Olen haaveillut jo kuukausia siitä, että saisin olla kotona hetken aikaa aivan yksin. Että saisin makoilla aivan rauhassa sohvalla, katsoa ehkä leffaa ja syödä karkkia. En tekisi mitään, yhtään mitään, olisin vain.

Jos joku asia aikanaan yllätti minut äitiydessä, niin tämä. Se, ettei kotona saakaan olla rauhassa vain oman itsensä kanssa juuri koskaan. Omaa aikaa kyllä järjestyy, jos lähtee itse lenkille, lounaalle tai asioille miehen jäädessä lasten kanssa kotiin. Mutta se on ihan erilaista kuin se, että saa vain olla itsekseen kotona, ilman että kukaan vaatii tai odottaa minulta mitään.

Ja nyt se hetki on koittanut. Lapset ovat isovanhemmilla hoidossa ja mies on töissä, joten täällä kotona ei ole ketään häiritsemässä rauhaani. Ja mitä minä teen? En osaakaan nauttia tästä! Pyörin hämmennyksissäni ympäri asuntoa, makaan vuorotellen sohvalla ja sängyssä. Silti olo on jotenkin levoton.

Rakkaani ovat ripoteltuna maailmalle kuka mihinkin. Heillä on kaikki hyvin, mutta minulla on pala kurkussa. Vaikeinta on tietenkin olla erossa vauvasta. Symbioosi hänen kanssaan ajaa minut hetkittäin sekopäisyyden partaalle, mutta nyt kun hän ei olekaan tässä lähellä, kaipaan häntä kaikista eniten.

Olin jo ehtinyt unohtaa, että vauvasta erossa oleminen vaatii harjoittelua. Esikoisen kanssa olen jo oppinut relaamaan, mutta kuopuksen hoitoon vieminen on vielä aika uutta. Tiedän kyllä, että totun, että me molemmat totumme. Henkisen napanuoran kuuluukin venyä ja hellittää, se on vain hyväksi meille molemmille.

Mutta onhan tämä silti vähän säälittävää. Silleen hyvällä tavalla, tiedättehän. Taidan sittenkin olla aika nössö mutsi.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Rosanna Marila, 34-vuotias pinkki muija ja kahden pienen lapsen äiti. Työskentelen Me Naisten toimittajana, mutta mielipiteet ovat omiani.

Blogini idea on muistuttaa, että sähän oot hyvä just noin.

Ota yhteyttä: naiseudesta(at)gmail.com

Blogiarkisto

2016

Kategoriat