Hoitovapaani vetelee viimeisiään. Viikon päästä palaan töihin ja lasten isä jää kotiin loppuvuodeksi. Tunnen tästä järjestelystä vaihdellen riemua ja pientä haikeutta, mutta ennen kaikkea kiitollisuutta.

Eihän tällainen järjestely mikään itsestäänselvyys ole. Isistä vain viitisen prosenttia jää kotiin hoitamaan lasta kotihoidontuella. Miten minulla sattuikin niin hyvä tuuri, että mieheni on siihen valmis?

Tapasimme mieheni kanssa 23-vuotiaina. Ei silloin tullut mieleen kysellä, että olisitko muuten valmis jäämään kotiin lasten kanssa. Pelkkä ajatuskin lapsista tuntui omassa elämässä tuolloin absurdilta.

Mutta tässä sitä nyt ollaan. Ja molemmat vielä tyytyväisinä tähän ratkaisuun. Vau.

Isän vuoro viedä lapset pallomereen.
Isän vuoro viedä lapset pallomereen.

Isän vuoro viedä lapset pallomereen.

Olemme tehneet mieheni kanssa kotivuoronvaihdon jo kerran aiemminkin. Esikoisen ollessa 1,5-vuotias palasin töihin ja isä otti kotiarkivetovastuun puoleksi vuodeksi. Muistelen tuota aikaa edelleen lämmöllä. Sain hetken ajan kaiken: sekä työn että kodin ilman huonoa omaatuntoa jommasta kummasta.

Ruuhkavuodet loistivat poissaolollaan, koska kotiin ja kokkaamaan ei ollut kiire. Lapsen pitkistä hoitopäivistä ei tarvinnut ahdistua, koska hän oli jo valmiiksi kotona. Isä hoiti juoksevat käytännön asiat sillä aikaa, kun itse olin töissä. Kaikki nauttivat.

Vaikka miten yritän, en keksi tästä järjestelystä mitään huonoa. Oikeastaan vähän pelottaa, että voiko kaikki mennä taas yhtä hyvin.

Isän vuoro lohduttaa, jos lasta harmittaa.
Isän vuoro lohduttaa, jos lasta harmittaa.

Isän vuoro lohduttaa, jos lasta harmittaa.

No okei, rahallisesti otamme tästä järjestelystä takkiimme. Mieheni tienaa minua enemmän ja on kaiken lisäksi yrittäjä. Mutta minä olen aina ollut suunnitelmallinen raha-asioissa, joten tyhjän päälle emme putoa.

Olen muun muassa alkanut säästää molempien lasten hoitovapaata varten jo ennen kuin raskaustesti on näyttänyt plussaa. Toki tiedostan, että tätä ovat tukeneet vakituinen työpaikka ja tasainen tulovirta.

Ja onhan meillä myös kotihoidontuki, Helsingin tarjoama kuntalisä sekä lapsilisät, joista kertyy noin 700 euroa kuussa. Jos äidit pärjäävät tällä rahalla, mikseivät isätkin?

Isän vuoro kokata perheelle joka päivä tällainen herkkuaamiainen. Muahahahahaa.
Isän vuoro kokata perheelle joka päivä tällainen herkkuaamiainen. Muahahahahaa.

Isän vuoro kokata perheelle joka päivä tällainen herkkuaamiainen. (Saahan sitä toivoa.)

Me teemme tämän valinnan, koska pystymme siihen. Koska haluamme ja toisaalta myös voimme kohdella sekä meitä aikuisia että lapsia tasa-arvoisesti. Nyt molemmat lapset saavat olla kotona 1,5 vuotta äidin kanssa ja puoli vuotta isän kanssa. Olen siitä aika ylpeä.

Vaikka lapseni eivät ensimmäisiä vuosiaan tulekaan itse muistamaan, he varmasti kuulevat hoitojärjestelyistä kasvaessaan. Näin he toivottavasti oppivat tasa-arvoisiksi itsekin. Siihenhän tässä pyritään.

Seuraa blogia FacebookissaBloglovinissaInstagramissa ja Twitterissä.

Kommentit (2)

Ajankohtaista pohdintaa. Hienoa, että olette löytäneet just teidän perheelle parhaan ratkaisun!

Tämänpäiväisen Hesarin mielipidepalstaa lukiessa (sori bussimatkalaisena en ehdi linkittää :)) nousi esiin perhevapaan jakamisen, naisten työelämään siirtymisen ja tasa-arvon osalta ajatusmalli, jonka toivoisin väistyvän. Herkästi ajatellaan, että tasa-arvon edistäminen on yksilöiden vastuulla. Syyllistävä sormi osoitetaan herkästi perheiden valintoihin ja kotiäitiys nähdään yhdenlaisen tasa-arvoihanteen vastaisena. Perheiden tilanteet kuitenkin vaihtelevat ja isillä ja äideillä on kovin erilaisia tarpeita & toiveita. Soisinkin näkeväni entistä vahvempana esim. sen keskustelun, missä vanhempainvapaiden kustannukset jaetaan tasan kaikkien työnantajien kesken. Sillä olisi uskoakseni isossa kuvassa merkittävämpi tasa-arvoa parantava vaikutus. Väheksymättä nyt yhtään yksilövalintoja, joilla toki on oma esimerkillinen vaikutuksensa.

Summa summarum, suurinta tasa-arvoa olisi, jos jokainen perhe ja vanhempi voisi tehdä juuri heidän tilanteelleen parhaan ratkaisun. Ja sille olisi tuki niin yhteiskunnan systeemiltä kuin yleisen asenneilmapiirin osalta.

Aivan timanttinen kommentti, juuri näin! On totta, että yksilötasolla sitä voi tehdä vain osansa, tarvitaan suurempia linjavetoja ohjaamaan tasa-arvokehitystä. Me olemme mieheni kanssa onnekkaita, että haluamme samoja asioita (molemmat kotona omalta osaltaan) ja minulla juuri nyt työpaikka, johon palata. Tämä yhtälö ei todellakaan toteudu kaikilla, siksi tähän tarvittaisiin joku tolkku yhteiskunnallisella tasolla.

Juuri tuo vanhempainvapaan kustannusten jakaminen tasa-arvoisesti työnantajille olisi todella tärkeä ja olennainen asia. Voisiko Kela esimerkiksi tasata kustannukset työnantajille/yksityisyrittäjille? Mitä muita ratkaisuja löytyisi? Eivät nämä yhteiskunnalliset muutokset mitään mahdottomia ole, kiellettiinhän tupakointikin baareissa (ehkä ontuva vertaus mutta se tuli mieleen ja paransi ihan olennaisesti tupakoimattomien oloja). Tätä pitää pohtia syvemminkin!

Seuraa 

Olen Rosanna Marila, 34-vuotias pinkki muija ja kahden pienen lapsen äiti. Työskentelen Me Naisten toimittajana, mutta mielipiteet ovat omiani.

Blogini idea on muistuttaa, että sähän oot hyvä just noin.

Ota yhteyttä: naiseudesta(at)gmail.com

Blogiarkisto

2016

Kategoriat