Huojuvan talon siimeksessä osa 4

 

IV Sinisten ovien välissä

 

Vanhan talon hieman ummehtunut tuoksu ei hävinnyt mihinkään ilmavirran mukana. Pikemminkin haju tuntui voimistuvan, kuin kiertäen ja kaartaen Elinan ympärillä, tutkien, toivottaen tervetulleeksi. Elina oli lähellä itkeä, sillä niin kodikkaalta hänestä tuntui. Hämärässä eteistilassa, näkemättä kunnolla eteensä. Vieraan vanhan miehen seistessä hänen vieressään silmät hehkuen. Elina hieman ihmetteli, miten miehen silmät erottuivatkin vihreinä näin hämärässä. Mutta silloin hänen niskansa takaa kuului kova naksahdus ja Elina hypähti ilmaan valon ilmestyessä aivan hänen silmiensä eteen.

”Kaasuvalo?” Elina henkäisi ihastuksesta sinertävän valon vallatessa ympäristön.

”Kyllä tänne on kuulemma nykyajan sähkötkin vedetty... mutta ei niitä kovia sähkölamppuja. Kaasuvalon valossa minäkin täällä kuljin, eivätkä talon perijät halunneet muuttaa talon tapoja”, Martti vastasi.

”Aivan ihanaa. Minä en haluakaan tavallista valoa tämän jälkeen. Näyttää siltä kuin aika olisi pysähtynyt täällä”, Elina huokaisi ihastellen samalla ympärilleen eteiskäytävässä.

”Loistavaa”, Martti myhäili itsekseen, Elinan jo kävellessä eteenpäin kohti keittiötä, josta erottui valtavan suuri leivinuuni. Yhtä valkoisena kuin se olisi ollut juuri maalattu. Ainoastaan lieden tummuus ja ruostuneet levyt paljastivat, että uuni oli vanha.

Sivellessään leivinuunin karheaa pintaa Elina oli itkeä. Ei surusta ja tuskasta, kuten autossa, vaan lämmöstä. Vaikka uuni oli kylmä ja talossakin oli viileää.

”Leivinuunin voisi sytytellä päälle, niin lämpö virtaa taloon alta aikayksikön”, Martti sanoi kuin lukien hänen ajatuksensa.

”En ole koskaan sytyttänyt puu-uunia”, Elina empi.

”Pökköä vain pesään ja ohuita puulastuja sekä kaarnaa sytykkeeksi. Siinä kestää kotvasen, mutta kyllä kuivat puut ovat pian täydessä tulessa”, Martti ohjeisti ja Elina teki työtä käskettyä.

”Niin, eipä ole tätä uunia käytetty... kun odotamme talon lämpiämistä, ota ihmeessä kuppi ehtaa kahvia. Se lämmittää ruumista ja mieltä”, Martti kehotti sitten.

Elina vilkaisi miehen osoittamaan suuntaan, huomaten pienen kaasuhellan aivan ison huoneen perällä. Vanhaakin vanhempi iso punaisenruosteinen kahvipannu kiehui niin että nokka puhisi höyryä. Elina sammutti kaasun ja Martin ohjeiden mukaisesti kaatoi ensin vähän kahvia kuppiin ja takaisin pannuun sekoittaakseen siitä oikeanlaisen.

Elina otti kupin mustaa kuumaa kahvia, jossa näkyi kunnolla kahvinpuroja. Hän ei ollut ennen juonut pannukahvia ja sen pehmeä maku yllätti hänet täysin.

”Aivan toisenlaista kuin suodatinkahvi”, Elina henkäisi.

”Tuo on ehtaa Lapin kahvia. Talon yksi säännöistä on, että täällä nautitaan vain Lapin omaa kahvia, vahvaa ja puruista”, Martti sanoi, katsellen kaihoisasti, miten Elina nautti kuumasta juomasta.

”Siihen sääntöön ei ole puuttumista. Ettekö te ota?” Elina tiedusteli kohteliaasti.

”Voi, ei ole enää vuosiin kahvi sopinut tälle vanhalle miekkoselle. Mutta neiti nauttii vain kahvista kaikessa rauhassa”, Martti kehotti ja Elina katseli ympärilleen. Keittiössä oli vanhat ruusutapetit, joiden kulahtanut väri kertoi niiden olevan viime vuosisadan alusta. Vanhat vihertävät talonpoikaiskaapit olivat täynnä astioita. Keittiön ikkunan edessä oli talonpoikaispirttipöytä penkkeineen. Pöydälle oli asetettu kanervankukkia täynnä oleva maljakko ja Elina ajatteli, että se taisi olla vanhaherra Martin käsialaa. Mies oli halunnut toivottaa hänet tervetulleeksi kahvin ja Lapin kukkien kera. Ja onnistunut siinä täydellisesti.

Kun Elina oli juonut kahvinsa, Martti otti yks kaks kupin hänen kädestään ja kumosi sen sisustan ylösalaisin pirttipöydälle. Sitten mies nosti kupin ylös ja katseli pitkään pöydälle ilmestynyttä purukasaa. Elina katseli miestä hämmästyneenä, muttei kehdannut kysyä mitä tämä oikein meinasi.

”Minä arvasin... voi teitä, tyttöparka...” Martti sanoi hiljaa.

”Osaatteko te ennustaa kahvinpuruista?” Elina kysyi vaimeasti.

”Niin, tämä on meidän vanhojen ihmisten höpinöitä. Jo isoäitini opetti minulle tämän taidon... katsokaa neiti tarkemmin. Näetkö mitään itse? Voihan olla, että teilläkin on kykyjä lukea kahvinpuruja”, Martti kehotti Elinaa.

Elina katsoi purukasaa, hätkähtäen sitten taaksepäin. Ei voinut olla totta...

”Näen kolme sydäntä ja yhden keskellä pitkän viivan” Elina mutisi.

”Kolmiodraama. Tämä keskellä on sinun sydämesi, joka on lävistetty. Sinun sydämesi on rikottu, samoin uskosi rakkauteen. Uskosi rakkauden kaikenkattavaan voimaan, joka puhtaana täyttää koko ihmisen mielen, rikottuna jopa tuhoaa sen. Sinun sieluntoverisi valitsi toisen sydämessäsi olleen henkilön. Voi tyttöparkaa, kaksinkertainen petos on raskas kestää”, Martti sanoi, koskettaen kevyesti sormellaan kahvipuruja.

”Mistä te tiesitte?” Elina kysyi sydän pamppaillen. Aivan kuin Martti olisi sanonut ääneen lyhyesti hänen elämänsä kohtalokkaan tarinan, pelkistä puruista.

”Teidän katseenne on täynnä murhetta. Sydänsurunne ajoivat teidät pohjoiseen, Lappiin saakka. Luulen, että neiti kuuli Lapin taian kutsuvan itseään. Minäkin tunsin sen. Heräsin kutsuun, kuulin, miten Lapin taika loitsi minut luoksesi”, Martti vastasi salaperäisesti. Elina ei edes yrittänyt kysyä, mitä mies tällä kertaa tarkoitti.

”Osaatko kertoa mitään muuta? Mikä minua odottaa? Olenko tehnyt oikean ratkaisun jättäessäni etelän taakseni?” Elina kysyi sen sijaan. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin uskonut mihinkään naisten hömpötyksiin, ei horoskooppeihin, ennustuksiin taikka aaveisiin. Ja nyt hän huomasi kysyvänsä aivan tosissaan vanhalta lapin mieheltä omasta elämästään ja tulevaisuudestaan. Lapin taikaa, niinhän Martti sanoi. Ehkä hänen pitäisikin antaa Lapin taian vaikuttaa itseensä kaikin tavoin.

”Tyttökulta, sinä itse määräät tulevasi ja teet päätöksesi, olkoon ne sitten hyviä tai huonoja. Mutta jotain minäkin osaan vielä näinkin vuosien jälkeen lukea tulevasta. Lapin taika kutsui sinut tänne, parantamaan itsesi, joten päätöksesi ei voi olla väärä. Tiedäthän sen itsekin. Siitä, miten onnellisesti katselit jo ulkona uutta kotiasi. Purut kertovat myös muusta. Kun kosketin niitä, ne muodostivat uuden kuvion. Aivan kuten minä uumoilinkin, sinua odottaa vielä monta seikkailua. Sinut täytyy vain parantaa, korjata tuo pieni sydänparka, jotta kohtalosi voi ottaa uuden suunnan itselleen. Tällä kertaa sinua kohti kulkee jo oikea rakkaus, kunhan vain valitset kahdesta oikein. Valinta ei tule olemaan helppo, mutta elämän tarkoitus ei olekaan olla meille helppo, vaan opettaa”, Martti sanoi ja Elina katsoi pöydälle, jossa purut olivat nyt kuin kaksi nuolta kohti yhtä sydäntä.

Vanhaherra Martti kosketti silloin Elinaa kädestä, puristaen sitä kevyesti. Elina tunsi lämmön virtaavan kehonsa läpi eikä voinut vastustaa kyyneleitä miehen lohduttavien silmien edessä.

”Itke pois surusi. Jokaisen kyyneleen myötä vahvistut ja astut askeleen verran kohti uutta”, Martti kuiskasi.

Hetken aikaa Elina nyyhkytti paikoillaan, tuntien mielensä tosiaan keventyvän. Itkien Maken halveksuvia viestejä, nöyryyttävää eroa, menetettyä ystävyyttä ja rakkautta. Itkien äidin kovia sanoja hänestä ja erosta. Kyyneleet virtasivat vieraan miehen edessä, eikä Elina hävennyt niitä. Hän tiesi sisimmässään, että vanhaherra Martti halusi hänen parantuvan sydänsuruista.

 Martti irrotti otteensa ja pyyhkäisi liinalla pois purut pöydältä. Hän antoi Elinan rauhoittua hetken. itku väheni ja Elina pyyhkäisi hieman ärtyneesti kasvojaan. Ei sitä jaksaisi itkeä kokoajan, se oli uuvuttavaa.  Miten hirveältäkin hän mahtoi näyttää.

”No niin, neiti. Jospa näytän talosta muutakin kuin leivinuunin. Uuni savuttaa hieman, joten annetaan sen rauhassa lämmitellä ikääntynyttä taloa”, Martti sanoi sitten, vilkaisten erikoisesti Elinaa.

Vanhaherra johdatti Elinan toista pitkää käytävää pitkin, ohittaen salin, jonka huonekalujen päällä oli valkoiset lakanat suojaamassa pölyltä. Elina olisi halunnut vetää lakanat sivuun, mutta malttoi mielensä, sillä Martilla oli selvästi kiire talon toiselle puolelle. Kyllähän ehtisi laittaa täällä paikat kuntoon myöhemminkin.

Martti pysähtyi suuren peilin eteen, jonka pinta oli vuosien saatossa kärsinyt ja muuttanut väriään sameaksi. Mutta hyvin siitä silti näki kuvajaisensa.

”Neiti, katsokaa hetki peiliin”, Martti kehotti silmät tuikkien.

Elina katsoi peiliin, huomaten, miten hänen kuvajaisensa heijastui pinnasta välillä hymyilevänä ja sädehtivänä, välillä masentuneen synkkänä. Kaasuvalo teki selvästi temppujaan.

”Näettekö, miten kaunis ja nuori te olette? Miten teillä on vielä paljon elämää edessänne? Tyttöseni, teidän täytyy tästä lähtien joka aamu tähän peiliin ja sanoa, ”miten kaunis olen”.  

”En minä siihen kykene”, Elina mutisi vastentahtoisesti, väistäen katsomasta itseään saati vanhaherraa silmiin.

”Se on vaikeaa... ainakin aluksi. Varsinkin, jos on vuosien saatossa tottunut puhumaan itselleen väheksyvästi, toistaen toisten puheita ja omia ajatuksiaan, jotka eivät pidä paikkaansa”, Martti sanoi.

Elina vilkaisi jälleen hämmästyneenä Marttia, miettien, miten tämä tiesi. Osasiko mies lukea ajatuksia? Sellaisestakin Elina oli kuullut, vaikkei uskonutkaan mihinkään yliluonnolliseen.

”Minä näen asioita, joita toiset eivät näe. Niin on ollut aina ja niin on aina oleva. Sinä olet tullut tänne parantumaan ja peilin kohtaaminen on yksi askel kohti paranemista”, Martti sanoi hymyillen surumielisesti.

”En minä enää vihaa peilikuvaani niin paljon kuin aikaisemmin. Nykyisin ajattelen jo, että olen ihan tavallinen ja mukiinmenevä nainen... vaikka olinkin selvillä siitä, etten kelvannut Makelle. Entinen miesystäväni kun halusi täydellisen naisen itselleen...” Elina mutisi tuntien taas kyyneleiden pakottavan silmiään.

”Kuten sanoin, olet kaunis ja nuori, elämää täynnä. Älä anna toisten nakertaa sitä sinulta pois. Jokainen meistä on omalla tavallaan täydellinen ja ansaitsee onnen. Katso kuvajaistasi aamuisin ja näet ihmeen tapahtuvan. Hyväksy itsesi ja vapauta mielesi äänestä, joka kalvaa sinua”, Martti kehotti ja Elina huokaisi ääneen.

 

”Sanoit, ettei talon vanha isäntä käyttänyt takaovea kuin kerran?” Elina sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen, johdatellen Marttia toiseen aiheeseen. Hän ei halunnut ajatella enempää peilikuvaansa, punaisia silmiään ja itkusta turvonneita kasvojaan. Sydän kertoi Martin puhuvan totta, hän ei saisi haukkua itseään turhaan. Sillä olivathan jo äiti ja Makekin tehneet sitä riittävän paljon.

”Selvä. Peili on näytetty sinulle. Sen vaikutus on jo alkanut, huomaan sen ajatuksistasi, nuori neiti. Takaovi on tuolla perimmäisessä huoneessa. Kerron sitten lisää”, Martti sanoi salaperäisesti.

Elina seurasi miestä ajatellen jälleen, miten hän luottikin tähän niin paljon, että kulki yksin tämän kanssa talossa, joka oli kaukana sivistyksen parista. Itse asiassa kun hän pohti asiaa tarkemmin, tuntui mukavalta luottaa toiseen ihmiseen. Niin pahasti hänen luottamuksensa oli rikottu, ja nyt hänen edessä kulki kumarassa vanha mies, jota hän olisi kai seurannut minne tahansa. Niin kummallinen elämä oli, ettei koskaan tiennyt, mitä se toisi eteen. Vanhaherran seurasta Elina oli hyvillään.

”Onko täällä kirjastokin...” Elina sanoi iloisesti yllättyneenä, kun he saapuivat pyöreään isoon saliin, jonka seinien hyllyt olivat täynnä kirjoja.

”Vanhoja pölyisiä kirjoja, joihin ei ole koskettu aikoihin. Odottaneet lukijaansa... ja nyt nuori neiti, takaovi on täällä. Senhän te halusitte nähdä”, Martti sanoi.

”Missä?” Elina ihmetteli, katselleen ympärilleen pyöreässä huoneessa, jossa oli vain yksi oveton kulkuväylä. Se, josta he olivat juuri tulleet.

”Avaa nuo suuren kaapin ovet ja pääset takaovelle. Se on sijoitettu piiloon tarkoituksella”, Martti kehotti.

Elina avasi kärsimättömästi talonpoikaiskaapin, joka olikin valekaappi. Sen läpi sai astella pieneen tunkkaiseen eteiseen, jota sivuseinän siro kaasulamppu valaisi.

”Sehän on yhtä sininen kuin talon etuovi”, Elina henkäisi.

”Niin on tarkoitettu. Talon takaovi ei ole mikä tahansa ovi. Ulkoa oven huomaa vain sitä etsivä. Mutta kun poistuu ulos samaisesta ovesta, puhdistuu ja jättää taakseen elämän murheet. Kun tästä ovesta astuu ulos viimeisen kerran, jättää taakseen itse elämän. Isoisäni ei käyttänyt tosiaan tätä ovea, vaan hän kulki etuovesta. Hän ei halunnut luopua surustaan, sillä surusta hän sai voimaa. Voimaa parantaa toisia”, Martti kertoi.

”Oliko isoisäsi siis jonkinlainen parantaja?” Elina kysyi innostuen vanhoista tarinoista. Hänen uusi talonsa kätki sisälleen salaisuuksia toinen toisensa perään.

”Niinkin voisi sanoa. Toiset parjasivat häntä Lapin noidaksi. Yhtäkaikki, hän halusi parantaa onnettomia. Hän paransi sydänsuruja, jotka voivat toisinaan kasvaa niin voimakkaiksi, että niihin kuolee. Hänen taitonsa tunnettiin lähipitäjissä. Vanhaksi hän eli, auttaen toisia, mutta surren itse omaa suruaan. Siten hän kykeni näkemään toisten sieluihin ja ajatuksiin, etsien lähdettä, joka oli ehtynyt ja kaatoi sinne parannuksen veden. Lääke saattoi olla rohto, puhe tai uni, mikä tahansa, mikä toimi parannettavaan henkilöön parhaiten. Muistan, miten eräs nuori tyttö Silja, viimeisillään raskaana oleva, oli menettänyt rakkaansa kulkutaudille. Silja oli jäänyt yksin, vailla omaisuutta, vailla kotia, sillä miehen veli oli häätänyt Siljan pois, aviottoman porton, kuten tytöstä oli juoruttu. Silja oli kuullut Särkyneitten Sydänten Aitasta ja minä löysin hänet sieltä itkemästä epätoivoisena. Hän oli menettänyt uskonsa elämään ja oli aikeissa heittäytyä koskeen. Onneksi hän oli kulkeutunut Aittaan, josta hän sai myös apua”, Martti sanoi.

”Sinä olit kovin nuori silloin, ja silti muistat tuollaisia asioita”, Elina hämmästeli.

”Niin, ehkäpä niin. Tiettyjä asioita ei unohda, ei omaa eikä toisten suruja. Minä... siis isoisäni auttoi Siljaa. Hänelle kutsuttiin takaisin elämänhalu Lapin rumpujen avulla. Se vastusteli, mutta palasi takaisin ruumiiseen. Silja sai jäädä vanhan isoisäni taloon asumaan. Isoisäni antoi hänen aviottomalla lapselleen nimensä ja sitä kautta talonsa, juuri ennen kuolemaansa. Suru menetyksestä yhdisti heidät viime hetkellä. Tiedän, ettei Silja unohtanut koskaan isoisäni ystävällisyyttä. Ei, vaikka jälkikäteen hänestä puhuttiin pahaa kylillä. Miten hän oli vain havitellut vanhan miehen omaisuutta. Vähänpä juorukelot tiesivät. Nykyisin tuollaisesta ei tarvitsisi välittää, mutta silloin ajat olivat toiset. Raskasta se oli Siljalle, mutta hän kesti sen, kuten oli kestänyt rakkaansa kuolemankin..." Martti puheli surumielisesti.

”Mitä Siljan lapselle kävi? Sanoit, että hän peri isoisäsi? Miten sinun sitten kävi?” Elina hämmästeli.

”Nyt minä puhuin hieman sivu suuni. Mutta annoin menneiden muistojen vallata mieleni. Unohdin, kuka olin ja mitä olin kertonut... kaikki meni niin kuin pitikin ja oli tarkoitettu. Sinäkin ymmärrät kohta... voi, siitä kaikesta on jo aikaa. Miten Silja parani tuskasta ja löysi onnen syntyvästä lapsestaan. Niinhän se on. Surusta saa voimaa, kunhan sitä osaa käyttää. Elina Hartola,  huomaat sen vielä. Olet jo nyt käyttänyt surustasi irronnutta voimaa ja ottanut askeleet kohti uutta elämää. Kunhan aikaa kuluu, osaat valjastaa surusi voiman”, Martti sanoi.

Elina huomasi silloin, että huoneeseen tulvi savua yllättävää vauhtia.

”Martti, miksi täällä on näin paljon savua?” Elina kysyi pelästyneesti ja alkoi yskiä, kun savu kohosi lattiasta ylöspäin.

”Kappas vaan. Minä en ajatellutkaan, että hormissa voisi olla kylmälukko. Leivinuuni savuttaa hetkisen, sitä kun ei ole vuosiin käytetty. On ehkä parempi, että avaamme oven”, Martti hymyili, muttei tehnyt elettäkään avatakseen itse sitä.

Elina siirtyi miehen ohitse, yrittäen avata sinistä ovea. Sen messinkinen kahva ei liikkunut suuntaan taikka toiseen.

”No niin, minä olin lähes varma, ettei ovi aukene sinulle. Sen ei ole tarkoituskaan vielä aueta. Sinä olet tullut tänne parantumaan, etkä ole läheskään vielä valmis astumaan ovesta. Minäkään en saa enää ovea auki, sillä olen kulkenut siitä sen ainoan kerran kun jätin maallisen taakseni”, Martti sanoi.

Elina katsahti hämmästyneesti Marttia savunmäärän lisääntyessä pienessä tilassa. Elina ei saanut sanottua sanaakaan. Lapin rummut alkoivat jälleen kumista jostain kaukaisuudesta, lyöden samaa tahtia hänen sydämensä kanssa.

”No niin, etelän tyttö. Minun täytyy sanoa, että on ollut suuri kunnia nähdä kotini siirtyvän omistajalle, joka on talon arvoinen. Kun rakensin talon ja siniset ovet niin ajattelin, että vielä kerran joku toinen kunnioittaa tämän talon salaisuuksia”, vanhaherra Martti sanoi.

”Mitä tarkoitat? Korjasitko kenties siniset ovet?” Elina kysyi hämmästyneesti Martilta, joka vain hymyili. Miehen hahmo näytti yllättäen muuttuvan läpinäkyväksi ja Elina räpytteli silmiään, ajatellen vain kaasuvalon ja savun tekevän hänelle tepposia.

”Minun täytyy nyt mennä. Aikani on tullut käydä maaten jälleen. Saat pian vieraita ja sinulle kerrotaan lisää talon ja aitan historiasta... minulle on yhä liian raskasta kertoa tarkemmin Särkyneitten Sydänten Aitasta, vaikka olen jo siirtynyt täältä iäisyyteen. Muistojen voima on valtava... Elina, ota vastaan se, mitä elämä sinulle tarjoaa. Paranna sydämesi äläkä sulje sitä... ota sydämeesi Lapin taika, tunne se, hyväksy se ilman ehtoja... olen loitsinut onnen luoksesi. Sinusta itsestäsi riippuu, toimiiko taikani...” vanhaherra sanoi, vihreiden silmien erottuessa yhä kirkkaina kuin smaragdit. Ne vangitsivat Elinan katseen, lempeät silmät, jotka halusivat viedä pois hänen surunsa. Rumpujen kumina tuntui nyt olevan lähtöisin Martista ja ääni täytti talon. Rummut kumisivat tasaisesti, täyttäen Elinan pään lempeällä äänellä. Lohduttaen, hymisten salaisuuksia aikojen takaa. Salaisuuksia, jotka Elinan sydän ymmärsi, mutta mieli huusi vastaan.

”Avaa sydämesi, pieni tyttö. Elämä koettelee ja elämä antaa. Ota vastaan minun lahjani, ota vastaan parannus. Astuit sinisestä ovesta, eikä se päästä sinua hetkeen pois. On aika parantua...” rumpujen keskeltä kaikui Martin matala ääni.

Vanhaherra Martin hahmo huojui entistä enemmän ja Elina tarrautui sinisen takaoven kahvaan ottaakseen siitä tukea. Martin kadotessa kuin ilmaan Elina alkoi huutaa. Huutaa pelosta, huutaa minkä sielu sieti. Samalla hänen mieleensä juolahti, että hän huusi ulos myös kaiken tuskan ja petoksen, sydänsurut, äidin ilkeyden, tahattoman ja tahallisen. Aivan kaiken. Hän huusi ja riuhtoi ovenkahvaa, saamatta ovea auki. Se ei liikahtanutkaan. Ovi oli kuin vanginnut hänet talon sisälle ja savun määräkin kasvoi, sakeni kuin hernerokkasumu. Kauhu valtasi Elinan sisältä päin. Ei kai uuni ollut sytyttänyt vanhaa taloa tuleen? Ei kai hän tukehtuisi savuun juuri, kun oli luullut saaneensa uuden alun elämälleen...

”Apua! Minun täytyy päästä ulos täältä! Auttakaa, joku! En saa happea!” Elina sai viimein muodostettua sanoja, itkien.

”Mikä hätänä?” lempeä miehen ääni kysyi silloin Elinan takaa.

Elina kääntyi äänen suuntaan hädissään, kykenemättä näkemään kunnolla, sillä talon täyttänyt savu kirveli todella pahasti. Silmiään siristellen Elina tuijotti komeron hämärässä huomaamatta ketään, ajattellen saaneensa hermoromahduksen ja nähneensä näkyjä Martinkin suhteen. Se kaikki oli aivan liikaa ja Elina vain istahti lattialle voimattomana, jatkaen itkemistä.

 

Jatkuu...

 

a la Suvi ©

Kommentit (0)

Seuraa 

Novelleja, mietelauseita, runoja, taidetta, koiruuksista, elämästä. Kaikennäköistä sekamelskaa ja tarinaa.

http://how-many-times.fi/

Kuinka monta kertaa... niminen webbisivustoni, 

jossa lisää mietelauseita parisuhteesta, elämästä ym yksinkertaisten, mutta myös paljon sanovien kuvien säestämänä.

(aiemmin http://howmanytimesblog.blogspot.fi/)