Jatkonovelli: Huojuvan talon siimeksessä. Osa 1

 

Juonitiivistelmä (pahoittelen mahdollisia kirjoitusvirheitä, niitä ei ole ehditty tarkistamaan kovin tarkasti :)

 

Elina jätetään juuri kolmekymppisten kynnyksellä. Häntä on petetty ja hänen sydämensä on särjetty. Hän haluaa pois kaupungin hektisestä menosta. Kauas pettävistä miehistä ja ystävistä. Häntä on nöyryytetty julkisesti eikä hän halua näyttäytyä hetkeen kaupungilla tutuille. Sattuman kautta hän huomaa ilmoituksen, jossa myydään edullisesti vanha talo, pohjoisesta. Hänellä on yhä perintörahastoa käyttämättä ja hän tekee ostopäätöksen näkemättä taloa.

Hän lähtee pohjoiseen, käyttäen kaikki pitämättömät lomapäivänsä. Elina aikoo olla kuukauden pois ja mikäli toimittajan etätyö onnistuu, hän ei enää palaa kaupunkiin ja vuokraa kaupunkiasuntonsa.

Huojuva talo on kuitenkin jotain muuta kuin hän osaa odottaa. Seikkailua ja jännitystä on luvassa, kun hän avaa talon erittäin siniseksi maalatun ulko-oven. Mistä ei ole mainittu myynti-ilmoituksessa.

Taloa esittelevä vanha herrasmies Martti on talon entinen omistaja. Martti kertoo, että taloon kuuluvassa vanhassa piilopirtissä on parannettu parinsadan vuoden ajan sydänsuruja. Elina kysyy, että miten sydänsurut on parannettu, sillä hän tarvitsee hoitoa. Vanha mies vain katsoo häntä ja katoaa kuin tuhka tuuleen. Elina pelästyy suunnattomasti ja yrittää päästä ulos talosta, mutta sininen ovi ei aukene. Silloin Huojuvaan taloon astelee kaksi lapin miestä, takaovesta. Veljekset. He olivat tulleet talolle, koska he luulivat siellä olevan ilkivallantekijöitä. He olivat kuulleet toki, että talo oli myynnissä, mutta luulivat, ettei kukaan ostaisi vanhaa rojua, kuten Aslak ylimielisesti kutsuu taloa.

Aslak, komea tummahiuksinen lapin poika, tai niin Aslak väittää olevansa. Varakas poromies. Mutta kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Sen Elina oppii. Lisäksi Aslakin veli Arttu on mielenkiintoinen. Ei järin komea, yksitotinen ja hyvin vähän puhuva. Mutta vahva kuin härkä ja luotettava mies, johon Elina tuntee vetoa, vaikka ympärillä pyörii Aslak, tuo etelänneitojen hurmaaja.

 

Mitä salaisuuksia Huojuva talo pitääkin sisällään, miksi sen nimi on Huojuva talo, mihin vanha herra Martti katosi, miten Elinan sydänsurujen käy... siitä kerrotaan täällä...

 

 

                                      Huojuvan talon siimeksessä   Osa 1.

I. Vain lyhyt viesti

 

Elina Hartola istui huoneessaan puhelin kädessä, tuijottaen sen näyttöä vaitonaisena. Yksinkertainen viesti, joka sisälsi vain muutaman lauseen. Kirjaimia, jotka yksin eivät tarkoittaneet mitään. Kirjainyhdistelmiä muodostamalla ihmiset antoivat kirjaimille vallan sillä hetkellä, kun ne oli näytölle naputeltu. Vallan tuottaa tunteita. Iloa, tuskaa, välinpitämättömyyttä, tunteiden kirjoa laidasta laitaan. Juuri sillä hetkellä Elinan elämä oli kaatunut noiden yksinkertaisten kirjainyhdistelmien vuoksi. Muutaman lauseen tähden. Kirjaimia, joille oli annettu valta romuttaa hänen elämänsä.

Elina, minä en rakasta sinua enää. Haluan erota. Olen pahoillani, mutta olen löytänyt uuden, oikean rakkauden. Make. P.S. Kaikesta huolimatta, hyvää syntymäpäivää.

 

Elina huokaisi ääneen. Hän ei itkenyt, sillä hän oli liian järkyttynyt kyetäkseen itkemään. Hän vain tuijotti puhelintaan, sen julmaa näyttöä. Hän sipaisi viestin suuremmaksi, jotta näkisi vain kohdan ”oikean rakkauden. Make”.  Hän oli ollut Maken oikea rakkaus. Viisi vuotta sitten Make oli sanonut niin, vakuuttanut rakastavansa häntä aina. Aina.

Elina nousi ylös ja astui peilin eteen katsomaan itseään. Hänen pitkät ruskeat hiuksensa oli ponnarilla, latvojen hapsottaessa siihen malliin että olisi aika käydä leikkauttamassa niitä. Väriäkin ne kaipaisivat. Hän kirjoitti paperille muistiin, että varaisi ajan kampaajalle. Sitten hän jatkoi itsensä tuijottamista, arvostelua, kuten oli tehnyt pienestä lähtien. Hän veti vatsaansa sisään ja hengitti sitten ulos. Ehkä vähän ylimääräistä oli kertynyt vyötärölle, mutta ei niin pahasti, että hän olisi ollut lihava. Säärissä näkyi puristettaessa selluliittia, vaikka hän kävi lenkillä harva se päivä. ”Taistelu, jota ei voinut voittaa ilman itsekuria”, niinhän Make oli hänelle sanonut.

Hän katsoi meikkaamattomia kasvojaan lähempää ja näki jokaisen lievän juonteen silmäkulmassa. Ne eivät olleet kovin näkyviä, mutta silti kielivät, että ikää tulisi koko ajan lisää. Vuosi vuodelta. Couperosa iho oli punertava ja hän mietti, miten Make oli irvaillut hänen näyttävän ilman meikkiä juopolta punaisen nenänsä kanssa. Joten hän oli meikannut kaiken piiloon, nukkunutkin meikit päällä, jottei Make ollut enää nähnyt hänen punertavaa ihoaan.

Elina huokaisi ääneen. Make oli osannut olla paskiainen, huomautellut hänen huonoista puolistaan. Halunnut muuttaa häntä mieleisekseen. Mutta silti hän oli ollut onnellinen, rakastanut Makea, suunnitellut heidän yhteistä elämäänsä hamaan tulevaisuuteen. Tehnyt kaiken mitä Make oli halunnut. Kunnes nuo kurjat kirjainyhdistelmät olivat vieneet häneltä kaiken.

”Kolmekymmentä vuotta ja juuri jätetty. Nöyryyttävällä tavalla. Yhdellä viestillä Make heittää pois yhteiset vuotemme. Ikään kuin minä en ansaitsisi sen kummempaa. Raukkamainen teko. Vaikka vielä eilen minä hölmö luulin, että Make järjestäisi minulle syntymäpäiväyllätyksen. Hän oli niin salamyhkäinen, katsoi minua niin lempeästi... yllätyksen hän järjestikin, mutta täysin toisenlaisen kuin halusin. En voi vain ymmärtää, miten näin pääsi käymään. Täysin huomaamatta, ilman varoitusta, ilman keskustelua...” Elina mutisi itsekseen.

Kännykkä pärähti silloin soimaan ja hän vilkaisi sitä toiveikkaana. Ruudulla luki kuitenkin Maken sijaan Meri. Hänen hyvä ystävänsä. Elina vastasi puheluun, vaikkei olisi nyt halunnut puhua kenenkään kanssa.

”Hei, paljon onnea! Kolmekymmentä vuotta, siis eikö olekin hienoa? Miten aiot juhlistaa sitä tänään?” Meri kysyi, Elinan mielestä jotenkin väkinäisen iloisena.

”Kiitos. En taida tehdä mitään. Make jätti minut hetki sitten viestillä. Siis viestillä, voitko ymmärtää sellaista käytöstä? Niin julmaa, niin raakalaismaista, tunteetonta...” Elina sanoi vaisusti.

Puhelimen toisessa päässä oli hetken aikaa hiljaista. Sitten sieltä alkoi kuulua itkunsekaista vaikerrusta. Elina pelästyi. Ei kai Merille ollut käynyt jotain? Hän ei kestäisi yhtään enempää huonoja uutisia.

”Meri, mikä sinun on? Onko jotain tapahtunut? Kerro minulle. Tiedän, ettet järkyttynyt noin pahasti erouutisestani”, Elina kysyi huolissaan, yrittäen pitää omat ajatuksensa kasassa.

Meri oli hiljaa, vääntäen yhä vain itkua. Samalla Elina kuuli etäisesti miehen puhetta taustalta. Miehen, jonka ääni oli hänelle tuttua tutumpi. Ja hän istahti sängylle, tietäen, että tästä päivästä oli tulossa vieläkin surkeampi.

”Meri, miksi Make on siellä sinun luonasi? Meri, kerro minulle... sano, ettei se ole totta...” Elina sai sanottua puhelimeen.

”A... anna anteeksi... oikeasti, näin ei pitänyt koskaan käydä...” Meri itki ja Elina kuuli taustalta Maken komentavan Meriä vaikenemaan, Elinan ei tarvitse tietää enempää.

”Miksi?” Elina sai kysyttyä lyhyesti. Hän mietti jälleen, miten muutama kirjainyhdistelmä saattoi pitää sisällään niin monta asiaa, niin paljon tunnetta.

”Minä vain rakastuin. Make sanoi, ettei tätä voinut välttää. Että meidät oli tarkoitettu toisillemme. Make sanoi, että sinä et välittänyt hänen toiveistaan, ja että hän oli väsynyt yrittämään saada suhteenne toimimaan. Make oli niin onneton ja eräänä iltana hän haki lohtua minun luotani... ole kiltti äläkä ala huutamaan. Minun piti saada soittaa sinulle. Kertoa ennen kuin kuulet sen muualta” Meri vastasi puolustavaan äänensävyyn.

Elina oli hetken vaiti. Niin, Meri oli Maken mieleinen nainen, joka vietti vapaa-aikansa salilla ja jonka vartalossa ei ollut grammaakaan ylimääräistä rasvaa. Jonka vaalennetut hiukset olivat aina ojennuksessa ja vaatteet viimeisen muodin mukaiset. Silti hän ei ollut koskaan edes ajatellut, että Meri voisi vikitellä Makea. Tai että Make pettäisi häntä.

”Meri... olen niin järkyttynyt, etten osaa edes suuttua. En aio huutaa sinulle tai Makelle. Minun ei tarvitse raivota, sillä minä olen syytön kaikkeen. Meri, et edelleenkään vastannut minulle, että miksi?” Elina kysyi turtana.

”Make kertoi minulle, että hän oli lähtenyt henkisesti suhteestanne jo vuosi sitten. Jollet olisi ollut niin takertuva ja anonut hänen huomiota, hän olisi lähtenyt silloin. Me vain ajauduimme toistemme syliin... minä olin onneton ja hän oli onneton. Siitä kehittyi kuitenkin yhteinen onnemme”, Meri sanoi itkua tuhertaen.

”Ja teitte minusta onnettoman! Meri, sinä olet ystäväni. Miten sinä saatoit...” Elina sanoi.

”En osaa sanoa enempää. Niin vain tapahtui. Enkä voinut sille mitään. Kuten Makekin sanoi, tämän oli tarkoitus tapahtua. Meidät on luotu toisillemme. En tekisi mitään toisin, sillä minä olen onneni huipussa. En, vaikka tiedän että teimme väärin, kun tapailimme selkäsi takana”, Meri puolustautui kärsimättömästi.

”Olet julma, kun sanot noin. Miten voit sanoa, ettet kadu... sinähän satutat minua yhtä paljon kuin Makekin. Miten voit sanoa, että olet onnesi huipulla? Mehän olemme... olimme parhaita ystäviä”, Elina puuskahti.

”Niin se vain on. Olen niin onnellinen että osaa muuta ajatella. Make on minun elämäni rakkaus. Make kosi minua tänään ja minä vastasin myöntävästi...” Meri sai sanottua ja jäi hiljaiseksi, aivan kuten Elinakin.

Hetken aikaa Elina mietti, että oliko hän kuullut oikein. Hän ei voinut uskoa korviaan.

”Anteeksi mitä sinä sanoit? Oletteko te menossa naimisiin?” Elina kysyi, tuntien jalkojen pettävän altaan. Hän istahti sängyn laidalle, kun hän kuuli taustalta puhetta, miten Make sanoi jotain hänestä. Merin ääni kuului sen sijaan selvästi puhelimesta: ”Ei, minä kerron hänelle. Haluan tämän kaiken pois sisältäni. Tiedät, että olen tuntenut syyllisyyttä...”

”Meri, minä kuulen sinut. Puhu minulle. Miten näin kävi?” Elina lähestulkoon aneli.

”Elina, minä kerron sinulle kaiken, sillä sinun täytyy saada tietää. Sen lisäksi, että me menemme naimisiin kahden kuukauden kuluttua, minä odotan myös vauvaa Makelle. Laskettu aika on neljän kuukauden päästä”, Meri kertoi.

”Mitä... miten niin kävi... miksette kertoneet aikaisemmin minulle? Miksi tämä kaikki piti salata minulta? Miksi halusitte loukata minua näin kamalalla tavalla? Vihaatko sinä Meri minua niin paljon, että salasit jopa raskautesi minulta?” Elina lateli kysymyksiään. Missään ei tuntunut enää olevan järkeä.

”En tietenkään vihaa sinua. Vauva ei ole suunniteltu. Mutta kun kuulimme uutisen, olimme molemmat sitä mieltä, että kaikella tällä oli suurempi tarkoitus. Meidät on luotu toisillemme. Ja Make on kunnian mies. Hän saa lapsen eikä aio antaa lapsen kasvaa ilman isää. Sen tähden hän kosi minua, sanoen, ettei mikään saa estää onneamme. Eikä mikään estäkään. Make sanoi, ettei hän ole rakastanut sinua moneen vuoteen. Hän ihastui minuun jo ensimmäisellä kerralla tavatessamme. Aluksi emme antaneet tunteillemme periksi sinun vuoksesi. Mutta kun Make alkoi vähitellen kertoa minulle, miten sinä teit hänet onnettomaksi, minä lohdutin häntä. Vähitellen yksi asia johti toiseen ja pian meistä tulee vanhempia”, Meri vastasi.

”Meri, onko sinun pakko satuttaa kertomalla, miten Make ihastui sinuun... miksi et kertonut minulle, miten Make lähestyi sinua? Minä en jaksa uskoa korviani”, Elina henkäisi, tuntien että häntä olisi juuri puukotettu uudestaan rintaan. Hän muisti nyt, miten usein Meri oli puhunut Makesta ja kysynyt heidän suhteestaan hyvin yksityisiä asioita. Ollut lähes mustasukkaisen oloinen aina, kun Elina oli kertonut, jos Make oli vienyt hänet jonnekin tai ostanut hänelle jotain. Hän ei vain ollut tajunnut sitä...

”Sinä itse tivasit miksi. Joten mitä muuta voin tehdä kun kertoa, mitä tapahtui”, Meri tokaisi eikä Elina ollut uskoa korviaan, miten kylmältä ystävän ääni vaikutti.

”Niin tein. Ja nyt kadun sitä. Meri, anna luuri hetkeksi Makelle. Minun täytyy saada puhua Maken kanssa, kuulla tämä häneltä...” Elina anoi tuskan polttaessa hänen rintaansa. Silti hän ei saanut yhtään ainutta kyyneltä ulos silmäkulmastaan.

”Make ei halua puhua. Hän on kuulemma kyllästynyt kuulemaan ääntäsi... olen pahoillani Elina. Minun täytyy nyt lopettaa. Halusin vain... mielestäni minulla oli velvollisuus kertoa sinulle, sillä olethan ystäväni”, Meri vastasi.

”Olin ystäväsi. Jääkää molemmat hyvästi”, Elina sanoi ja lopetti puhelun.

 

Hetken aikaa Elina vain tuijotti puhelintaan. Hän olisi heittänyt sen päin seinää, jolleivät älypuhelimet olisi niin helposti särkyviä. Hänen tuli ikävä entistä Nokiaansa, joka oli ollut iskunkestävä. Mutta Make oli vaatimalla vaatinut häntä vaihtamaan nolon puhelimen pois. ”Ei toimittajalla voi olla tuollaista dinosaurusta käytössään”.

”Kirottu mies”, Elina puuskahti. Silloin puhelin piippasi. Elina näki heti viestin tulleen Makelta.

 

Haen tavarani huomenna puolilta päivin, ethän ole silloin paikalla. Tunnen sinut sen verran hyvin, ettet osaa hillitä itseäsi. Varsinkin kun Meri kielloistani huolimatta halusi kertoa sinulle heti meistä. En halua mitään draamaa tai selittää sen enempää päätöstäni. Yritin pitkään muuttaa sinun huonoja puoliasi, neuvoa sinua, muttet kyennyt kuuntelemaan minua. Sinun olisi pitänyt huomioida minun tarpeeni. Mutta itsekkäästi sivuutit pyyntöni. Ei enää. Me olemme niin erilaiset, joten meidän ei kannata jatkaa yhdessä matkaa edes ystävinä. Minä olen menossa naimisiin ja saan vauvan uuden rakkauteni kanssa. Toivottavasti sinäkin jatkat matkaasi ja elämääsi. Toivon, että löydät samanlaisen onnen kuin minäkin etkä jää haikailemaan perääni. Make.

 

Viesti oli aiempaakin tylympi ja Elina alkoi täristä lukiessaan sitä uudelleen ja uudelleen. Hetken aikaa Elina kuvitteli näkevänsä vain painajaista, josta hän kohta heräisi. Mutta eihän hän toki nukkunut. Maken ja Merin petos oli täyttä totta...

”Sika! Se mies on täysi sika! Kuinka hän voi kohdella minua näin? Kaikkien näiden vuosien jälkeen? Ja se sika vielä huomauttaa, etten jäisi mankumaan hänen peräänsä”, Elina huudahti. Hän oli liian järkyttynyt ja vain tärisi, kykenemättä edes itkemään.

Elina tunsi epätoivon valtaavan mielensä. Miten hän voisi kertoa perheelle ja toisille ystävilleen, mitä oli tapahtunut?

”Mitä minä teen? Olin varannut lomaakin töistä. Olin niin varma, että Make veisi minut Eurooppaan. Kenties Pariisiin, jossa hän olisi kosinut minua. Olinhan vihjaillut Pariisista aina, kun näin mainoksen kaupungista... ei, minä en aio viettää lomaviikkojani yksin! Enkä halua kohdata nyt ketään. En varsinaan vanhempiani, joiden mielestä Make oli parasta mitä minulle on tapahtunut. He kun pelkäsivät minun jäävän vanhapiiaksi... ja nyt jäänkin”, Elina puuskahti itsekseen ja istahti läppärinsä ääreen.

Elina alkoi selailla nettiä, etsien nopeita lomamatkoja. Yksi matkailumainos osui hänen silmiinsä. ”Tule Lappiin kokemaan ruskan taika.

”Jos sittenkin lähtisin lomalle... olkoon, että yksin... vaikka tuskin minä koen minkään sortin taikaa Lapissa. Mutta sinne on kuitenkin helpompi matkustaa yksin kuin etelään... mikäs tämä on?” Elina puheli ja klikkasi sivulle ilmestynyttä linkkiä ”Huojuva talo. Myynnissä. Otathan mahdollisimman pikaisesti yhteyttä myyjään. Tarjouksia saa tehdä. Kuntotarkastettu. Kaksi kerrosta. Puusauna pihalla...”

”Onpa ihana talo... Petkulan lähellä...miten sopiva nimi, minua on petkutettu... missäs se sijaitsee.. aa Sodankylän lähettyvillä. Se olisi ainakin riittävän kaukana Helsingistä... miten minusta tuntuu että tuo talo kutsuu minua, puhuttelee minua”, Elina mutisi itsekseen ja selaili lumoutuneena kaksikerroksisen talon kuvaa, joka oli otettu puiden takaa. ”Vaaleat seinät. Vanha talo, rakennettu 1900 luvun alussa. Piharakennukset sitäkin vanhempia, sauna 1600 luvun hirsisauna. Yhä toimiva. Huojuva talo on paikallisten antama nimi talolle ja se on jäänyt yleiseen käyttöön.” Tuo ilmoituksen erikoislaatuinen maininta sai Elinan ajatukset pyörimään.

”Mitä jos minä ostaisin talon ja laittaisin jossain vaiheessa tämän kaupunkiasunnon vuokralle. Kiitos ukki että jätit tämän kaiken minulle perinnöksi. Minulla on varaa tehdä myös jotain näin hullua... mitäs se Make sanoikaan... että minunkin pitäisi jatkaa elämääni, eikä jäädä hänen peräänsä ruinaamaan...” Elina puheli ääneen ja varasi ajan seuraavalle päivälle kiinteistönvälitysfirmaan.

 

Sen illan Elina etsi tietoa paikkakunnasta nimeltä Petkula, vaikka ilmoituksessa olikin hassusti mainittu Petkulasta viistoon metsään viisi kilometriä. Hän nautti itse ostamaansa Dom Perignonia, joka hänen oli ollut tarkoitus nauttia tänään Maken kanssa kolmekymppisten kunniaksi. Miten nopeasti hänen elämänsä olikaan heittänyt kuperkeikkaa. Jälleen kerran Elinan mieleen tuli, miten Huojuvan talon myynti-ilmoituksen kirjainyhdistelmät olivat vaikuttaneet häneen. Kirjaimet, joista oli muodostunut houkutteleva kutsu pohjoiseen. Aivan kuin tuo ilmoitus olisi lumonnut hänet, helpottanut hänen tuskaansa... Huojuva talo. Mistäköhän sekin nimi johtuu, Elina mietti. Hän antautui haaveilemaan Sodankylän korpialueista ja uudesta tulevasta kodistaan, jonka hän voisi ostaa, kiitos ukkikullan.

Mutta kun yö koitti ja Elina sulki koneensa, iski todellisuus häneen kylmänä ja harmaana. Lumous haihtui ja Elina muisti olevansa yksin, jätettynä omassa kodissaan. Josta Make tulisi huomenna hakemaan tavaransa pois. Vaikkei niitä niin paljon täällä ollutkaan. Elina oli sisustanut kodin omilla rahoillaan ja Make panostanut omaan itseensä ja kalliisiin hifilaitteisiin. Muutto olisi Makelle helppo, mutta sitäkin vaikeampi Elinalle. Elina kömpi sänkyynsä, miettien, että tästä lähtien hän joutuisi nukkumaan yksin.

”Luoja miten tyhmä ja sokea olen ollut. Ainahan se mies kritisoi minua, kaikkea mitä tein, miltä näytin... mutta minä rakastin häntä... rakastan yhä. Varmasti minussa oli vikaa enkä tehnyt riittävästi korjatakseni niitä... Make, tule takaisin”, Elina huokaili tuijottaessaan vuoteen tyhjää paikkaa, jossa vielä edellisenä yönä Make oli maannut. Hän nuuhkaisi miehen tyynyä ja vihdoin hän kykeni itkemään.

 

Jatkuu...

a la Suvi ©

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Novelleja, mietelauseita, runoja, taidetta, koiruuksista, elämästä. Kaikennäköistä sekamelskaa ja tarinaa.

http://how-many-times.fi/

Kuinka monta kertaa... niminen webbisivustoni, 

jossa lisää mietelauseita parisuhteesta, elämästä ym yksinkertaisten, mutta myös paljon sanovien kuvien säestämänä.

(aiemmin http://howmanytimesblog.blogspot.fi/)