Olen elänyt noin vuoden kokonaan ilman kalenteria. Se tarkoittaa, etten ole tuona aikana merkannut menojani ollenkaan muistiin. Niitä kun on ollut niin vähän. Olen joko muistanut pakolliset menot tai kirjoittanut ne puhelimen muistivihkoon.

Tämä vapaus johtuu tietenkin perhevapaista. Kun opiskelee tai on työelämässä, elämä ilman kalenteria on mahdottomuus. Ei ole reilua itselle eikä varsinkaan muille, jos unohtaa sovitut menot, tapaamiset ja deadlinet. Silloin kalenteri helpottaa elämää.

Kalenteriton elämä ei tietenkään tarkoita, että päiväni olisivat tyhjiä, tai että voisin tehdä vain sitä mitä huvittaa. Lapset pitävät kyllä huolen siitä, että päivät ovat vähän liiankin täysiä. Pelkän perusarjen pyörittäminen vie kaiken ajan ja enemmänkin, jos sen antaa viedä. Vapaus on siis vain illuusio.

Mutta silti. Tämä tietynlainen irrallisuus tekee mielelle ihmeitä. Vaikka lapset herättävät joka aamu liian aikaisin, ei tarvitse kiirehtiä yhtään mihinkään. Päivän aikana ei tarvitse olla erityisen skarppi. Tuntuu ihmeelliseltä olla keskellä päivää kotona eikä jossain muualla.

Syksyllä olen palaamassa töihin ja silloin kalenterirumba taas alkaa. Onkohan arki siitä eteenpäin pelkkää ruuhkavuosiselviytymistä? Todennäköisesti.

Onneksi pääsen alkuun helpolla, sillä mies jää vuorostaan kotiin hoitovapaalle. Niin teimme esikoisenkin kohdalla ja kaikki meni mitä parhaimmin. Toivottavasti nytkin.

Miten ihmeessä saisin palasen tästä kalenterittoman elämän tuomasta rentoudesta säilytettyä myös tulevissa ruuhkavuosissa? En haluaisi muuttua väsyneeksi valittajaksi, joka hokee jokaiselle kuulumisten kysyjälle, että kiirettä pitää. Mutta todennäköisesti näin tapahtuu.

Elämää ilman kalenteria2
Elämää ilman kalenteria2

Oikeastaan kai kirjoitan tätä tekstiä siksi, että voin joskus vaatimuksien uuvuttamana palata lukemaan tätä ja muistaa sen pienen hetken, kun ei ollut kiire. Vaikka päivät kotona tuntuvatkin toisinaan tolkuttoman pitkiltä, en ole tuntenut pakkoa suorittaa mitään.

Joku ehkä miettii, miksi sinne töihin pitää sitten palata? Kuopushan on vasta vähän yli vuoden. Eikö kannattaisi nauttia nyt, kun voi? No, lasten isä varmasti nauttiikin. Vielä enemmän kuin minä, joka olen saanut elää jo yllin kyllin pikkulapsiarkea. Uskon, että isällä on antaa syksyllä lapsille enemmän intoa ja omistautumista kuin minulla, joka alan jo hiljalleen kaivata muitakin haasteita.

Myönnän, että juuri nyt, tässä lämpimässä toukokuussa kesän korvalla kotielämä lasten kanssa tuntuu ihanalta. Marraskuun räntäsateissa ei niinkään. Siksi tiedän, että syksy on juuri hyvä aika palata viettämään sitä kiireistä kalenterielämää.

Sitä ennen koitan tankata itseni täyteen tätä vapauden illuusiota.

Kommentit (4)

Itsekin olen ajatellut, että ehkä ne marraskuun räntäsateet (ilman äidin seuraa...) muuttavat vähän mieltä, mutta juuri tällä hetkellä pelkkä ajatus maanantaista työaamuna puistattaa. Osittain varmasti johtuu siitä, että vasta nyt olen tajunnut miten stressaantunut ja tyytymätön töihini viimeiset pari vuotta olinkaan. Ja mulla tää "arki" on ollut vielä niin tapahtumarikasta (ensin Kalifornia, sitten vanhaan kotiin muutto reilun vuoden jälkeen, nyt äidin tulo), että kolme kuukautta on mennyt ihan siivillä!

Nyt nautitaan tästä elämänvaiheesta, se kalenteri kaivetaan taas jossain vaiheessa. :)

Todellakin nautitaan! Äitiytesi alku on kyllä tosiaan ollut vauhdikas ja tapahtumarikas. Olen tosi iloinen puolestasi, että osaat nauttia ja iloita kaikesta. Minä en ensimmäisen lapsen kanssa oikein osannut, suoritin kai liikaa... Enkä edes tiedä, mitä. Äitiyttä? Vasta viime aikoina olen jotenkin osannut höllätä ja alkaa ottaa iisimmin. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

Minäkin palaan syksyllä kouluun ja olen mietiskellyt samoja juttuja kuin sinä. Ajatuksissa on yrittää pitää kaikki arki-illat ilman mitään menoja. Ollaan vaan kotona ja tylsistytään, kunnes joku keksii jotain jännää. Pitää yrittää löytää päiviin ja viikkoihin noita hetkiä kun kalenteria ei tarvi. Mutta nyt nautitaan kesästä! :)

Mähän olen jo kertaalleen palannut töihin esikoisen ollessa 1,5-vuotias (silloin lapsen isä jäi kotiin). Rauhallista meillä ei töiden jälkeen iltaisin ollut, jatkuvasti oli jotain menoa ja tapaamista. Mutta se oli kyllä kivaa. Esim. ystävien näkeminen antaa minulle enemmän kuin ottaa. Tasapainon löytyminen olisi kai se juttu. Miten se sitten löytyy, en tiedä. Mutta ei murehdita sitä nyt, vaan nautitaan!

Seuraa 

Olen Rosanna Marila, 34-vuotias pinkki muija ja kahden pienen lapsen äiti. Työskentelen Me Naisten toimittajana, mutta mielipiteet ovat omiani.

Blogini idea on muistuttaa, että sähän oot hyvä just noin.

Ota yhteyttä: naiseudesta(at)gmail.com

Blogiarkisto

2016

Kategoriat