"Et saa valittaa, sinullahan on kaikki hyvin." Tähän lauseeseen törmää jatkuvasti. Joko joku sanoo sen suoraan tai sitten oma pää sanoo niin. Ajatuksiimme kun on iskostettu, että pitäisi olla jatkuvasti kiitollinen ja nöyrä. Pitäisi koko ajan pitää mielessä, että maailmassa monella on kaikki paljon huonommin.

Tämä muistutus onkin toisinaan mitä tarpeellisin. Silti tuntuu, että sitä hoetaan eniten niille, jotka sen tietävät jo: kilteille kympin tytöille. Heille, jotka ovat jo valmiiksi piinallisen tietoisia omasta onnekkuudestaan.

Kiltit kympin tytöt ovat tottuneet tekemään paljon. Eivät vain välttämätöntä, vaan vielä vähän paremmin. Ongelma on siinä, että paremmin ei tunnollisen tytön kohdalla lopu koskaan. Aina voisi tehdä vielä enemmän.

Jossain vaiheessa kiltti tyttö saattaa kuitenkin väsyä. Tässä vaiheessa vaatii paljon rohkeutta sanoa, ettei jaksa. Mutta jos ja kun kiltti tyttö lopulta uskaltaa sanoa ongelmansa ääneen, viimeinen asia, jonka hän haluaa tuolloin kuulla, on: "mutta sinullahan on kaikki hyvin, monilla on huonommin."

Se, että kieltää toista valittamasta huonompiosaisiin vedoten ei kuitenkaan ole toisen auttamista. Se on toisen ongelmien vähättelyä ja kiltteyden kaapuun verhottua syyllistämistä. Kun kiltille tytölle sanotaan, että muista olla kiitollinen, sanotaan myös, että sinun ongelmasi ovat liian pieniä, et saisi tuntea noin.

Ystäväpiirissäni on paljon naisia, jotka ovat ihania, rohkeita, upeita, valloittavia, taitavia ja syvällisiä. Silti heistä jokainen on tainnut joskus huokaista minulle, että nyt on vähän rankkaa, mutta jatkanut heti perään, että eihän tästä oikeastaan saisi valittaa. Nuo samat ihanat naiset ovat kuitenkin käyneet läpi vaikka mitä vaikeuksia: eroja, lapsettomuutta, potkuja, sukuriitoja, mielenterveysongelmia. Joiltakin on vedetty matto jalkojen alta täysin yllättäen ja he ovat pudonneet tyhjän päälle. Jos sellaisessa tilanteessa ei saa valittaa, missä sitten?

Kiltillä tytöllä pitää olla oikeus sanoa olevansa väsynyt ilman, että joku huutaa heti: "mutta on väsyneempiäkin!" Se, että joku muu on vielä väsyneempi kuin kiltti tyttö, ei poista tämän väsymystä tai vähennä sitä yhtään. Se, että jollain toisella on asiat vielä huonommin, ei korjaa vaikeuksia kiltin tytön elämässä. Sitä paitsi onko toisen tunteiden vähättelystä seurannut ikinä mitään hyvää?

Naiset. Pyydän teiltä. Ei väheksytä toisiamme, vaikka toisen ongelmat tuntuisivatkin joskus vähäpätöisiltä. Nielaistaan mieluummin "mutta sinullahan on kaikki hyvin" -lause ja ollaan vaikka vain ihan hiljaa. Usein valituksen aiheet ovat ihan oikeita ongelmia sille ihmiselle, joka niistä puhuu. Tällöin vähättely ei auta, se vain pahentaa toisen oloa.

Yritetään mieluummin puhua itse vähemmän ja kuunnella enemmän.

Kommentit (6)

Tunnistan itseni tekstistä, ruoskin itseäni tuolla fraasilla tarpeettomasti. Koen ylisuorittamisen tuskaa ja sitten kun se ei vieläkään sen jälkeen itselle riitä. Välillä tuntuu että asiat on tulleet itselle liian helposti, ettei ole oikeutta valittaa mistään kun on päässyt helpolla. Ei kiukutella niinä huonoina päivinä. Joku muu on kulkenut kivikkoisemman tien ja kasvanut vähän hurjemmilla kulmilla.
Pitäisi löysätä ja antaa armoa itselle.

Rosanna

Mä epäilen, ettei kukaan tässä elämässä pääse koko ajan helpolla, vaan kaikki saavat osansa myös vaikeuksista. Haasteet ovat vaan eri juttuja eri ihmisillä. Sitä paitsi, miksi se olisi jotenkin rangaistavaa, että jotkut asiat menevät helposti? Eikös se voisi päin vastoin olla ilon aihe eikä jotain, mistä pitää tuntea huonoa omaatuntoa. Sitä harjoitellessa.

Meri

Tunnistan tästä täysin itseni ja paljon muitakin ihmisiä. Positiivinen ajattelu on tietysti hyvästä, samaten kuin huomion kiinnittäminen niihin juttuihin, jotka on hyvin. Silti pitäisi olla tilaa myös tuntea esimerkiksi surua ja vihaa ilman, että niistä tulee automaattisesti syyllinen olo tai joutuu syyllistetyksi. Välillä kuitenkin tuntuu, että vain maailman absoluuttisesti epäonnekkain ihminen olisi oikeutettu tuntemaan noita tunteita. Minusta varsinkin kympin tytöille on helposti iskostunut ajatus siitä, ettei saisi olla muuta kuin iloinen ja tyytyväinen.

Tekisin myös eron valittamisen ja "valittamisen" välille. Joillekin valittaminen on krooninen tapa ja taitaa pohjautua lähinnä kyvyttömyyteen nähdä asioissa hyvää ja olla koskaan kiitollinen. Sitten on tosiaan tämä toisenlainen "valittaminen" , jossa puretaan terveellä tavalla ehkä pitkäänkin kertynyttä kuormaa. Musta on hienoa, jos pystyy myöntämään, että nyt on tiukkaa eikä oikein jaksaisi. Joskus jo se, että toinen kuuntelee tuomitsematta ja hyväksyen, antaa kovasti voimia.

Monilla voi myös olla todella rankkoja juttuja meneillään, vaikka ulospäin näyttäisi siltä, että elämä on täydellistä. Tämä tuppaa helposti unohtumaan varsinkin nykyään, kun sosiaalisessa mediassa helposti näytetään vain huippuhetket. En tosin itsekään sinne niitä elämäni pohjamutia jaa.

Rosanna

Aivan huikean mahtavaa jatkopohdintaa! Olet oikeassa, että valittamisella ja "valittamisella" on vissi ero. Tuntuu välillä, että ankeat valittajat torpedoivat kiltit valittajat ja valittavat vielä kilteille tytöille, ettei saisi valittaa! Sillähän juuri luodaan sitä painetta kympin tytöille, että pidä nyt vaan hymy naamallasi ja niele kiukkusi. Mutta enemmän ne negatiiviset tunteet siellä sisällä painavat kuin jos ne päästää (luotettavan kuuntelijan kanssa) ulos.

Olen myös täysin samaa mieltä siitä, että päälle päin ihmisestä ei pysty mitenkään sanomaan mitä kaikkea hän on kokenut. Aika usein ne positiivisimmat ja rauhallisimmat ihmiset ovatkin lopulta niitä, jotka ovat selvinneet vaikka mistä rankkuuksista.

Kristiina

Merin pointti yllä mielestäni tähdensi tän tosi hyvin: "Silti pitäisi olla tilaa myös tuntea esimerkiksi surua ja vihaa ilman, että niistä tulee automaattisesti syyllinen olo tai joutuu syyllistetyksi. Välillä kuitenkin tuntuu, että vain maailman absoluuttisesti epäonnekkain ihminen olisi oikeutettu tuntemaan noita tunteita." Usein kun puran ärtymystäni, kiukkua, pettymystäni tai surua, taistelen jatkuvasti sisäistä, omaa itseäni madaltavaa ääntä vastaan, sitä joka vähättelee negatiivista tunnettani ja tunteenpurkausta niin, ettei nyt saisi kiivastua, marmattaa ja vauhkota jatkuvasti, Sen lisäksi että keskustelussa on mukana myös ulkopuolelta mahdollinen vastapuoli (keskustelun/riidan toinen osapuoli). Sekä ulkoinen että sisäinen vastalause negatiivisille tunteillesi ja käytöksesi dissaamiseen - double objection, wtf?! Mutta kun olen saanut sanottua sen mikä häiritsee ja sydämellä painaa, joskus en-niin-rauhallisesti, huokaisen, että noh, ei nyt mennyt ihan nappiin tämä, ei voi mitään, nyt vaan hengitän syvään ja olen vain se mikä olen, en ole täydellisyys ja en jaksa itseäni soimata jatkuvasti, kun sitä koko ajan peilaa itseään ja käytöstään juuri sen täydellisyyteen tavoittelevan, yli-ihmisen määreiden mukaisesti kuitenkin, everyday. Että joo, armoa - se oli se pointti tässä :D

Rosanna

Tämä itsensä ja omien tunteidensa vähättely taitaa olla meidän sukupolvemme vitsaus, erityisesti naisten kohdalla. Ehkäpä siksi meitä on myös helppo syyllistää? Joskus varmasti myös syyllistymme, vaikka toinen osapuoli ei olisi sitä edes tarkoittanut. Hmmm, tätä pitää pohtia lisää! Miksi me vaadimme itseltämme yli-ihmisyyttä? Ja kenellä mukamas on oikeus määrittää, mitä yli-ihmisyyteen kuuluu? Kiitos ajatuksia herättävästä kommentista!

Seuraa 

Olen Rosanna Marila, 34-vuotias pinkki muija ja kahden pienen lapsen äiti. Työskentelen Me Naisten toimittajana, mutta mielipiteet ovat omiani.

Blogini idea on muistuttaa, että sähän oot hyvä just noin.

Ota yhteyttä: naiseudesta(at)gmail.com

Blogiarkisto

2016

Kategoriat