Miksi elämä pienten lasten kanssa on aina niin armotonta säätöä? Miksi lähteminen on niin vaikeaa? Miksi aina tapahtuu jotain odottamatonta, yleensä eritteisiin liittyvää? MIKSI?

Oli tässä taannoin kummipoikani konfirmaatio. Piti siis saada perhe valmiiksi ja toiseen kaupunkiin aamukymmeneksi.

Vartti ennen lähtöä mies muistaa, että autosta on pakko vaihtaa öljyt. Okei, hän hoitaakoon kuntoon auton, minä lapset ja itseni.

15 minuuttia myöhemmin uhkailujen, lahjonnan ja maailman pikaisimman meikkauksen jälkeen pääsemme autoon. Meikkivoide valuu hikipisaroiden mukana pois, esikoinen huutaa naama punaisena ja minä panikoin, että olemme myöhässä. Juhlamekkokin on jo tahroilla, mutta ei voi mitään.

Mikä täällä muuten haisee? Jaa, se olen minä. Kiireessä dödö on unohtunut. Yritän haihduttaa hikeä suuntaamalla auton tuulettimet kohti kainaloita.

Kirkonkellojen jo soidessa konfirmaation alun merkiksi käännämme auton parkkipaikalle. Samalla sekunnilla takapenkiltä kuuluu yökkäys. Just. Kuopuksen matkapahoinvointi ei olekaan parantunut.

Konfirmaatio menee hyvin, jos unohdetaan se, etteivät 1- ja 4-vuotiaat lapset jaksa kovin kauaa istua paikallaan. Lähetän mielessäni yläkertaan samanaikaisesti kiitokset ja pahoittelut Ylen Lasten Areena -älypuhelinsovelluksen käytöstä.

Rippijuhlapaikalla käynnistyy se normaali lapsiperhehärdelli: porrastreeniä rakastava kuopus juoksee koko ajan pää edellä kohti jyrkkiä kiviportaita ja esikoinen löytyy palotikkailta kiipeilemästä.

Molemmat lapset syövät lounaaksi karkkia ja käytös on sen mukaista. Toista meinaa pistää ampiainen. Isompi herättää pienemmän kesken päikkäreiden (kuva yllä). En ehdi juoda kahviani kuumana, mutta kuka sitä tässä lämmössä ja jo valmiiksi hikisenä kaipaisikaan.

Juhlat itsessään ovat ihanat ja tunteikkaat. Olen liikuttunut ja ylpeä kummitäti. Missä välissä pienestä sylivauvasta tuli minua pidempi, kaikin tavoin hurmaava nuori mies? Aika, se tosiaan kuluu niin nopeasti.

Kun juhlat on juhlittu, huokaisen helpotuksesta ja nostan kuopuksen jo valmiiksi likaiseen turvaistuimeen. Kuuluu prööt. Vaippa falskaa.

Voi aika, kulu jo.

Seuraa blogia FacebookissaBloglovinissaInstagramissa ja Twitterissä. Snapchat: rosannamarila.

Kommentit (6)

Voisinpa sanoa liioitelleeni, mutta ei, kyllä tämä kaikki näin tapahtui :D Tosin sain pelastettua tytön ihanan valkoisen pitsisen mekon sappisaippuan avulla kotona, minä vastaan härdelli 1-0 ;)

LauraEm.

Hahaha :D tai siis voi ei... on se juhliminen rentouttavaa ja ihanaa ;)

Mullekin kommentoitiin viikonlopun 60v-synttäreillä useasti, miten "ihanaa seurata pikkulasten menoa, ne niin touhukkaasti kuljeskelee edestakaisin". Joo... on sitä varmaan kiva kattella sieltä oman kahvikupin takaa rennosti istuskellen, mut jos ite on se joka konkreettisesti seuraa sitä 1-vuotiasta lasta metrin päässä ja taukoomatta nostelee sitä pois kukkamullasta, kahvitarjottimelta, jonkun hameen alta, pianon koskettimilta, rappusilta ja 564892572857974 erilaiselta johdonpätkältä, niin jotenkin se ei enää tunnu niin söpöltä ja ihanalta se touhu :D

Se on just näin! Onhan se pikkulasten kiinnostus kaikkea mahdollista kohtaan toisaalta ihan mahtavaa, mutta missä olisi sellaisia pehmustettuja huoneita, joihin ne voisi päästää temmeltämään kaikessa rauhassa ilman jatkuvaa vahtimista? Kun ei viitsisi antaa 1-vuotiaan syödä linnunkakkaa ja pureskella sähköjohtoja ihan huvikseenkaan. Mutta kyllä meidänkin aikamme vielä koittaa, kun me ollaan niitä kahvikuppi kädessä istuskelijoita.

Seuraa 

Olen Rosanna Marila, 34-vuotias pinkki muija ja kahden pienen lapsen äiti. Työskentelen Me Naisten toimittajana, mutta mielipiteet ovat omiani.

Blogini idea on muistuttaa, että sähän oot hyvä just noin.

Ota yhteyttä: naiseudesta(at)gmail.com

Blogiarkisto

2016

Kategoriat