Jatkonovelli: Huojuvan talon siimeksessä Osa 3

(Kuten aiemmin mainittukin, tekstiä ei ole keritty muokata, joten pahoittelen mahdollisia kirjoitus- ym. virheitä ;)

III. Vanhaherra Martti

 

Satoi jo kaatamalla, kun Elina ajoi Huojuvan talon luokse. Erikoista kyllä, pihatie päättyi talon takapuolelle. Sellaista seikkaa Elina ei ollut ennen tavannutkaan. Hän joutuisi jättämään auton siihen. Mutta vielä hän ei noussut ulos, sillä sade vain näytti voimistuvan, mikäli se edes oli mahdollista. Kenties taivaan oli tarkoitus pyyhkäistä kerralla kaikki lika pois häntä varten. Niin sydämestä, mielestä, kuin Huojuvan talon pihasta ja talosta itsestäänkin. Sinänsä lohdullinen ajatus. Kun sade lakkaisi, olisi puhdasta. Uusi alku. Luonto lähtisi pian kukoistamaan ja Elina saisi nauttia siitä. Ehkä kevät koittaisi vielä hänenkin mieleensä. Se jäisi nähtäväksi...

Elinaa ei halunnut kastua eikä hän ollut ottanut mukaan sateenvarjoa. Joten hän tyytyi sateen taukoa odotellessa tiirailemaan ensi alkuun ympäristöä autosta käsin. Lämpimässä autossa oli myös mukava olla. Oli turhaa lähteä kastumaan ja paleltumaan. Vuosikymmenten ajan hoitamatta jäänyt piha oli talven jäljiltä sekava ja harmaa. Siihen Elina kiinnitti ensimmäisenä huomiota. Eihän se oikeastaan ollut edes piha siinä mielessä kuin etelässä miellettiin. Alue oli täysin luonnonvarainen. Minkäänlaisia vanhoja istutuksia ei näkynyt. Ainoastaan kitukasvuista mäntyä ja kuivia pensaita, jotka vaatisivat kipeästi leikkausta. Sammalen peittämä piha, täynnä lehtiä ja puista irronneita risuja. Paljon työsarkaa, mutta se ei haitannut. Pihan karuus ja luonnonvaraisuus miellyttivät häntä. Pihasta saisi tehdä itse alusta alkaen juuri sellaisen kuin haluaisi.

Huojuvan talon pihapiiri oli laaja, käsittäen talon sivusta osittain erottuvan aitan sekä lammen viereen pystytetyn pienehkön savusaunan. Joihin Elina tutustuisi heti, kunhan rankkasade loppuisi. Hän oli jo pitkään haaveillut pienestä mökistä ja vanhanajan savusaunasta, mutta Make oli tyrmännyt ajatuksen välittömästi. Maken mielestä mökin piti olla ylellisyyttä konsanaan, meren rannalla, modernia ja hienostunutta. Siihen Elina olisi ”saanut” käyttää perintörahansa. Maken siunauksella. Paskiainen. Sitä se mies tosiaan oli ollut. Nytpä Elina oli sitten toteuttanut kertalaakilla toiveensa. Itse asiassa osittain Maken avustuksella, jos asiaa ajatteli ironisesti...

Itse Huojuva talo oli korkeampi kuin Elina oli luullut. Puiden lomasta erottuvissa vanhoissa seinälaudoissa oli yhä jäljellä lohkeillutta vaaleaa maalia. Kulunut maalipinta lisäsi talon särmikkyyttä. Epätäydellinen oli joskus täydellistä. Huojuva talo olisi vain ja ainoastaan Elinan, josta hän tekisi juuri sellaisen kuin itse haluaisi. Kukaan muu ei nyt puuttuisi siihen, mitä Elina tekisi.

Ei olisi Make motkottamassa vääränvärisistä verhoista tai huonosti valitusta sohvasta, jonka Elina oli ostanut. Moittimassa, miten Elinan maku oli ”kaamea, kuin jollain sokealla, joka ei tiennyt mitä valita”. Mutta auta armias mikäli Makea oli pyytänyt sitten ostamaan mieleisensä sohvan, ruokapöydän, mitä tahansa mitä Elina oli ostanut. Silloin ääni oli muuttunut kellossa hetkeksi. ”Huonekalut olivat varsin sopivat. Eihän niitä nyt kannattanut vaihtaa, kun ne oli juuri hankittu. Se olisi hullun touhuja, tuhlata rahaa...” Niin, heti kun Maken olisi pitänyt käyttää omia rahojaan heidän yhteisiin tavaroihin, oli mies hiljentynyt. Make ei ollut kuin joskus maininnut, miten Elina voisi myöhemmin ostaa sen ja sen sohvan.

Elina halusi ajatuksensa pois Makesta, vaikka se oli vaikeaa. Hän ikävöi sitä paskiaista enemmän kuin oli koskaan ikävöinyt ketään. Toki Elina ymmärsi, ettei Make ollut hyvä mies hänelle, ei ollut koskaan sitä ollutkaan. Kaikki mitä hän oli näiden viime öiden ja päivien aikana miettinyt, kiljui sitä ääneen. Olisi pitänyt ymmärtää jo paljon aikaisemmin, miten Make hyväksikäytti häntä. Asui ilmaiseksi Elinan omistamassa kodissa, joka ei silti ollut Maken ”arvoinen”. Kolmio oli liian pieni, liian huonolla paikalla. Mutta siellä oli silti kelvannut asua. Nytpä mies saisi elää Merin pienessä vuokrayksiössä. Vauva-arkikin koittaisi pian, kuten äiti oli sanonut...

Ajatus Meristä pitämässä sylissään Makelle synnyttämäänsä vauvaa sai kuitenkin Elinan purskahtamaan itkuun. Mielikuva oli niin voimakas. Elina oli itse haaveillut jo muutaman vuoden ajan, että saisi pitää Maken kanssa saamaansa lasta sylissään. Sillä hetkellä kaikki Elinan mietteet Maken sikamaisuudesta katosivat kuin tuhka tuuleen. Suru korvensi Elinan sisintä. Kaatosade rummutti auton kattoa ja Elina tunsi murentuvansa tuskan alle. Itkiessään sateen kanssa samaa tahtia Elina olisi halunnut käynnistää auton ja ajaa takaisin etelään. Ajaa Maken luokse, anoa tätä palamaan luokseen...

Elina painoi päänsä rattia vasten ja päästi tuskansa ulos. Hetken aikaa meni, ennen kuin hän alkoi rauhoittua. Elina siirsi katseensa takaisin Huojuvan talon takaseinään. Katseli sen suuria ja korkeita ikkunoita, jotka olivat selvästi viime vuosisadan alusta olleet siinä. Siinä olisi uusi alku, kuten hän oli ennen tunteenpurkaustaan jo ajatellut.

Suru. Sitä Elina ei halunnut tuntea nyt. Onni uudesta kodista ei saisi hautautua itkun ja tuskallisten muistojen alle. Joten hän siirsi mietteensä toiseen elämänsä voimakkaaseen vaikuttajaan. Hyvässä ja pahassa. Äitiinsä, joka sai Elinan usein varpailleen tai muuten vain ärsyyntymään. Niin, äiti varmasti kammoksuisi hänen vanhaa talonrotiskoansa, jota olisi äidin maneerien mukaan vaikea pitää puhtaana. Mutta nytpä äiti ei tänne tulisi arvostelemaan kovin helposti. Hän oli riittävän kaukana korvessa etelän ainoasta oikeasta asuinpaikasta, Kauniaisista.

Niin, ei ollut äitiä huomauttelemassa siivouksen puutteesta tai sen huonosta laadusta. Vaikka Elina siivoili harva se päivä omassakin kodissaan. Lapsuudenkodin opit olivat tarrautuneet tiukasti kiinni hänen sisimpäänsä. Kuin purevat sanat, joista jää jälkiä, tahdoit sitä tai et. ”Siivoa jälkesi tai saat olla ilman päivällistä. Saat kuolemantaudin, jos jätät vaatteesi lojumaan lattialle. Pöpöt tunkeutuvat vaatteista ihosi lävitse ja saavat se mätänemään. Katso nyt, miten siivoton kylpyhuone on jäljiltäsi. Leikkaan hiuksesi lyhyiksi, mikäli löydän vielä kerran irtohiuksiasi lavuaarista tai kylpyammeesta.”

Äiti oli tosiaan osannut antaa noille kirotuille kirjainyhdistelmille, sanoille, vallan. Yksin mitättömiä, yhdessä sitäkin voimakkaimpia. Sanoilla oli valta purra ja satuttaa, vielä vuosienkin jälkeen. Äiti itse oli ollut jälkikäteen ylpeä, että oli onnistunut saamaan lapsensa siivoamaan. Elina sen sijaan oli nähnyt painajaisia pitkään, pelännyt tosissaan, että likaisista vaatteista tunkeutuu ihoon lihansyöjäpöpöjä. Kunnes oli koulussa oppinut, ettei asioiden laita ollut tosiaankaan niin kuin äiti oli väittänyt.

”Ehkä minä joskus unohdan ja annan anteeksi äidilleni. Täällä siivoan kuten itse haluan. Ilman pakkoa, ilman pelkoa. Ilman tunteita, joita on turha liittää niin arkipäiväiseen asiaan kuin siivoamiseen”, Elina mutisi, kuin todistaen itselleen, että uskoi sanoihinsa. Elina pyyhkäsii silmiään. Kohdistaessaan punaiset, itkun turvottamat silmänsä auton peräpeiliin, Elina sai uutta voimaa.

”Tervetuloa kotiin”, Elina toivotti itselleen katse yhä peräpeilissä.

Silloin autonikkunaan koputettiin voimakkaasti. Elina kiljaisi ja käännähti säikähtäneenä ikkunaan päin. Kaatosateen keskeltä kurkisti harmaapartainen iäkäs mies, silmät tuikkien. Elinan mieleen juolahti, että miehen silmät erottuivat harmaan sateen keskeltä loistavan vihreinä. Kuin kissan silmät. Tuollaisia silmiä hän ei ollut ennen nähnytkään. Elina raotti hieman autonsa ikkunaa, sydän yhä rinnassa hakaten. Hän oli todellakin pelästynyt. Mistä mies oli tullut siihen, sillä hän oli tuijotellut peräpeilistä itseään ja olisi varmasti havainnut miehen, mistä suunnasta tämä sitten olisikin tullut...

”Terve neiti. Odotinkin jo saapumistasi. Olen vanhaherra Martti. Tämä sade yllätti meidät, mutta näyttää siltä, että pilvet siirtyvät kohti etelää. Niin se vain on että pahinkin myrsky taukoaa jossain vaiheessa, oli kyseessä sitten luonnon ihme tai ihmisen sisäinen myllerrys”, vanha mies sanoi rauhallisen matalalla äänellä.

Elina hätkähti vanhuksen sanojen vaikutusta. Vanhaherra Martti katsoi häntä vihreillä silmillään, ja hetken tuntui siltä, että vanhus olisi nähnyt suoraan hänen sisimpäänsä. Kaikki murheet ja sydänsurut. Sillä hetkellä kaatosade taukosi kuin seinään. Lapin taikaahan Elina oli tullutkin katsomaan ja taika taisi seisoa hänen edessään...

Elina hän hymyili vienosti vanhukselle. Martti hymyili leveästi takaisin, paljastaen yllättävän valkoisen hampaanrivistön. Kenties tekohampaat, Elinan mieleen juolahti. Hullunkurinen ajatus alkoi hymyilyttää häntä. Mitä se hänelle kuului, olivatko hampaat omat vai ei? Eihän hän sellaiseen ollut ennenkään kiinnittänyt lainkaan huomiota.

”Tervehdys teillekin, herra”, Elina sanoi astuessaan ulos autosta.

Vanhaherra Martti oli lyhyenläntä mies, ulottuen hädin tuskin Elinan rintojen tasalle. Hieman kumarassa kulkeva. Iäkkäämpi kuin hän oli odottanut. Mies näytti siltä kuin olisi elänyt yli sata vuotta. Vanhus ojensi kätensä Elinalle ja Elina tarttui siihen automaattisesti. Puristaessaan kättä Elina mietti, miten kylmältä se tuntui. Oliko vanhaherra odottanut häntä koko päivän kylmässä sateessa, kastuen, palellen? Kenties sairastuisikin sen tähden? Ajatus sai Elinan tuntemaan outoa, toisenlaista surua. Elämän ehtoopuolesta, vanhuudesta, joka odotti myös häntä, jollei kohtalo muuta päättäisi.

”Neiti, mikä ilo kohdata teidät. Olen jo nyt sitä mieltä, ettei sukumme talo voisi päätyä paremman omistajan käsiin”, vanhaherra sanoi sitten, katsellen pilke silmäkulmassa Elinaa.

”Lupaan pitää talosta hyvän huolen”, Elina vastasi mennen hämilleen. Ikään kuin hän olisi vasta juuri nyt saanut luvan omistaa talon. Vanhaherra oli sen kunnian suonut hänelle. Outoja ajatuksia hänen päähänsä ilmestyikin.

Vanhaherra puristi yllättävän voimakkaasti hänen kättään, kuin merkiksi sitovasta lupauksesta, irrottaen sitten otteensa.

”Sen minä uskon, tyttökulta. Olet selvästi nuori nainen, joka pitää minkä lupaa. Mutta pidemmittä puheitta, minä sen sijaan lupasin opastaa neitiä talon tavoille. Astutaan sisään Huojuvaan taloon ennen kuin kaatosade alkaa uudestaan. Uskon, että neitikin palaa halusta nähdä, että mitä Huojuva talo pitää sisällään”, vanhaherra sanoi.

”Olen odottanut sitä hetkeä myynti-ilmoituksesta lähtien... toivottavasti vanhaherra Martti ei ollut täällä kovin pitkään odottamassa minua? Varsinkaan kun ilma on mitä on. Matkani kesti enemmän kuin minulle oli annettu ymmärtää. Ei Petkulasta ihan ollut viittä kilometriä tänne”, Elina pahoitteli.

”Niinhän se on, että etsivän matka saattaa olla loputon, ennen kuin oikea päätepysäkki löytyy. Ja neidin ei tarvitse olla huolissaan minusta. Minulla on aikaa enemmän kuin uskotkaan. Olen ollut täällä jo kauan, aikana ennen sinua ja kenties vielä sinunkin jälkeen. Olen osa Huojuvaa taloa”, vanhaherra vastasi salaperäisesti ja hymyili yllättävän poikamaisesti.

Elina ei vastannut, vaan hymyili Martille. Jokin tämän olemuksessa oli herättänyt hänen luottamuksensa. Vanhuksesta oikein tuntui huokuvan lämpöä ja lohtua, aivan kuten hän oli aistinut Huojuvan talon myynti-ilmoituksestakin. Ehkäpä vanhaherra Martti tosiaan kuului osana Huojuvaa taloa. Ei hän panisi pahakseen jos joskus saisi keittää kahvitkin Martille. Martti vilkaisi häntä aivan kuin olisi lukenut Elinan ajatukset.

”Toivottavasti neiti ei pane pahakseen sitä, että käytin omia avaimiani ja laitoin kahvin kiehumaan. Kunnon vanhanajan pannukahvia. Se kyllä lämmittää tällaisella kelillä. Tämä minun avaimeni siirtyy neidille nyt, kun omistaja on vaihtunut”, Martti sanoi ja ojensi ison vanhan rauta-avaimen Elinalle.

Elina otti avaimen vastaan hämmentyneenä, osaamatta sanoa hetkeen mitään. Sillä hän oli saanut talokauppojen lukkoon lyömisen yhteydessä tavanomaisen avaimen ulko-oveen.

”Mihin minä tällaista vanhaa, hieman ruosteista avainta tarvitsen?” Elina sai kysyttyä.

”Joskus vanha on parempi kuin uusi... tosin nyt hieman huijasin neitiä, heh. Tuo on vanha aitan avain. Aittaan minun ei tarvitse tulla, vaan neidin täytyy paljastaa sen rakennuksen salaisuudet itse. Tässä onkin sitten oikea avain itse Huojuvaan taloon. Neidillähän jo oli siitä kopio mukanaan”, Martti puheli leppoisasti ja antoi myös tutunnäköisen avaimen Eliselle.

Elina hymähti ja tuijotti avaimia heidän kiertäessään talon etupuolella. Aitan avain oli aivan kuin jostain satukirjasta. Niin suurta avainta hän ei ollut koskaan nähnytkään. Martti oli tosiaankin saanut hänet unohtamaan kaiken varovaisuuden. Tämähän saattoi pitää vaikka kuinka monta avainta hallussaan ja tulla taloon milloin huvitti. Mutta sitä Elina ei uskonut. Pohjoisen vanhaan miehen hän luotti. Tuo luottamuksen tunne lämmitti sisintä. Niin pahasti Make ja Meri olivat pettäneet häntä, että oli todellakin ihme tuntea mitään tällaista.

Elinan ajatukset keskeytyivät, kun Martti pysähtyi ja esitteli taloa ylpeänä, kuin oikeana omistajana. Kuisti osui ensimmäisenä Elinan silmiin. Vanha valkoinen säleikkö oli säilynyt yllättävän hyvin ja se esti kulkijoita näkemästä kuistille. Kuistin suoma yksityisyys lisäsi talon salaperäisyyttä. Vaikka eihän täällä varmaan väkeä rampannutkaan. Elina näki itsensä jo sielujen silmin istumassa kesäaamuna kuistilla, aamutakissa, nauttien kaikessa rauhassa aamukahviaan... ehkä olikin hyvä, että tie päättyi talon taakse...

”Martti, miksi pihatie päättyy talon takapuolelle? En ole ennen nähnyt niin erikoista ratkaisua”, Elina tiedusteli. Hänen oli pitänyt kysyä sitä heti, mutta miehen antama avain oli sekoittanut hänen ajatuksensa.

”Huojuva talo on rakennettu myöhemmin tälle tontille. Ensimmäinen rakennus on tuo yhä osittain punainen aitta, jossa minä synnyin ja asuin, ennen kuin Huojuvaa taloa oli rakennettukaan. Sitä ennen aitta kantoi tuota nimenpartta, kantoi sen vastuun... oi niitä aikoja, kun aittaan tulvi eksyneitä kulkijoita...” vanhaherra kertoi ja Elina jäi katsomaan vanhaa aittaa. Sen ovi oli kiinni ja hänellä oli sinne nyt avain. Tuo ajatus vain pälkähti hänen mieleensä ensimmäisenä. Sitten Elina kääntyi äkisti Martin puoleen.

”Sinä sanoit siis, että asustit aitassa?” Elina kysäisi hämmästyneenä, yrittäen painaa mieleen, että tiedustelisi vielä tarkemmin talon nimestä. Se sisälsi selvästi enemmän kuin pelkkä näköharha puiden johdosta. Eksyneitä kulkijoita, niinhän Martti oli juuri sanonut. Elina mietti oliko hän yksi eksynyt kulkija lisää...

”Nyt minä puhuin hassuja. En minä sentään niin vanha ole, heh. Minun piti sanoa, että minun isoisäni jo asusti aitassa, en sentään minä”, Martti naurahti ja jatkoi, ”niin, siis toki minä synnyin aitassa, sillä eihän täältä kaukaa olisi ehtinyt saada muuta apua kuin mitä äitini siskon taidot olivat. Ja hyvät kätilötaidot ne olivatkin, sellaisia ei myöhemmin enää löytänytkään. Synnyin potrana poikana... mutta nyt minä eksyin aiheesta. Niin, Huojuva talo on rakennettu myöhemmin, kun taloon saatiin varallisuutta riittävästi. Isoisäni halusi sijoittaa talon siten, että kuistilta näkee aittaan. Sillä aitta oli hänelle erittäin tärkeä rakennus. Siellä hän oli rakastunut isoäitiini ja se muistutti häntä aina rakkaudesta. Rakkaudesta, joka päättyi suureen suruun... isoäitini kuoli lapsivuoteeseen, miehensä käsivarsille... kumpikaan ei selvinnyt, ei vaimo eikä poika”, Martti kertoi kyyneleet silmissään.

”Voi miten surullista...” Elina sanoi tuntien miehestä välittyvän surun. Aivan kuin mies olisi puhunut omasta menetyksestään. Vaikka kertoikin isoisästään.

”Siitä on jo aikaa miesikä... aitta on paikka, jossa isoisäni surut hälvenivät. Siellä hän myös ymmärsi, mikä oli hänen elämänsä tarkoitus”, Martti vastasi.

”Ja onneksi hänellä oli kuitenkin toinen lapsi lohtuna, koska sinä olet siinä”, Elina sanoi lämpöisesti.

”Niin...” Martti vain huokaisi ja yksi suuri kyynel valui pitkin miehen poskea.

Martti tuijotti vaitonaisena aittaa. Kuin katsoen iäisyyteen, jonne hän kuuluikin. Elina pudisteli päätään. Vanhan miehen seura toi tosiaan hänen päähänsä outoja ajatuksia. Toisaalta se oli hyvä asia. Sillä hän oli puinut yksin ollessaan vain omaa yllätyseroaan ja Maken petturuutta. Oli virkistävää huomata, että tuskakin painui taka-alalle, kun oli muuta mietittävää. Elina tiesi nyt lopullisesti, että oli tehnyt oikean päätöksen ostaessaan hetken mielijohteesta vanhan talon pohjoisen korpimetsästä...

”Anteeksi neiti, unohdin, että minun oli tarkoitus kertoa Huojuvasta talosta. Sellaisia ne muistot ovat. Valtaavat mielen kokonaan, jos niille antaa vallan”, Martti huokaisi ja hymyili sitten jälleen Elinalle.

”Ei se mitään. Minäkin syyllistyn tuohon. Varsinkin viime aikoina olen antanut vallan kaikkein huonoimmille muistoille”, Elina vastasi hiljaa.

”Olet vielä nuori. Ehdit saada monia muistoja. Hyviä ja huonoja, ne molemmat kuuluvat elämään. Niitä ei vain voi välttää”, Martti sanoi ja jatkoi kertomustaan, ” niin siis, eli isoisäni halusi nähdä aitan aina ollessaan uuden rakennuksen sisällä. Joten Huojuva talo pystytettiin näin. Mutta oli myös toinen syy, miksi pihatie päättyy talon taakse eikä kierrä tänne talon oikealle puollelle.  Isoisäni itse kulki vain ja ainoastaan taloon tuosta pääovesta...”

”Oh, ovihan on kirkkaan sininen. Miten en heti huomannut sitä... tuota ei ollut edes myynti-ilmoituksessa. Voi miten kaunis ovi. Ja väri, se on sanoinkuvaamaton”, Elina ihasteli, katsoen koristeellista suurta ovea, jonka kahva oli valkoista kiveä. Oven yläosassa oli riimukirjoitusta, jota Elina kosketti ihastuksissaan. Hän tunsi olonsa niin tervetulleeksi.

”Ovi on vasta maalattu. Se oli isoisäni ensimmäinen ohje talosta. ”Pidä aina sininen ovi vastamaalatun näköisenä”. Muista talon tavoista kerron kun astumme sisälle. Niin, tuo oli isoisäni itse rakentama ovi. Hän kaiversi siihen riimuja, jotka pitävät huolen kulkijoista. Sen lisäksi Huojuvaan taloon pääsee myös takaovesta”, Martti kertoi.

”En huomannut ovea lainkaan, vaikka katselin kuitenkin tovin autostani taloa. Missä takaovi on tarkalleen? Tämähän on mielenkiintoista”, Elina keskeytti hämmästyneenä Martin.

”Takaovea ei kovin helposti huomaakaan. Sitä pitää osata etsiä. Ovi on sijoitettu talon kulmaan, tehty samoista laudoista kuin itse talon verhoilukin. Niin oli tarkoitus. Ihmiset kulkivat taloon tuosta ovesta silloin, kun heillä oli siihen erityistä tarvetta. Isoisäni ei itse kulkenut siitä koskaan. Vasta, kun hänen elämänsä oli tulossa päätökseen, hän astui taloonsa takaovesta. Ensimmäisen ja myös viimeisen kerran”, Martti kertoi.

”Mitä tarkoitat? Minkä vuoksi vain silloin, jos oli erityinen tarve? Ja miksi isoisäsi ei käyttänyt takaovea? Tämä kaikki on niin kiehtovaa. Olen iloinen, että halusit tulla minua vastaan. Haluan kuulla kaikesta enemmän” Elina höpötti innostuneesti.

”Kerron myöhemmin. Ensin haluan näyttää neidille Huojuvan talon kunnolla”, vanhaherra kiersi kysymyksen. Elina päätti tiedustella asiasta vasta jonkin ajan päästä, sillä hän halusi tietää kaiken talon historiasta. Pian hänkin olisi osa Huojuvaa taloa, osa sen historiaa. Lapin miehellä oli oma verkkainen tapansa kertoa asioista eikä Elina kehdannut kysellä koko ajan.

Elina astui kuistille vanhan miehen perässä. Kuisti narisi hänen jalkojensa alla, toisin kuin Martin. Sen enempää Elina ei ajatellut asiaa. Hän paloi halusta päästä avaamaan sininen ovi, joka kutsui häntä.

”No niin. Neiti hyvä voi kokeilla minulta saamaansa avainta, josko se on oikea avain. Kuka tietää vaikka olisin tällaisena vanhuudenhöperönä ukkona ottanut väärän avaimen matkaani”, Martti virnisti, jälleen yllättävän poikamaisesti.

Elina asetti avaimen lukkoon käsi hieman odotuksesta täristen. Lukko naksahti kuuluvasti ja Elina avasi oven, joka johti yllättävän pimeään eteiskäytävään. Talosta leijui ilmavirran mukana vanha, hieman tunkkainen tuoksu. Se ei haitannut Elinaa lainkaan. Se oli nyt hänen kotinsa tuoksu. Elina katseli hetken aikaa oviaukkoa, astumatta vielä sisään. Hän olisi halunnut erottaa eteiskäytävästä edes jonkinlaisen valonlähteen.

”Sininen ovi. Tämä ovi on tie uuteen. Kun astut ovesta sisään, jätä mennyt taaksesi”, Martti kuiskasi silloin. Kuiskaus leijui ilmassa, jymeänä. Hetken aikaa Elina oli kuulevinaan lapin rumpujen kaukaista kuminaa. Noitarumpuja, jotka lauloivat sanatonta laulua.

”Anteeksi mitä sanoit äsken?” Elina kysyi heräten ajatuksistaan. Jokin vanhassa miehessä oli kuin lumonnut hänet. Miten hän saattoi kuvitella kuulleensa noitarumpujen kuminaa?

”Minä vain toivotin neidin tervetulleeksi pohjoisen tyyliin.  Oven riimuissa lukee niin. Teidän jälkeenne, arvon neiti. Olet nyt oikeutettu astumaan ensimmäistä kertaan sisään uuteen kotiisi”, vanhaherra Martti kehotti.

Elina kulki sinisestä ovesta, Martin katsellessa häntä hymyillen. Vihreät silmät säihkyen. Ovi sulkeutui heidän jälkeensä hitaasti. Kuin haluamatta pelästyttää talon uutta vierasta.

 

Jatkuu...

a la Suvi ©

Kommentit (0)

Seuraa 

Novelleja, mietelauseita, runoja, taidetta, koiruuksista, elämästä. Kaikennäköistä sekamelskaa ja tarinaa.

http://how-many-times.fi/

Kuinka monta kertaa... niminen webbisivustoni, 

jossa lisää mietelauseita parisuhteesta, elämästä ym yksinkertaisten, mutta myös paljon sanovien kuvien säestämänä.

(aiemmin http://howmanytimesblog.blogspot.fi/)