Edellinen kirjoitukseni Naiset, lopettakaa anteeksipyytely painostanne keräsi valtavan tykkäys- ja palautevyöryn sekä blogissa että ympäri somea. Ilmeisesti tuo teksti osui ja liikautti jotain teissä muissa naisissa. Olen siitä kiitollinen, otettu ja iloinen. Se, että tämä oma pieni luomukseni ja ajatukseni saavat tällaista vastakaikua, tuntuu todella hyvältä. Kiitos.

Naiseus, naisten tukeminen ja naisten oikeuksien puolustaminen ovat asioita, joista saan henkistä polttoainetta. Jos huomaan, että jotakin naista kohdellaan kaltoin, se on minulle bensaa liekkeihin. Tunnen tarvetta tulla väliin.

Aiempaan postaukseeni tulleet kommentit lihavista, reilusti ylipainoisista ihmisistä herättivät nimittäin sisäisen puolustajani. Mistä ihmeestä kumpuaa tämä tarve vähätellä, arvostella ja haukkua liikalihavia ihmisiä? Miksi ihmeessä pitää yrittää korottaa omaa itseä lyttäämällä muita?

Reilusti ylipainoinen ihminen tietää aivan varmasti itsekin olevansa liian lihava. Kenenkään ei tarvitse sitä hänelle erikseen kertoa. Hän myös tietää, että hänen pitäisi laihduttaa. Jos se olisi helppoa, hän olisi tehnyt sen jo. Ulkopuolelta tuleva – yleensä neuvomiseksi naamioitu – kritiikki ei laihdutusasioissa toimi. Laihduttajan pitää itse tehdä päätös laihduttamisesta.

Se, että joku täysin ulkopuolinen ihminen antaa ymmärtää, että liikalihavan pitäisi laihtua, ei auta tai kannusta. Se vain latistaa.

Jos et ole lääkäri, laillistettu ravitsemusterapeutti tai varta vasten avuksi palkattu personal trainer, älä kommentoi liikalihavalle mitään hänen painostaan. Lihavalla ihmisellä on kiloihinsa aina jokin syy. Hän ei ole laiska ja saamaton, kilojen kertyminen lähtee jostain syvemmältä. Eikä sitä syytä voi päälle päin nähdä.

Jos haluat oikeasti auttaa jotakuta, joka haluaisi laihduttaa, tee se hänen ehdoillaan. Jos lihava pohtii esimerkiksi urheilun aloittamista, tarjoudu lähtemään hänen kanssaan vaikka kävelylle. Jos hän huomauttaa, että pitäisi syödä paremmin, kokatkaa yhdessä jotain terveellistä ruokaa. Jos hän haluaa jutella, yritä olla neuvomatta ja vain kuunnella.

Sitten on vielä heitäkin, jotka eivät halua laihduttaa. He ovat liikalihavia, mutta tietoisesti päättäneet olla välittämättä ulkopuolelta tulevista kehopaineista. Silloin se on heidän päätöksensä ja sitä pitää kunnioittaa. Katsokaa nyt vaikka plusmalli-kehoaktivisti Tess Hollidayta. Asenne puhuu puolestaan.

Kun hyväksyy itsensä, haluaa itselleen hyvää. Silloin ei välttämättä teekään niin paljoa mieli tarttua siihen lohtusuklaalevyyn. Ja ehkä, pikku hiljaa, alkaa tehdä omaa fyysistä terveyttä tukevia valintoja. Mutta vaikkei alkaisikaan, itsensä hyväksyminen ja rakastaminen on joka tapauksessa hienoa ja inspiroivaa.

Edellisen kirjoitukseni ydinsanoma oli: ollaan armollisia itsellemme. Nyt yritän tässä sanoa, että ollaan armollisia myös toisillemme. Meillä kaikilla on kokoon katsomatta oikeus olla onnellisia juuri nyt, juuri tässä hetkessä.

Kommentit (8)

Naulan kantaan!
Just tuossa mietin, että tällä hetkellä mun on paljon helpompaa vain hyväksyä itseni sellaisena kuin on, kun ottaa työn alle joku massiivinen painonpudotusproggis. On se suoraan sanottuna kumma, että kun hyväksyy itsensä, niin sitten pitäisi vielä hyväksyttää itsensä muilla

Niin, miksi itsensä hyväksyminen on joidenkin mielestä paha asia? Miksi aina pitäisi olla muuttumassa johonkin suuntaan? Itse olen päättänyt vain nostaa kädet pystyyn ja luovuttaa. En voi miellyttää kaikkia, joten olkoot. Käytän energiani johonkin muuhun. Esim. tähän blogiin :D

Simpli

Ihana kirjoitus. Ihmisten on helppo yleensäkkin arvostella muita, mutta siinä vaiheessa kun tämä kritiikki osuu heihin itseensä eiväthe anna ulos mitään tai vähättelevät siinä missä ennen olisivat ristiinnaulinneet. Ihmisten pitäisi oppia ymmärtämään että se pinnalle ei näy kuin jäävuoren huippu. Onneksi elämä opettaa tällaisia yksilöitä joskus karulla kädelläkin jos viesti ei muuten perille löydä. Ja ihanasti olet nostanut esiin tämän sivullisten kritiikin/"vain sinun parasta ajatellen", aika paljon skeidaa voidaan naamioida juurikin näin. Vihaan tällaisia ihmisiä, jotka sitä harrastaa vaikka se ei kohdistuisikaan minuun. Minusta se on painostamista ja silloin se muutos ei ole aito. Minusta tuo on vain toisen ihmisen loukkaamista yrittäen naamioida se kohteliaaksi. Sarjassamme eihän kukaan voi leikistä suuttua. Mihin tuntuu välillä katoavan ihmisten empatia? Entä miksi meidän on pakko siirtää sitä omaa paskaa oloa muihin, miksi emme vaan voisi antaa toisten olla iloisia ja onnellisia? Miksi koemme tarvetta arvostella muita ja mitä se kertoo meistä?

Juurikin näitä samoja pohdintoja pyörittelin päässäni. Tosin ystäväni sanoi kerran erittäin hyvän lauseen: "ylimielisyys on inhimillistä". Kaipa me kaikki joskus siihen sorrumme. Mutta tuollainen ylhäältä alaspäin tuleva muka-huolehtiminen saa kyllä minut näkemään punaista. Ketään ei tarvitsisi kohdella noin.

Ja kaipa se empatiakyvyttömyys ja paha olo tulee etsiin, jos itsellä on huono olla. Mutta olen varma, ettei se muita päin naamaa haukkumalla parane.

Laura

En voi sille mitään, mutta Tess Holliday aiheuttaa minussa aina hieman epämukavan olon. Mielestäni Tess saa olla sen kokoinen kuin tahtoo, mutta henkilökohtaisesti häneen kohdistuva ihailu on minusta outoa. Sinäkin kutsut Tessiä kehoaktivistiksi... Ymmärrän toki sanoman itsensä hyväksymisestä, ja monelle viesti Tessin suusta on uskottavampi kuin missin suusta. Ei voida kuitenkaan kieltää, etteikö Tessin vartalo olisi ääriesimerkki ja etteikö hänen kokonsa mahdollisesti voisi aiheuttaa hänelle terveyshaittoja. Mikäli Tess olisi ääriesimerkki alipainoisesta vartalosta (johon mielestäni pätevät samat lainalaisuudet kuten oikeus olla juuri sitä kokoa kuin on, tiedostaen mahdolliset terveyshaitat), en usko että häntä kutsuttaisiin kehoaktivistiksi ja häntä ihailevat leimattaisiin sairaiksi pro ana- tyypeiksi. Tarkoituksenani ei ole sanoa etteikö Tess olisi kaunis ja etteikö hänen itsevarmuuttaan voisi ihailla, mutta mielestäni hänen kehonsa ei ole yhtään sen tavoittelemisen arvoisempi kuin esimerkiksi alipainoisten mallien.

Ihailen sitä, miten paljon pokkaa Tessillä on. Minusta hän on oiva esimerkki naisesta, joka uskaltaa olla oma itsensä. En ota kantaa hänen terveydentilaansa, sillä en voi tietää siitä mitään.

Mielestäni Tess ei yritä sanoa, että lihottakaa kaikki itsenne samanlaisiksi kuin minä. Ajattelen, että hänen sanomansa on: rakastakaa itseänne sellaisina kuin olette. Minusta se ajatus on nykypäivänä kehoaktivismia. Tuntuu, että me pyrimme koko ajan tavoittelemaan jotain muuta kuin mitä nyt olemme. Päässä pyörii jatkuva kela, joka hokee: "Voisin olla parempi, jos olisin lihavampi/laihempi/lihaksikkaampi" jne. Ei, ei näin. Minä olen hyvä jo nyt. Saan haluta muutosta ja myös toteuttaa sen, mutta sen ei ole pakko tapahtua itseinhon kautta.

Ihmisarvo ei riipu painosta. Toista pitää kunnioittaa, vaikka hän olisi miten lihava. Tai laiha. Olet siinä aivan oikeassa, että yhtälailla alipainoisella on oikeus olla sellainen kuin on. Tahattomasti alipainoisia naisia puolustava postaus onkin tulossa!

Seuraa 

Olen Rosanna Marila, 34-vuotias pinkki muija ja kahden pienen lapsen äiti. Työskentelen Me Naisten toimittajana, mutta mielipiteet ovat omiani.

Blogini idea on muistuttaa, että sähän oot hyvä just noin.

Ota yhteyttä: naiseudesta(at)gmail.com

Blogiarkisto

2016

Kategoriat