Joskus elämässä tapahtuu niin rankkoja asioita, että ne saavat kyseenalaistamaan koko elämän merkityksen. Kipeimmin sitä tulee pohtineeksi, kun menettää rakkaan ihmisen.

Valokuvaaja Kaisu Joupin Tyhjä syli -kirja kertoo valokuvien avulla naisista, joiden lapsi on kuollut kohtuun. Aihepiiri koskettaa välillisesti minuakin.

Minulla on eno, jota en koskaan tuntenut. Kuten kirjan naisten vauvat, hänkin syntyi kuolleena. Vaikkei minulla ollut alunperinkään mahdollisuutta tutustua enooni, hän on silti opettanut minulle paljon. Enoni on ollut läsnä läheisteni puheissa ja ajatuksissa niin kauan kuin muistan. Hänen olemassaoloaan ei ole koskaan piiloteltu tai tapahtunutta salattu, vaan olen kuullut hänestä jo pikkutytöstä asti.

Olen kuullut tarinoita siitä, kuinka innokkaasti häntä odotettiin, mutta kuinka nuo odotukset eivät koskaan täyttyneet. Kuinka paljon menetys sattui ja kuinka haikeaa sen käsitteleminen vielä vuosikymmenien jälkeenkin on.

Samaan aikaan olen kuitenkin nähnyt, että raskaasta menetyksestä huolimatta läheiseni ovat pystyneet jatkamaan elämäänsä. Että suru ja rakkaus voivat kulkea käsi kädessä. Eivätkä nuo tunteet katoa, vaikka menetyksestä olisi yli puoli vuosisataa.

Enoni avulla olen myös jo hyvin nuoresta tiennyt, että me ihmiset olemme hauraita. Mutta samalla olen ymmärtänyt, että tuossa hauraudessa piilee suuri vahvuus. Se, joka uskaltaa itkeä, ikävöidä ja kaivata, onkin lopulta vahvempi kuin se, joka kieltää itseltään nuo tunteet. Myös Tyhjästä sylistä on aistittavissa samoja tunnelmia.

Enoni on opettanut minulle asioita vielä aikuisenakin. Olen ajatellut häntä molemmissa raskauksissani. Yllättävää kyllä läheinen esimerkki siitä, että näinkin voi käydä, on jopa rauhoittanut helposti huolestuvaa mieltäni. Pelko lapsen menetyksestä ei ole ollut mystinen ja kasvoton asia, vaan totta ja mahdollista. Se teki pelosta pienempää.

En tiedä olisinko oppinut näitä asioita ilman enoani. Olenkin niistä hänelle kiitollinen. Nuo opit vaikuttavat minussa, jo kolmannessa sukupolvessa, ja aion kertoa enostani myös omille lapsilleni.

Uskon, että jokaisella tähän maailmaan syntyneellä on oma, erityinen syynsä käydä täällä. Enoni minulle opettamat asiat toivottavasti toimivat esimerkkinä tästä.

Toivon valtavasti voimia teille, kohtukuoleman kokeneet äidit. Olette joutuneet kohtaamaan mittaamattoman suuren menetyksen. Lapsenne ja te itse muistutatte meitä kaikkia siitä, mikä elämässä on tärkeintä.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Rosanna Marila, 34-vuotias pinkki muija ja kahden pienen lapsen äiti. Työskentelen Me Naisten toimittajana, mutta mielipiteet ovat omiani.

Blogini idea on muistuttaa, että sähän oot hyvä just noin.

Ota yhteyttä: naiseudesta(at)gmail.com

Blogiarkisto

2016

Kategoriat