Saan aika usein kuulla olevani ihanan positiivinen. Noh, en todellakaan ole  sitä aina. Juuri nyt olen aivan puhki, uupunut ja katkera.

Viimeiset kaksi kuukautta olen pyörittänyt perusarkea yksin. Mieheni on ollut kiinni pidemmässä työprojektissa, jonka vuoksi hän on ollut työmatkoilla tai muuten tavoittamattomissa kaikki arkipäivät. Viikonloppuisin olemme nähneet, ehkä. Vastuu kodista ja lapsista on siis ollut yksin minun vuorokauden ympäri 5-6 päivää viikossa kaksi kuukautta putkeen.

Olen siis tavallaan reissuleski, puoliyksinhuoltaja tai mitä lie. Sopivaa sanaa on vaikea keksiä loukkaamatta muita, jotka ovat vielä vaikeammassa tilanteessa kuin minä. Sanotaan vaikka, että olen yrittäjän vaimo.

Mieheni työpäivät kestävät usein jopa 20 tuntia kerrallaan. Joskus hänellä on arkena vapaata, viimeiseen kahteen kuukauteen ei ole ollut. Ihmekös tuo, jos pipoa kiristää oikeastaan jokaisella perheenjäsenellä.

reissuleski 2
reissuleski 2

Voi, miten haikailenkaan toisinaan perhe-elämää, jossa molemmat vanhemmat ovat kotona joka päivä viiden jälkeen. Mielikuvissani tällaiset perheet elävät seesteistä ja onnellista aikaa, lapset istuvat kiltisti ruokapöytään, sen jälkeen koko perhe puuhastelee yhdessä jotain kivaa ja päivän päätteeksi kaikki käyvät hymyssä suin nukkumaan.

Näissä kuvitelmissani kukaan ei paisko ruokalautasia lattialle, levitä iltapuuroja kuin saippuaa koko kroppaan, vedä tuntitolkulla kestäviä ikäväraivareita tai katso liikaa lastenohjelmia, kuten meillä. Meillä mennään alta riman ja ihan reilusti. Koska vaihtoehtoja ei ole.

Tiedänhän minä järjellä, ettei muissa perheissä ole sen helpompaa kuin meilläkään. Jokaisella on välillä rankempaa ja välillä seesteisempää. Mutta silti: vuorokauden ympäri kestävä vastuu lapsista ainoana aikuisena on rankkaa. Se, ettei omaa aikaa ole päivän aikana välttämättä yhtään, on rankkaa. Sitä ei voi ohittaa mitenkään.

Okei, 4-vuotias käy kyllä silloin tällöin päiväkodissa, mutta silloin hoidan pakollisia asioita pienemmän kanssa. Vaikka jotkut väittävät tällaista järjestelyä laiskuudeksi, minulle se on kaukana levosta. Se on selviytymiskeino. Onneksi yhteiskunta tarjoaa minulle tämän avun, olen siitä kiitollinen.

reissuleski 3
reissuleski 3

Miehelläni on tällaisia työputkia sen verran usein, että osaan jo tunnistaa itsessäni tietyt uupumushetket. Olen yleensä väsyneimmilläni juuri ennen projektin alkua ja juuri ennen sen loppua. Muuten meillä menee yleensä paremmin kuin osasin odottaa.

Ennen projektin alkua olen väsynyt siksi, että pelkään ja murehdin tulevaa ja mietin, miten jaksan kantaa vastuun yksin. Juuri ennen projektin loppua olen väsynyt, koska maaliviiva näkyy jo, mutta jostain pitäisi vielä puristaa ne viimeiset jaksamisen rippeet. Yleensä lapsetkin heittäytyvät tässä vaiheessa ekstrahankaliksi, koska aistivat väsymykseni ja haluavat heti pistää äidinrakkauden koetukselle. Onneksi se on rakkauksista vankinta laatua.

Luettuani Bebe au lait -blogin Iinan kirjoittaman kirjoituksen piilotetusta väsymyksestä aloin pohtia, miten tärkeää on, että antaa itselleen luvan tuntea myös niitä ikäviä ja kurjia tunteita. Eikä piilotella väsymystään, kuten me suomalaiset liian usein teemme. En mielestäni itse piilottele sitä, mutta saatan kyllä tuntea sen takia huonommuutta.

Viime päivinä olen kuitenkin antanut itselleni luvan olla uupunut ja katkera. Olla pahantuulinen, tiuskia ja äristä pienistäkin vastoinkäymisistä. Tiedän olevani juuri nyt todella huonoa seuraa, mutta minkäs teet, negatiivisten tunteiden pitää päästä minusta ulos. Nyt se on taas mahdollista, koska lapsilla on isä turvanaan.

Mielestäni meidän äitien tehtävä onkin antaa anteeksi itsellemme se, ettemme ole täydellisiä. Mutta silti samaan aikaan olla ylpeitä siitä, mitä olemme saaneet aikaan. Tätä harjoitellessa.

LUE LISÄÄ

Vauvasta taaperoksi, huh helpotusta

Kavereiden kotiapurinki, silkkaa neroutta

Seuraa blogia FacebookissaBloglovinissaInstagramissa ja Twitterissä.

Kommentit (8)

On suuri taito osata alittaa omat rimat silloin kun on siihen tarvis. Ettei vaan sinnillä pidä hektisimpinäkin hetkinä kiinni kaikesta siitä miten olikaan suunnitellut beibinsä kasvattaa. Minä opettelen nyt kahden kanssa uupumuksen rajoilla sitä riman alitusta. Ja päiväkoti! Parasta ikinä.

Ihanaa, että sanot tuon rimanalituksen olevan suuri taito. Itse olen ajatellut sen jotenkin negatiivisena asiana, mutta vapauttava ajatus kääntää se vahvuudeksi! Minulla on ollut jo jonkin aikaa suunnitteilla postaus omista äitiyden rimanalituskeinoistani, mutta en ole kerännyt tarpeeksi rohkeutta julkaista sitä. Taidanpa kuitenkin kehdata, jos siitä vaikka olisi sinulle tai jollekin muulle jotain apua. Minun on juurikin mieheni työtilanteen takia ollut pakko opetella nämä rimanalituskeinot, muuten en olisi jaksanut.

Sitten, kun joskus muutatte Helsinkiin, järjestetään kahvittelu/leikkitreffit! Kaksin on aina kivempaa hajoilla kuin yksin :)

Ihan supertärkeä teksti. Ja kyllä, rimanalitustaito on kultaa.

Mä olen äitiyden myötä opetellut lisäksi kuumettoman miesflunssan jalon taidon. Kun maaliviiva on ylitetty (jep, yrittäjän puoliso myös), vedän sellaisen Oscar-suorituksen mukaisen miesflunssapäivän, että oksat pois. Johan keventää.

Kiitos Karoliina! Helpottavaa kuulla, että koit tekstin tärkeäksi. Tällaisia tilityksiä on aina vähän pelottavaa julkaista. En haluaisi vaikuttaa kiittämättömältä, koska olen hyvin kiitollinen monestakin asiasta elämässäni. Mutta en halua myöskään maalata elämästäni liian kiillotettua kuvaa. Negatiiviset tunteet kun kuuluvat pakettiin. Ja väsymys pitää päästä purkamaan jotenkin, vaikka sitten miesflunssan keinoin :D

Seuraa 

Olen Rosanna Marila, 34-vuotias pinkki muija ja kahden pienen lapsen äiti. Työskentelen Me Naisten toimittajana, mutta mielipiteet ovat omiani.

Blogini idea on muistuttaa, että sähän oot hyvä just noin.

Ota yhteyttä: naiseudesta(at)gmail.com

Blogiarkisto

2016

Kategoriat