Pienten lasten kanssa elämisessä varmaa on se, ettei mikään ole koskaan varmaa. Yhdessä hetkessä isompi leikkii onnellisena hiekkalaatikolla kaverin kanssa ja pienempi istuu rauhassa äidin sylissä maailmaa ihmetellen. Aurinko paistaa ja kaikilla on hyvä mieli. Sillä hetkellä sitä päästää hetkeksi irti jatkuvassa valppaudessa olemisesta ja huokaa, että ah, tämähän on mukavaa. Homma toimii!

Seuraavassa hetkessä makaronilaatikko lautasineen on paiskattu lattialle, päikkäreille ei todellakaan suostuta, vauva tarvitsee ruokaa sillä sekunnilla ja esikoinen ryntää levittämään kaikki omistamansa palikat ja legot ympäri asuntoa. Silloin sitä manaa, että pitikin päästää itsensä rentoutumaan ja kuvitella edes hetken, että tämä on helppoa.

Lapsista sanotaan, että he ovat parhaita opettamaan zen-asennetta. Taisin jopa tavoittaa zen-tilan hetkeksi tuossa muutama yö sitten. Mieheni oli ollut koko viikon työmatkalla, minkä ajan pienempi oli sairastanut vauvarokkoa. Miten nuo lapset osaavatkin ajoittaa sairastelunsa aina siihen hetkeen, kun olen heidän kanssaan yksin?

Täytyy lähes ihailla sitä, miten kauan tuollainen pieni ihminen jaksaa huutaa. Se on nimittäin paljon kauemmin kuin etukäteen ikinä voisi kuvitella. Tuona yönä nukuimme vauvan kanssa tunnin, lopun aikaa hän huusi. Täysillä, minkä palkeistaan kykeni. Ihan koko yön. Esikoinen valvoi kanssamme osan yötä, mutta jossain vaiheessa kiipesi takaisin omaan sänkyynsä ja jatkoi uniaan, huutokonsertista huolimatta. Täytyy vähän ihailla sitäkin.

Mitä tehdä silloin, kun oman jaksamisen ääripää on saavutettu, eikä ole ketään, kelle antaa lasta edes hetkeksi? Kun olet itkuhuutoraivonnut yhdessä vauvan kanssa ties miten pitkään, kironnut kaikki mahdolliset ja mahdottomat tahot (okei, ennen kaikkea lapsen isän työmatkoineen), kokeillut jokaisen lapsenhiljentämiskeinon minkä ikinä keksit, mutta mikään ei vain auta?

zen
zen

Silloin on pakko luovuttaa, päästää irti. Lopettaa taistelu ja vain todeta, että nyt on näin. Mennä sängylle makaamaan huutavan vauvan kanssa ja vain olla siinä vierellä, kun ei muuta voi. Silloin sitä kai on saavuttanut sen zen-olotilan.

Zen-asenne äitiydessä ei ole kukkia, sateenkaaria, auringonpaistetta ja onnea. Nehän ovat niitä helppoja hetkiä. Zen-asenne äitiydessä on sysimusta yö, maailman raastavin loputon huuto, itkuinen esikoinen ja kaiken tämän keskellä oman riittämättömyytensä hyväksyminen. Että ei voi muuta kuin olla tässä, lapsiaan varten, juuri niin epätäydellisen täydellisenä kuin on.

Älyttömintähän on, että lepoa ja rauhaa ei ole luvassa maailman hirveimmän yön jälkeenkään. Seuraava päivä koittaa ja se on selvittävä, halusi tai ei. Silloinkin zen-tila auttaa. Sen avulla sitä käärii hihat ylös aamukuudelta unettoman yön jälkeen, keittää ison kupin kahvia ja aloittaa kaiken alusta.

Kommentit (2)

Seuraa 

Olen Rosanna Marila, 34-vuotias pinkki muija ja kahden pienen lapsen äiti. Työskentelen Me Naisten toimittajana, mutta mielipiteet ovat omiani.

Blogini idea on muistuttaa, että sähän oot hyvä just noin.

Ota yhteyttä: naiseudesta(at)gmail.com

Blogiarkisto

2016

Kategoriat