsuruihin. Minullekin kerrottiin lapsena, että siellä vanhaherra Martti oli parantanut yhden sun toisenkin murheen...” Arttu kertoi ja Elina katseli avainta, jonka oli saanut. Aaveelta, oli se sitten totta tai ei. Avain oli kuitenkin nyt hänen. Oliko siinä avaimessa ratkaisu kaikkeen hänen elämässään?

 

 

Jatkuu...

 

a la Suvi ©

Kommentit (0)

Seuraa 

Novelleja, mietelauseita, runoja, taidetta, koiruuksista, elämästä. Kaikennäköistä sekamelskaa ja tarinaa.

http://how-many-times.fi/

Kuinka monta kertaa... niminen webbisivustoni, 

jossa lisää mietelauseita parisuhteesta, elämästä ym yksinkertaisten, mutta myös paljon sanovien kuvien säestämänä.

(aiemmin http://howmanytimesblog.blogspot.fi/)