Jatkonovelli, jatkuu edellisestä osasta.

 

Huojuvan talon siimeksessä Osa 2

II. Petkulasta viisi kilometriä viistoon metsään

 

Elina haukotteli Sodankylän hotellin huoneessa. Hän oli nähnyt outoa unta. Miten hän oli joutunut hukuksiin valtavaan metsään, eksyneenä kulkenut sumussa, kuullen ympäriltään susien ulvontaa. Ja miten hän oli nähnyt tuntemattoman miehen koskevan itseään käteen, pyytänyt tarttumaan häneen, niin Elina ei enää olisi eksynyt. Mutta Elina oli pelästynyt miestä ja juossut yhä syvemmälle metsään, kuullen, miten häntä oli anottu pysähtymään...

Elina oli herännyt siihen, kun hänen puhelimensa oli pärähtänyt soimaan, eikä millään saanut unesta enää kiinni. Hän olisi halunnut tietää, miten uni päättyy...  Hän vilkaisi puhelintaan, joka pärähti uudelleen soimaan, ”äiti”. Hän tiesi, ettei voisi jättää toistamiseen vastaamatta tai äiti huolestuisi. Hänen olisi aika kohdata kysymykset, joten hän vastasi puheluun syvään huokaisten.

”Elina, olen yrittänyt tavoittaa sinua monesti. Se, että laitat vain viestejä, ”olen kunnossa, olen lähtenyt Lappiin lomalle”... se ei riitä. Olenhan sentään äitisi. Minä haluan tietää mistä on kyse. Eronne tuli täysin yllätyksenä, en osannut edes aavistaa... mitä tästäkin nyt tulee...” äiti meuhkasi kiukkuisena.

”Äiti-kulta, minä en nyt jaksaisi puida koko eroa. Usko pois, se tuli täytenä yllätyksenä minullekin...” Elina vastasi hiljaa, tuntien alkavan päänsäryn jomotuksen ohimoillaan.

 ”Siihen minä en kyllä usko. Kyllähän jokainen huomaa eron merkit suhteessaan. Ei se ole voinut tapahtua noin vain. Sain sinulta ilmoituksen, että olette eronneet, mutten syytä siihen”, äiti tivasi.

”Hyvä on. Minä kerron mitä tapahtui”, Elina huokaisi ja jatkoi silmät kyynelissä, ”ja olet väärässä, äiti. Ero oli täysin yksipuolinen. Make ilmoitti minulle tekstiviestillä, että hän haluaa erota, että hän lähti toisen matkaan”, Elina sanoi alkaen nyyhkyttää. Oli nöyryyttävää kertoa viimein eron yksityiskohdista kenellekään..

”Mutta tokihan te voitte sopia. Make on hieno mies, sinun ei kannata päästää häntä noin vain karkuun. Sinuna tekisin mitä tahansa Make haluaa, jotta hän palaa luoksesi. Miehet nyt ovat sellaisia, että saattavat lähteä vieraisiin, mikäli kotona ei annetta riittävästi huomiota. Makekin on niin huomioiva ja varmasti monen naisen mieleen. Sinun pitää taistella niin hyvästä miehestä”, äiti tokaisi.

Elina sävähti äitinsä tylyyttä. Toki eihän äiti tiennyt Makesta muuta kuin että tämä oli hurmaava seuramies. Ei hän ollut koskaan kehdannut kertoa äidille siitä, miten Make sai hänet tuntemaan itsensä riittämättömäksi. Ehkä hän oli pelännyt, että äiti olisi Maken kanssa samaa mieltä, että Elinassa oli liikaa virheitä, joita pitäisi korjata... lisäksi hän oli ollut pitkään rakkaudesta sokea, lähestulkoon palvonut Makea. Ehkä hän palvoi yhä, sillä hän ottaisi Maken takaisin jos tämä tulisi...

”Äiti, ei siinä ollut kaikki... Make lähti toisen naisen matkaan, jonka kanssa hän on menossa jo naimisiin. Minä en saa Makea takaisin vaikka tekisin mitä. Hän on sormustanut toisen eikä halua kuullakaan minusta enää”, Elina kertoi.

”Naimisiin... herran jestas, näin nopeasti. No, miksi et itse painostanut Makea kosimaan? Niin minä tein isäsi kanssa. Muuten se vätys ei olisi saanut kosittua minua koskaan. Sinä olet tyttö kulta päästänyt sen miehen karkuun”, äiti sanoi hämmästyneenä.

”No, en painostanut eikä Make kosinut, vaikka olin jo siinä uskossa, että hän tekee niin. Make kosi toista naista. Sen lisäksi... ah, en tiedä miten sanoisin sen... niin, Makesta tulee isä. Make saa lapsen sen toisen naisen kanssa”, Elina puuskahti ja hän kuuli äitinsä henkäisevän syvään puhelimen toisessa päässä syvään. Äiti jäi sanattomaksi, kerrankin. Elina varoi mainitsemasta Merin nimeä. Äiti oli aina inhonnut Meriä, varoittanut pitämästä ystävänä ”liian kaunista houkutusta miehelle”. Hän ei jaksaisi nyt kuulla sitä, miten äiti painottaisi olleensa oikeassa. Kuulkoon Meristä muualta kuin häneltä.

”Voi luoja mitä uutisia minä saankaan kuulla. Elina, minähän olen aina sanonut, että miehelle pitää tehdä lapsi. Miten monta kertaa huomautin sinulle, että olisi aika saada uutisia perheenlisäyksestä. Kyllähän niitä vahinkoja sattuu ja olen varma, että Make olisi kantanut vastuunsa vauvasta. Kuten hän näyttää tekevän sen uuden naisen kanssa. Siinä on varmasti todellinen onnenonkija, joka tietää miten mies saadaan koukkuun ja mitä mies haluaa”, äiti meuhkasi ja kysyi sitten, ”tiedätkö kuka se toinen nainen on?”

”En tiedä enkä halua tietääkään. Tämä kaikki on liian tuskallista minulle nyt. Sen tähden lähdin pois, kauaksi pohjoiseen”, Elina valehteli.

”No, kyllä minä sen uskon. Elina, minä tarkoitan vain hyvää, kun sanon, että sinun pitäisi taistella. Voit vielä yllättyä, että Make palaa syliisi, kun vauva-arki koittaa. Sellaisia turjakkeita ne miehet ovat. Sinun pitäisi antaa Maken ymmärtää, että otat hänet aina takaisin, että olet hänen tukenaan mitä ikinä tapahtuukin. Jätä jalkasi oven väliin, jottei ovi sulkeudu kokonaan”, äiti sanoi.

”Äiti, tiedät, etten ole sellainen. Minä olen rehellinen. Jos Make ei halua minua, niin minkä minä voin sille? Hän on aloittanut uuden elämän jo monta kuukautta sitten. Vain minä en tiennyt siitä, vaan luulin, että elämäni jatkuu sellaisena kuin sen kuvittelin... ja nyt olen sitten yksin”, Elina sanoi.

”Et voi tietää minkälainen sinusta tulee, jos haluat todella tavoitella Makea takaisin. On vielä liian aikaista sinun miettiä tarkemmin, mitä teet. Sure eroasi pohjoisessa ja palaa sitten takaisin, niin minä autan sinua saamaan Maken takaisin. Keinolla millä hyvänsä. Hankkiudut sitten vaikka raskaaksi, jos et muuten saa pidettyä Makea lähettyvilläsi. Miehet lankeavat houkutuksiin, jos ne tuodaan aivan heidän silmiensä eteen”, äiti neuvoi kuuntelematta Elinan pyyntöä

”Äiti, ole kiltti. En halua kuunnella”, Elina anoi, miettien, miten äiti osasikin olla noin laskelmoiva. Aivan kuin sillä, että Make oli pettänyt häntä, ei olisi mitään merkitystä. Että hänen pitäisi tehdä mitä tahansa, jotta saisi Maken takaisin. Häntä kuvotti oman äitinsä tapa suhtautua asioihin. Hän ei vain koskaan voisi sanoa sitä ääneen äidilleen. Olisi turha loukata ihmistä, joka ei nähnyt mitään väärää omassa toiminnassaan. Ei ollut koskaan nähnyt.

”Hyvä on. En sano enempää. Milloin palaat Lapista?” äiti myöntyi.

”Olen täällä kolmisen viikkoa lomalla” Elina vastasi.

”Missä asut? Löysitkö jonkun mukavan hotellin vai vuokrasitko mökin?” äiti tiedusteli ja Elina helpottui huomatessaan, ettei äiti ainakaan tässä puhelussa tivaisi erosta enempää.

”Minä vuokrasin mukavan mökin Sodankylän läheltä. Aion nauttia luonnosta ja yksinäisyydestä. Miettiä koko elämääni”, Elina vastasi, valehdellen mökin vuokrauksesta, ei muusta.

”Tee niin. Toivu järkytyksestä, jonka Make aiheutti meille. Ja sitten teemme yhdessä toimintasuunnitelman”, äiti sanoi ja Elina lopetti puhelun väittämättä vastaan. Hän tunsi äitinsä sen verran hyvin, ettei antautuisi väittelyyn. Jossain vaiheessa äiti unohtaisi keksimänsä idean vauvan saamisesta Makelle, kunhan aikaa vain kuluisi riittävästi.

Hän ei kertoisi vielä, että oli ostanut Huojuvan talon ukin perintörahaston varoilla. Hän oli tehnyt tarjouksen ja saanut talon edulliseen hintaan, koska muita ostajaehdokkaita ei ollut. Kiinteistönvälittäjä oli suorastaan ihmetellyt asiaa, sillä talo sijaitsi hyvällä alueella ja sopisi vapaa-ajan mökiksikin. Sen lisäksi hinta sisälsi kaiken taloon kuuluvan irtaimiston. Elinan tarjous oli hyväksytty tunnin sisällä sen tekemisestä, mistä hän oli yllättynyt yhtä paljon kuin välittäjäkin. Hän oli kirjoittanut paperit ja hänestä oli tullut omakotitalon omistaja.

Elina oli tuntenut suurta iloa, vaikka hänen sydämensä oli särjetty. Siitä hän sai kiittää yksinomaan Huojuvaa taloa. Taloa, jota hän ei ollut vielä edes nähnyt luonnossa.

Elina huokaisi muistaessaan, miten oli saapunut kotiinsa kiinteistönvälitysfirmasta ja nähnyt, että Make oli hakenut tavaransa ja jättänyt avaimensa pöydälle. Hän oli pysynyt poissa, koska Make oli niin halunnut. Loppujen lopuksi se oli ollut myös hänelle helpompaa. Hän olisi romahtanut, jos olisi kohdannut Maken, ja vielä enemmän raskaan olevan Merin. Sillä hän oli haistanut kotonaan Merin hajuveden ja tiennyt, että tämä oli ollut Maken mukana. Se lunttu, hän tuhahteli entisestä ystävästään. Hän oli pannut merkille, että Make oli vienyt kaiken omansa ja ostamansa. Myös heidän yhdessä ostamansa taulutelevision. Siitä hän sanoisi myöhemmin, että Make saisi maksaa hänen osuutensa hänelle. Nyt hän ei jaksanut riidellä tavaroista.

Hän oli pakannut mukaan vain välttämättömän, erityisesti vaatteita. Huojuvan talon irtaimisto oli hyvässä kunnossa ja sisälsi myös astiastoja ja muuta tarpeellista. Mikäli hän voisi alkaa tehdä etätyötä, muuttofirma toimittaisi hänen tavaransa aikanaan Huojuvaan taloon. Mutta sitä ennen hän asuisi muutaman viikon talossa, katsoisi, miltä paikka tuntui. Vaikka hän oli jo nyt varma, että siellä hänestä tulisi onnellinen. Hän pääsisi kauaksi kaikesta ja saisi toipua ilman tuttujen sääliviä katseita tai äidin omalaatuisia yrityksiä saattaa hänet ja Make yhteen. Sillä äitinsä tuntien tämä ei jättäisi asiaa kesken.

”Huoh, miten elämä voi olla välillä näin raskasta? Aika jatkaa matkaa”, Elina mutisi, kun puhelin pärähti uudelleen soimaan.

”Elina Hartola”, hän vastasi tuntemattomaan numeroon.

Puhelu rätisi ja kahisi, eikä hän ensin erottanut kohinan keskeltä mitään. Hän huuteli haloota puhelimeen, kunnes sieltä kuului vanhan miehen heikko ääni.

”Tervehdys. Saanen esitäytyä. Olen Martti Holopainen. Me emme tavanneet, mutta te neiti ostitte Huojuvan talon. Minä olen talon vanha omistaja...” Martti sanoi leppoisasti puhellen.

”Terve, herra Holopainen. Onko teillä jotain kauppaan liittyvää kysyttävää? Hinta on maksettu välittäjänä toimineen sukulaisen tilille saman päivänä kun allekirjoitin sopimuksen...” Elina vastasi kysyvään sävyyn. Hän pelästyi, ettei ollut joutunut huijatuksi, vaikka olikin tehnyt kaupat laillisen kiinteistönvälittäjän avustuksella.

”Ei, kaupat on tehty ja meilläpäin kauppa pitää. Sellaista vaan soittelin, että koska olet etelän tyttöjä etkä ole ehtinyt näkemään Huojuvaa taloa etukäteen, niin minä voisin mielelläni esitellä taloa ja sen pieniä tiluksia neidille. Siis jos vain neidille sopii”, vanha Martti vastasi ja Elina kuuli miehen äänestä kajastavan hymyn.

”Kyllähän se sopii...” Elina vastasi hieman epäluuloisesti. Hän ei välttämättä halunnut tavata vierasta miestä missään korvessa, olkoonkin, että mies kuulosti herttaiselta vanhukselta.

”Eläpä pelkää. Olen vanha herrasmies, voit kutsua minua vanhaherra Martiksi. Niin minua kutsuvat lähiseudun asukkaat”, Martti sanoi yhä selvästi hymyillen.

”E..en minä sitä”, Elinan mutisi hämillään.

”Älä yhtään pahoittele. Hyvä se on nuorten neitien olla varovaisia nykyaikana. Minä nyt hieman tuppaudun nuoren neidin seuraan. Olisin mielelläni vastaanottamassa Huojuvan talon uutta asukasta. Osaan parhaiten opastaa talon tavoille”, vanhaherra Martti sanoi. Elina ei kehdannut kysyä, mitä mies tarkoitti talon tavoilla. Ehkä se selviäisi myöhemmin. Tai ehkä mies oli vain vanhuudenhöperö.

”No, minä olen juuri lähdössä Sodankylästä ajelemaan kohti Petkulaa ja sieltä sitten yritän suunnistaa Huojuvalle talolle”, Elina sanoi epäröiden.

”Näemme siis siellä, etelän neiti. Petkulasta viitisen kilometriä metsään. Huojuva talo sijaitsee metsätien päässä. Olen varma, että kun löydät sinne, et enää halua poistua sieltä”, vanhaherra Martti sanoi iloisesti.

”Niin minäkin arvelen”, Elinan vastasi ja lopetti hämillään puhelun.

Hetken aikaa Elina jälleen mietti, että tämä kaikki oli vain unta. Hän yritti soittaa vanhaherra Martin numeroon, mutta puhelu ei yhdistynyt. Tuuttasi vain numero ei ole käytössä.

”Mikäköhän juttu tämäkin on...” Elina mietti ja soitti kiinteistönvälittäjälleen asiasta.

”Ah, minä unohdin kokonaan mainita. Myyntitietojen liitteeksi oli lisätty maininta, että ostajalle esiteltäisiin entisen omistajan toiveesta taloa. Ei mikään huono idea ottaen huomioon, ettet ole nähnyt taloa ja siellä on vanhojakin laitteita, joiden käytön kanssa pitää olla varovainen. Kuten vanha lämminveriboileri sekä savusaunan turvallisuus. Tai ainakin näin minä päättelin kun aikoinani luin liitteen. Anteeksi, että unohdin mainita siitä. Oli varmaan outoa saada soitto vieraalta mieheltä”, kiinteistönvälittäjä pahoitteli.

”Eli tämä on ihan turvallista?” Elina kysyi.

”Kyllä. Minä tiedän, että sinä olet Huojuvalla talolla. Voit vaikka varmuudeksi soittaa minulle kun saavut perillä ja tapaat kyseisen vanhaherran. Niin saat varmuuden, ettei mitään ole tekeillä. Mutta siis tuo oli tosiaan toive, joten eiköhän se vanhaherra Martti ole luotettava. Hänen sukunimensäkin on sama kuin itse myyjällä”, kiinteistönvälittäjä vastasi ja Elina tunsi helpottuvansa.

 

Elina pakkasi tavaransa autoonsa ja piipahti nopeasti ruokaostoksilla. Hän oli ajanut pitkän matkan Helsingistä Sodankylään, pysähtyen välillä kahvitauolla. Oli ollut rentouttavaa vain ajaa. Ajaa ja antaa ajatusten pyöriä monissa asioissa. Erossa, Huojuvassa talossa, elämän kaatumisessa, vanhenemisessa, yksinolossa. Hän olisi jaksanut ajaa vaikka Huojuvaan taloon saakka, mutta oli päättänyt yöpyä yhden yön hotellissa. Olisi parempi olla valoisaan aikaan vieraassa paikassa, josta hän tekisi oman kotinsa.

Hetken Elina mietti, miten vanhaherra Martti oli osannut soittaa juuri tänään hänelle, mutta kohautti sitten olkapäitään. Yhteensattumia tapahtui maailmassa harva se päivä.

 Petkulan kylän ohitettuaan Elina alkoi tiirailla navigaattoria tarkemmin. Hänen pitäisi kääntyä Metsänpuolan hiekkatielle ja sieltä sitten tulisi vastaan ennen pitkää metsätie nimeltä Pohjanpoijankuja, jonka päässä Huojuva talo sijaitsisi.

Metsätie Pohjanpoijankuja, ei ollut näkyvissä navissa. Mutta hän havaitsi vanhanpuisen kyltin, johon oli käsin maalattu tien nimi. Elinaa epäilytti hetken, että selviäisikö hänen Opelinsa moisella metsätiellä, jossa kasvoi heinikkoa ja näytti olevan olleen pois käytöstä jo iät ja ajat. Mutta ajatus häntä odottavasta Huojuvasta talosta sai hänet jatkamaan matkaa. Hän ajoi kuoppaista tietä hitaasti eteenpäin, tuntien olevansa todellakin korvessa. Yksin vailla toisten ihmisten seuraa.

”Tämä ei ole kyllä viittä kilometriä nähnytkään... ja pian alkaa satamaankin. Olisi kiva ehtiä perille ennen kevätmyrskyä” Elina mutisi itsekseen ja pysäytti hetkeksi autonsa. Hän oli ajanut jo lähes parikymmentä kilometriä, näkemättä muuta kuin korpimetsää ympärillään, ei edes asutusta ollut näkynyt sen jälkeen kun hän oli kääntynyt Pohjanpoijankujalle.

Välimatkat ovat Lapissa suhteellisia. Pohjoisen seudun "lyhyt" matka tarkoittaa etelässä pariakymmentä kilometriä”, hän muisti kerran kuulleensa. Joten hän käynnisti autonsa ja ajoi kuoppaista tietä eteenpäin.

Kunnes mutkan takaa ilmestyi esiin jyrkästi alas viettävä tie. Elina pysäytti hetkeksi autonsa, sillä hänen pitäisi ajaa varovasti alas. Sen lisäksi hän halusi ihastella eteensä lankeavaa maisemaa. Alhaalla kimalteli suuri lampi, josta ei ollut mainittu. Sen olemassaolo lisäsi Elinan ihastusta uuteen kotiinsa. Ja lammen takana kohosi esiin korkea vaalea talo. Piilossa vielä lehdettömien puiden takana, jotka huojuivat koventuneen tuulen mukana. Saaden talon näyttämään siltä kuin se olisi todellakin huojunut.

”Tuostakohan talon nimi on syntynyt?” Elina hymyili itsekseen ja ajoi varovaisesti kohti Huojuvaa taloa. Hänen uusi kotinsa, jossa ei olisi muistoja Makesta ja Meristä. Kaikki olisi uutta...

 

Jatkuu...

 

a la Suvi ©

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Novelleja, mietelauseita, runoja, taidetta, koiruuksista, elämästä. Kaikennäköistä sekamelskaa ja tarinaa.

http://how-many-times.fi/

Kuinka monta kertaa... niminen webbisivustoni, 

jossa lisää mietelauseita parisuhteesta, elämästä ym yksinkertaisten, mutta myös paljon sanovien kuvien säestämänä.

(aiemmin http://howmanytimesblog.blogspot.fi/)