Olen viime vuosien aikana lihonut. Eikä se yllätyksekseni haittaa minua. Olen suorastaan hämmentynyt, että inhoan itseäni vähemmän nyt, kun olen hieman pyöreämpi. Hoikempana olen arvostellut itseäni ja vartaloani tarpeettoman kovaa, näin jälkikäteen ajateltuna ihan turhaan.

Kolmekymppiseksi asti olin normaalipainoinen. Lievän ylipainon puolelle lukemat ovat nousseet lastensaannin ja ikääntymisen myötä. Kaksi raskautta ja imetystä pistivät hormonitasapainoni aivan sekaisin. 34-vuotias kroppa ei myöskään anna löysäilyä anteeksi yhtä paljon kuin parikymppisenä.

Paljonko olen lihonut viime vuosina tarkalleen, en tiedä. Olen käynyt vaa’alla viimeksi raskausaikana neuvolan seurannassa yli kaksi vuotta sitten. Ennen sitä mittasin painoani jatkuvasti. Vaa’an lukema määritteli minua ja onnellisuuttani ihan liian pitkään. Enää en anna sille valtaa itseeni ja mielialaani. Sen ei tarvitse määrittää arvoani ja estää minua toteuttamasta itseäni.

Mutta miksen ymmärtänyt tätä aiemmin? Miksi olen sinut itseni kanssa nyt, enkä silloin, kun täytin niin sanotun ihannevartalon vaatimukset paremmin? Tuntuu, että minun kuuluisi velloa itseinhon kourissa ja vannoa kaikille kuuleville korville, että nyt on korkea aika aloittaa elämäntapamuutos. Mutta en ole varma, onko tämänhetkisissä elintavoissani edes kovin pahoja vikoja.

Joskus olen kuullut ihmisten kuvailevan, että ylipaino on suojamuuri maailmalta, jonka taakse heidän oikea minänsä on kätkeytynyt. Minulle on käynyt ihan päinvastoin. Nyt jos koskaan oikea minäni on tullut entistä vahvemmin esiin.

Lihavampana koen olevani vapaampi ulkonäköpaineista. Oivalsin sen Anu Silfverbergin Image-esseen myötä. Siinä hän totesi olevansa nelikymppisenä jo niin kaukana tietynlaisen naiskuvan ideaalista, ettei sitä voi enää edes tavoitella.

Näin on käynyt minullekin. ”Unelmavartalon” saavuttaminen tässä elämäntilanteessa olisi projekti, joka vaatisi omistautumista. Eikä minulla ole kiinnostusta siihen juuri nyt. Töiden jälkeen haluan käyttää vapaa-aikani muihin asioihin, kuten lapsiini ja blogiini. Ulkonäön vuoksi laihduttaminen ei tähän pakettiin yksinkertaisesti mahdu.

Koska en istu ihannevartalon määritelmään, olen päättänyt lakata ajattelemasta koko asiaa. Silloin, kun kyse oli muutamasta ylimääräisestä kilosta, pohdin niitä lakkaamatta. Nyt taas ajattelen, että jos muut miettivät minut nähdessään, että hitto mikä läski, mitä sitten? Minä itse ajattelen silloin ihan muita juttuja.

Kun en mieti ulkonäköäni, ehdin miettiä, mitkä asiat ovat minulle tärkeitä. Ja pyrkiä edistämään niitä. Se luo lisää itsevarmuutta, antaa voimaa ja uskoa itseen. Itsensä toteuttaminen palkitsee minua syvemmin kuin laihduttaminen.

Aina toki löytyy niitä, joille toisen ihmisen ylipaino on syy päästä pätemään. Heistä tuntuu tärkeältä huomauttaa, miten olennaista terveellisten elämäntapojen noudattaminen ja priorisoiminen olisi. Heille sanon: kiitos huolenpidosta, voin hyvin. Syön vihreää ja tuoretta, käyn salilla, ulkoilen. En ehkä tarpeeksi laihtuakseni, mutta teenkin noita asioita pitääkseni kunnossa ennen kaikkea mieleni. 

Eikä se ole ollenkaan hullumpi tapa pitää huolta terveydestään.

PS. Kuvat ovat ihanan MouMou-Iinan ottamat. Tästä hänen kirjoituksestaan löytyy itsestään huolehtimiseen liittyvä viisas lause: tee joka päivä vartalollesi jotain hyvää. Välillä se voi olla pitkä lenkki, välillä pala suklaakakkua. Tähän minäkin uskon. 

Kommentit (6)

81

Ihanaa että on tällaisiakin voimaannuttavia, tervehenkisiä blogeja! Olen niin kyllästynyt muihin ulkonäkökeskeisiin treenaus/uudet vaatteet/meikit/hiukset minäminäminäpostailuihin. Ihana lukea aikuisen naisen mielenkiintoisia ajatuksia, kiitos!! Meidän naisten olisi hyvä miettiä vähemmän ulkonäköämme ja keskittyä elämässä tärkeisiin asioihin :)

Rosanna Naiseudesta
Liittynyt8.3.2017

Kiitos, tämä palaute lämmittää mieltä! Treeni- ja lifestyleblogeille on oma vankka seuraajakuntansa, ja sekin on erittäin ok. Ei erilaisten blogien tarvitse sulkea toisiaan pois, kaikki me tänne blogosfääriin mahdutaan :)

Vierailija

Jätitköhän muidenkin body sheimauksen samalla taaksesi? Enpä usko. Keho muuttuu, sielu ei. t. vuosia sitten ulkonäön perusteella tuomitsemasi ex-työkaveri

Rosanna Naiseudesta
Liittynyt8.3.2017

Onpa harmi, että olen tällaisen kokemuksen saanut aikaan. Onneksi sitä kehittyy vanhetessaan. Kaikkein parasta olisi selvittää asia yhdessä, jotta voin pyytää anteeksi. Pistätkö minulle meiliä naiseudesta(at)gmail.com niin puhutaan.

Seuraa 

Olen Rosanna Marila, 34-vuotias Me Naisten toimittaja, pinkki muija ja kahden pienen lapsen äiti.

Uskon naiseuteen, jossa me kaikki olemme samalla puolella. Naiseuteen, jossa yhdessä olemme aina enemmän kuin yksin. Naiseuteen, jossa olemme ylpeitä sekä itsestämme että toisistamme.

Me kaikki olemme sekä ainutlaatuisia että ihan samanlaisia. Me olemme juuri oikean näköisiä ja kokoisia. Me olemme sekä että, emme joko tai.

Ota yhteyttä: naiseudesta(at)gmail.com

Blogiarkisto

2016

Kategoriat

Instagram