Minulla oli hiljattain synttärit. Ennen ne olivat iloinen juhla, mutteivät enää. Kolme vuotta sitten ne muuttuivat haikeuden ja kaipauksen päiväksi. Silloin, syntymäpäivänäni, näin isäni viimeistä kertaa omana itsenään: hymyilevänä, rakastavana ja niin ylpeänä tyttärestään.

34 vuotta sitten isäni piteli sairaalassa minua, vastasyntynyttä tytärtään, sylissään kolme tuntia putkeen. Vaikka hänen kätensä kramppasivat, hän ei huomannut mitään, koska hän oli niin onnellinen. Näin hän minulle useaan kertaan muisteli.

31 vuotta myöhemmin minä pitelin häntä kädestä sairaalassa ja hyvästelin hänet.

Kolme vuotta sitten vanhempani lähtivät ulkomaille lomamatkalle. Tapahtui onnettomuus. Isäni horjahti rappusissa golf-kentällä ja löi päänsä todella vakavasti.

Minä ja siskoni lensimme pikaisesti äitimme tueksi sairaalaan, jossa isäni oli koomassa. Noihin päiviin liittyy useita välähdyksenomaisia muistoja. Osa on edelleen hyvin kipeitä, osa haikeita, osa hämmentäviä:

Piipittävät äänet, letkut ja monitorissa tiuhaan vaihtuvat numerot.

Huoneessa vähän väliä ravaavat hoitajat. Heille kuoleman kohtaaminen oli arkipäivää, minulle se oli elämäni pahin isku.

Sairaalaan johtava jyrkkä ylämäki.

Tuntemattoman naisen lohduttava kädenpuristus odotusaulassa.

Hyväntuulinen tarjoilija ravintolassa, joka kysyi, olemmeko lomamatkalla? Valehtelimme olevamme, koska totuus olisi ollut sillä hetkellä liian julma.

Kun hetken ajan kaikki on selvää ja kirkasta.

Viimeiset jäähyväiset.

Tiesimme jo sairaalaan tullessamme, ettei toivoa ollut. Isäni pää oli ottanut liian kovan osuman. Neljä päivää häntä pidettiin kiinni elämää ylläpitävissä letkuissa ja laitteissa, kunnes ne irrotettiin. Senkin jälkeen hän oli luonamme vielä 13 tuntia.

Tuntuu, ettei isäni olisi halunnut lähteä luotamme. Että hän piti kaikin keinoin kiinni elämästä, vaikkei tajuissaan ollutkaan. Mutta kuolema oli päättänyt, että oli hänen vuoronsa. Emmekä me, lääkärit tai hän itse voineet sille yhtään mitään.

En ole vieläkään tottunut siihen, etten saa enää koskaan tuntea isäni tiukkaa mutta lempeää halausta. Ettei hän enää kutsu minua lömmöhöykyksi, puudeliksi tai jollain muulla yhtä hassulla kutsumanimellä. Etten saanut hyvästellä häntä niin, että hän olisi voinut vastata.

Vaikeinta on, ettei isäni koskaan ehtinyt pitää sylissään tytärtäni. Hän olisi varmasti ollut yhtä hurmaantunut lapsenlapsestaan kuin aikanaan minustakin.

Minä olisin tarvinnut sinua vielä, isä. Lapseni olisivat tarvinneet vaariaan.

Mutta 31 yhteisen vuoden on riitettävä.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Rosanna Marila, 34-vuotias pinkki muija ja kahden pienen lapsen äiti. Työskentelen Me Naisten toimittajana, mutta mielipiteet ovat omiani.

Blogini idea on muistuttaa, että sähän oot hyvä just noin.

Ota yhteyttä: naiseudesta(at)gmail.com

Blogiarkisto

2016

Kategoriat