Olin koulukiusattu. Minulla oli luonnonkiharat hiukset ja hammasraudat. Ei sen kummemmin tarvinnut erottua joukosta, että päätyi silmätikuksi.

Kiusaaminen oli henkistä. Ivallisia kommentteja tarkoin valittuina hetkinä niin, ettei opettaja huomaa. Ilkeämielistä kuiskuttelua, naurua muka selän takana, ulkopuolelle jättämistä. Jonkun muun korvissa ehkä mitätöntä naljailua, mutta minua sanat satuttivat.

Älä näytä, että välität, silloin neuvottiin. Toivon, että olisin osannut näyttää ja puhua siitä enemmän. Mutta olin kovin herkkä. Otin kiusaajien sanat totuutena, enkä osannut kyseenalaistaa niitä.

Nyt olen kuitenkin aikuinen. Nyt ymmärrän paljon enemmän.

Haluan sanoa muutaman sanan sinulle, koulukiusattu. Sinulle, joka parhaillasi kamppailet näiden samojen asioiden parissa kuin minä joskus. Minulla on nimittäin iloisia uutisia. Sinulle käy vielä hyvin.

Koulukiusattu on oikeastaan aika ikävä ja leimaava sana. Minä kuvailisin sinua mieluummin sanalla erityinen. Sinä erotut joukosta, kiinnität muiden huomion. Aikuisena me kaikki toivomme, että meissä olisi jotain ainutlaatuista, joka erottaa meidät massasta. Sinussa on se jo.

Kiusaaminen jätti minuun jäljet pitkäksi aikaa. Pienistä sanoista kasvoi mielessäni isompia. Ajattelin esimerkiksi, ettei minua kukaan voisi rakastaa, etten vain ole sen arvoinen. Kukaan kiusaajani ei koskaan varsinaisesti sanonut minulle niin, minä vain tein omat tulkintani heidän ivastaan.

Enää en kuitenkaan ajattele niin. Itse asiassa en ole ajatellut kiusaamistakaan ainakaan kymmeneen vuoteen. Tämä on mielestäni hyvä uutinen. Se tarkoittaa, että kiusatuksi tulemisesta on mahdollista selvitä. Minun kohdallani se vaati paljon itsetutkiskelua, kyyneleitä, keskusteluja ja rohkeutta. Mutta se onnistui. Se onnistuu sinultakin.

Kiusaajasi tekivät tai tekevät väärin. Se on surullista, inhottavaa ja epäreilua. Me aikuiset yritämme kyllä siihen puuttua, mutta emme me aina onnistu. Toivottavasti sinulla on joku, joka pitää sinun puoliasi. Mutta jos ei ole, viimeistään aikuisena löydät heitä vielä monta.

Kiusaamisen seurauksena tajusin, etten ikinä, ikinä halua kohdella muita niin. Haluan muille hyvää. Toki haluan hyvää myös itselleni, mutta sitä saadakseni minun ei tarvitse lytätä ketään. Kiusaamisella saa ehkä hetken huomiota, mutta muita hyvin kohtelemalla sitä saa lopulta paljon enemmän.

Vaikka sinulla olisi juuri nyt todella rankkaa, sinä aikuistut ja kasvat. Niin tekevät kiusaajasikin. Viimeistään silloin on heidän aikansa hävetä. He kyllä tajuavat tehneensä väärin, mutta eivät voi sitä enää korjata. Sen tiedon kanssa he joutuvat elämään, eikä se ole helppoa. On nimittäin aina vaikeampaa antaa ikävät tekonsa anteeksi itselleen kuin toisille.

Älä usko niitä, jotka sanovat sinulle, ettet sinä ole arvokas. Koska olet. Kaikki ovat. Jopa kiusaajat. Ja tämä on lopulta kaiken ydin. En vaadi sinua ymmärtämään tätä ajatusta juuri nyt, se olisi kohtuutonta. Mutta kun lopulta sen sisäistät, olet oppinut elämästä jotain hyvin oleellista.

Sinä näytät vielä niille. Sinä näytät vielä itsellesi. Sinä selviät, koska olet vahvempi kuin koskaan voisit uskoa.

Seuraa blogia FacebookissaBloglovinissaInstagramissa ja Twitterissä.

Kommentit (6)

Niin tärkeä, mutta surullinen aihe! Muistan kyllä hyvin oman pienen kylän yläasteen, jonne tulin vielä pienemmästä alakoulusta, jossa oli suhteellisen hyvä yhteishenki ja yhtäkkiä tunnelma vaihtui ihan toiseen. Luokka oli levoton, rauhaton, täynnä toinen toistaan pahempia öykkäreitä. Siinä piti sitten ujolla introvertillä kavereineen yrittää sulautua joukkoon. Ei ollut helpoimmasta päästä ne vuodet. Eivät ne lapset ajattele, kuinka paljon kiusaaminen, pienikin, voi vaikuttaa toisten itsetuntoon ja koko persoonaan, eikä kouluaikaa voi muistella mukavana, niinkuin pitäisi. Onneksi se tosiaan ajan kanssa helpottaa! En tiedä, mitä tekisin jos oma lapseni tulisi olemaan joskus koulukiusattu, se olisi vielä musertavampi asia, kuin että on ehkä jollain tavalla ollut sitä itse. Toivottavasti tekstisi löytää perille tämän asian kanssa painiville ja on avuksi!

Moi (lähes) kaima!

Olet ihan oikeassa, lapset tuskin ymmärtävät miten paljon omat sanat voivat satuttaa toista. Kun eivät sitä aikuisetkaan välttämättä aina ymmärrä. Mutta tämä toimii myös toisin päin: emme me myöskään aina tule ajatelleeksi miten paljon hyvät sanat voivat saada aikaan. Niitäkin kannattaa siis sanoa.

Tällä ajatuksella yritän lohduttaa itseäni, kun mietin omia lapsiani. Jos heitä tullaan joskus kiusaamaan, täytyy vain toivoa, että lähellä on muita, jotka ovat valmiita puolustamaan heitä ja sanomaan heille hyviä asioita. Toivon myös, että lapseni oppisivat niin ikään puolustamaan muita, jos näkevät vääryyttä. Täytyy yrittää muistaa, että suurin osa ihmisistä haluaa toisilleen hyvää.

Mangomehu

Voi nyyhky, sait mun silmiin kyyneleitä sun postauksella.. Kaunis ja monitasoinen teksti ❤️

Rohkea

Olen kanssa kokenut koulukiusaamista, lähinnä pituuden, harrastuksen ja atooppisen ihon takia. Olin koulukiusattu koko 9 vuotta, mitä peruskoulua oli. Kiusaaminen aiheutti minulle tosi paljon itsetuhoisuutta mitä tuli kyllä tehtyä enemmän ja vähemmän. Kiusaamisen myötä sain myös masennuksen, mitä vastaan taistelen edelleen. Huomasin kun muutti pienestä kylästä kaupunkiin ja kauas, että kiusaaminen loppui. Nykyään osaan arvostaa itseäni sellaisena kuin olen, mille en taas voi mitään tehdä. En muuttaa ihoani tai mitään muutakaan. Olen aina ollut suorasanainen, ja siitähän se riemu aika usein syntyikin.

Olen ylpeä, että joku/jotkut uskaltavat avautua kiusaamisesta ja kommentoida.

Kiitos tarinastasi! Se osoittaa juuri sen, että kiusaus heijastuu aikuisikään saakka ja voi kulkea mukana läpi elämän. Kenties sinun piikittelysi oli pienellä paikkakunnalla kiusaajillesi tapa varmistaa, etteivät he itse joudu kiusatuksi? Ikävä kyllä sinä jouduit täysin syyttä maksamaan hinnan heidän heikosta itsetunnostaan. Syythän kiusaamiseen voivat tosiaan olla mitä vain, kuten sinun atooppinen ihosi (minullakin muuten on) tai minun hammasrautani (joita ei enää ole).

Voimia masennuksen kanssa. Se tuntuu varsin loogiselta seuraukselta kiusaamisesta, koska kaikki me haluamme kuulua porukkaan ja tulla hyväksytyksi. Ei meistä kukaan ole niin vahva että voisi elää täysin välittämättä siitä mitä muut itsestä sanovat. Toivottavasti sinulla on nykyään tukijoukot, jotka pitelevät pystyssä vaikeina hetkinä.

Seuraa 

Olen Rosanna Marila, 34-vuotias pinkki muija ja kahden pienen lapsen äiti. Työskentelen Me Naisten toimittajana, mutta mielipiteet ovat omiani.

Blogini idea on muistuttaa, että sähän oot hyvä just noin.

Ota yhteyttä: naiseudesta(at)gmail.com

Blogiarkisto

2016

Kategoriat