Kuva: Sony Music Finland/Catie Laffoon
Kuva: Sony Music Finland/Catie Laffoon

Isac Elliot. Kuva: Catie Laffoon/Sony Music Finland

Milloin olet viimeksi kirkunut täysillä onnesta ja itkenyt ilosta naama täynnä punaisia viiruja? Minä olen kyllä itkenyt ilosta lasteni syntyessä, mutta pakahduttavasta kirkumisesta ei ole mitään muistikuvia.

Me aikuiset olemme välillä kovin tylsiä. Päästämme liian harvoin ohjaksista irti. Suurimman osan ajasta meidän pitää olla velvollisuuksiemme vuoksi hillittyjä ja hallittuja. Salaa kuitenkin kadehdin niitä, jotka osaavat olla toisinaan hillitsemättömiä ja hallitsemattomia.

Teinitytöt, jotka näkevät livenä idolinsa, ovat juuri tällaisia. He ovat ihania. I-H-A-N-I-A. Siinä tilanteessa purkautuu niin paljon energiaa, ettei missään. Se on aivan vastustamaton voima.

Satuin sunnuntaina Hulluille Päiville samaan aikaan, kun laulaja Isac Elliot esiintyi siellä. Tunnelma oli huumaava jo ennen kuin päätähti edes oli saapunut paikalle. Kun yksi tyttö alkoi kirkua, kaikki muutkin alkoivat.

Kuva Helsingin keskustan Stockmannilta ennen Isac Elliotin esitystä. En edes yrittänyt lähteä ryysäämään, jotta olisin saanut kuvan alhaalla olevista fanijoukoista.
Kuva Helsingin keskustan Stockmannilta ennen Isac Elliotin esitystä. En edes yrittänyt lähteä ryysäämään, jotta olisin saanut kuvan alhaalla olevista fanijoukoista.

Kuva Helsingin keskustan Stockmannilta ennen Isac Elliotin esitystä ei valitettavasti tee ilmassa väreilleelle jännitykselle oikeutta. En edes yrittänyt lähteä ryysäämään, että olisin saanut kuvan alhaalla olevista fanijoukoista.

En muuten etukäteen tiennyt kuka oli esiintymässä, joten kysäisin tätä eräältä tytöltä. Hän selkeästi oletti, että olen näistä asioista ihan out ja totesi: "sellainen kuin Isac Elliot." Ihanaa tuntea itsensä satavuotiaaksi :D

Fanienergia on ihan huippua. Se kihelmöivä jännitys, se tulenpalava rakkaus idolia kohtaan. Haluan siitä osani, vaikka sitten niin, että roikun fanittavien tyttöjen vanavedessä. Minäkin kun olen nykyään tylsä aikuinen, joka heittäytyy liian harvoin.

Olen päässyt ihailemaan fanittavia teinityttöjä myös ulkomailla. Tiedättehän näyttelijä Robert Pattinsonin? Olin haastattelemassa tätä Twilight-elokuvissa hurmurivampyyri Edwardia esittänyttä Pattinsonia joitakin vuosia sitten Tukholmassa.

Ei minua sillä matkalla Pattinson hurmannut. Toki hän oli oikein mukava ja kohtelias. Enemmän minua kiinnostivat ne nuoret naiset, jotka olivat kokoontuneet haastattelupaikkana toimivan hotellin eteen ja odottivat jännittyneinä näkevänsä edes vilauksen idolistaan. He todennäköisesti olivat odottaneet tunteja, ellei päiviä. Mistä he edes tiesivät, että Pattinson oli juuri siinä hotellissa?

Kuva: Kimberley French/Summit
Kuva: Kimberley French/Summit

Robert Pattinson Edward Cullenina. Kuva: Kimberley French/Summit

Olisin niin halunnut napata muutaman fanin mukaani haastattelutilanteeseen. Heillä olisi ollut varmasti paljon parempia kysymyksiäkin kuin minulla, koska he tiesivät aiheesta kaiken mahdollisen. Puhumattakaan siitä, että he olisivat ansainneet päästä edes pieneksi hetkeksi kosketukseen idolinsa kanssa.

Sitten minä mokoma kuljen heidän ohitseen juttelemaan heidän idolilleen ja saan siitä vielä palkkaa. Tasan ei mene onnen lahjat.

Joskus fanittaville teinitytöille hymähdellään. Aivan suotta. He ovat voima, jota ei pidä aliarvioida. He pystyvät halutessaan mihin vain. Mitä sitten, vaikka tuon tulenpalavan intohimon kohde olisikin idoli?

Uskon, että jos pystyy teininä harjoittelemaan heittäytymistä täysillä fanituksen kautta, se auttaa myöhemmin elämässä. Sama voima, periksiantamattomuus ja usko omaan asiaan ovat olemassa edelleen, vaikka into idolia kohtaan hiipuisi. Se tunne kytee sisällä ja voi leimahtaa myöhemmin toisessa tilanteessa.

Teinitytöt, älkää koskaan muuttuko. Maailma on teidän.

Kommentit (9)

Äiti kans

Ihanasti suhtaudut teinityttöihin, minulle ihan uudenlainen näkökulma. Nuoret naiset ovat ihania ja ansaitsevat kuulla sen <3

mangomehu

Täytyy myöntää että kohta 33-vuotiaana naisena fanitan kyllä tuota Pattinsonia! Ooh, siis Edwardina tietty. Teiniys ei onneksi katoa sen osalta :) Ihana juttu teinitytöistä!

Moi mangomehu!

Haha, totta, fanittaminen ei ole vain teinityttöjen etuoikeus. Kyllä me aikuisetkin saadaan fanittaa! Tosin luulen, että Pattinsonin tapaaminen saattaisi olla Edward-fanille jopa pettymys. Robert Pattinsonhan vain esittää Edwardia, ei ole itse oikeasti sellainen. Ehkä on jopa parempi ihailla kaukaa, jos haluaa säilyttää tietyn mielikuvan ;)

Ihana juttu! Ja mulle fanitus on ehdoton aikuisuudessakin, se on jotenkin hyväksytty tapa päästää ohjaksista, kuten sanoit.

Oikeastaan koen, että aikuisena fanitus on vain laajentunut, tosin valitettavasti myös laimentunut. Fiilistelen usein fiksujen tai kiehtovien ihmisten kohtaamisella ja käyn mielessäni läpi mitä sanoisin, jos tapaisin idolini. Tai en tiedä, onko idoli oikea sana, mutta mietin miten siistiä ois jutella vaikka Obaman tai Madonnan kanssa. Jo ajatus saa samoja kipinöitä ihon alle, kuin ajatus Mark Owenin tapaamisesta joskus vuonna miekka ja kivi.

Energia on just hyvä sana kuvaamaan sitä, mitä fanittaminen antaa. Saa itseenä palasen jotain toisen energiasta. Mä näen faniuden vähän kuin teinien tai aikuisten taikamaailmana. On se satu sitten teinitytölle Pattison tai Elliot, teinin äidille pinterest-taulu tai Juha Tapion keikka . Siitä saa satumaista tunnetta itseensä, joka oikeastaan on sitten jo jotain aitoa.

Kyllä, ehdottomasti pitää fanittaa aikuisenakin. Mutta kuten sanoit, tunnetila ei vie enää samalla tavalla kuin nuorempana. Sitä täydellistä heittäytymisen tunnetta haikailen. Nykyään fanitan montakin ihmistä, mutta se on ehkä enemmän sellaista hiljaisempaa arvostusta kuin täydellistä sekoamista :D

Ihana ajatus tuo satumaisuus = aitous. Noita asioita me kaikki tarvitsemme ainakin välillä arkeemme!

19 vee

Ihanaa että sulla on noin positiivinen suhtautuminen meihin fanityttöihin. :)Olen itse 19-vuotias nuori nainen, joka saa ja on saanut mielettömästi voimaa ja energiaa pimeisiin syksyihin ja lumettomiin talviin yläaste- ja lukiostressin painaessa "eräältä One Direction -nimiseltä bändiltä". Tai siis kyseessä on poikabändi, joka tuntuu Suomessa alentavan fanittamista vielä entisestään. Jostain syystä kertoessani rakastavani mielettömän upeaa ja ihanaa Adelea, suhtautuminen on positiivista, mutta poikabändiä fanittamista pidetään jotenkin lapsellisena. Uskoisin että moni ei ymmärrä, miten joku uusi kappale tai hauska instagram/twitterpäivitys voi pelastaa väsyneen lukiolaisen päivän. Kyseisen poikabändin keikka viime kesänä oli pelkkää euforiaa, tarkkoja muistikuvia minulla kyseiseltä parilta tunnilta ei hirveästi ole, muistan vain sen totaalisen onnellisuuden tunteen. En muista mitään muuta hetkeä, jolloin olisin ollut yhtä läsnä, yhtä hetkessä, yhtä estoton ja yhtä onnellinen.
Fanittaminen ei tarkoita vain yhtyeen musiikin kuuntelemista, heidän seuraamistaan sosiaalisessa mediassa ja haastattelujen tapittamista youtubesta. Fanittaminen tuo mukanaan myös suuren, moninaisen faniyhteisön, johon kuuluu mielettömän ihania, fiksuja ja hauskoja persoonia. Pidän erityisesti aikuisten fanien toiminnasta, joten sinullakin on vielä toivoa fanittamisen suhteen Olen todella iloinen, että tunnut ymmärtävän "fanittamisen" tuovan iloa nuorisolle. Toivon ihmisten laajemminkin edes yrittävän ymmärtää, vaikka teidän vanhusten on varmasti hankala päästä nuorison pään sisään

19 vee

Jaahas, tämä ilmeisesti onnistui poistamaan suurimman osan emojeistä mun viestistä :D No, kunhan otat pienet ikäkuittailut huumorilla niin pointtini tulee perille :)

Voi ihana 19 vee, teit mut juuri tosi iloiseksi tällä kommentilla!

Ymmärrän sinua oikein hyvin, olenhan itsekin ollut aikanaan fanittava teinityttö. Ja minäkin fanitin yhtyeitä, jotka olivat "noloja". Mutta tiedätkö mitä? Aivan sama! Mitä väliä, vaikka joku nyrpistelisi nokkaansa. Ihan mieletöntä, että olet löytänyt tavan olla läsnä, hetkessä, estoton ja onnellinen. Usko mua, 1D:n poitsut olisivat tällaisesta palautteesta tosi otettuja! Oih, kaipaan niin tuota tunnetta, kun saa fanittaa ihan täysillä...

Ja faniyhteisöt, ne ovat tosi hieno juttu! Niitä ei vielä minun teini-iässäni ollut samanlailla, koska somea ei ollut. Ja taas tunnen itseni satavuotiaaksi :D Mut minkäs teet, vanhus mikä vanhus ;)

Seuraa 

Olen Rosanna Marila, 34-vuotias pinkki muija ja kahden pienen lapsen äiti. Työskentelen Me Naisten toimittajana, mutta mielipiteet ovat omiani.

Blogini idea on muistuttaa, että sähän oot hyvä just noin.

Ota yhteyttä: naiseudesta(at)gmail.com

Blogiarkisto

2016

Kategoriat