Ihanaa perjantaita ja alkavaa viikonloppua kaikille! Ja ensinäkin iso kiitos ja lämmin halaus voimauttavista kommenteistanne<3

On parempia ja on huonompia päiviä ja eilen oli syömisten suhteen huono päivä,mutta henkisesti iso päivä:)

Olen nimittäin viimeaikoina pohtinut sitä haluanko minä parantua ja olla terve?Järki sanoo, että kyllä mutta täytyy myöntää että se pelottaa ihan kamalasti..Ajatus siitä kontrollin menettämisestä ja opittujen kaavojen muutoksesta sekä ihan arkisten asioiden muuttumisesta kauhistuttaa.Mitäs  sitten jos nämä vaatteet eivät enää mahdukkaan ylleni juuri kun vaatehuoneen sisältö on uusittu?Mitä jos en olekkaan enää se ystäväpiirini laihin ja mitä muut ajattelevat jos lihon? Kestänkö  kommentteja lihomisesta? Miten sopeutuisin elämään isomman minun kanssa? Paljon pelottavia kysymyksiä joihin  en vielä tiedä varmaa vastausta. En ole vielä niin vahva.Olen vielä elämän kiertopolulla,mutta kartan ensimmäinen pala alkaa jo hahmottua.

Joskus olen ollut niin pohjalla, että olen jopa salaa toivonutkin kuolevani tähän, kun on tuntunut että millään ei ole merkitystä ja, että olisi helpompi luovuttaa kuin taistella,mutta nyt olen löytänyt elämäniloa ja tänään tunnen olevani onnellinen.Ymmärrän, että on vielä paljon asioita joita haluan kokea ja nähdä.Niitä pieniä asioita ja niitä isoja asioita, joita elämällä vielä on antaa<3Ja tiedän, että myös niitä vaikeita päiviä on edessä.Kyse on taistelutahdosta ja siitä, että minä pystyn kahlaamaan niiden yli.Vai pystynkö?

Niinkuin Steen1, joskus sanoi, että ei ole olemassa vanhaa pirihuo..aa niin ei ole olemassa myöskään vanhaa anorektikkoa..On entisiä anorektikoita,mutta ei vanhoja anorektikoita.Kuinka moni malli on kuollut anoreksiaan hyvin nuorena? Ja tämä maailman laihimmaksi naiseksi tituleerattu Valeria Levitin,joka sairasti yli 20-vuotta anoreksiaa painoi enään 25 kg ja kuoli ollessaan vain 39-vuotias.Eli minua kymmenen vuotta vanhempi.Tätä menoa minua odottaa se sama kohtalo jos en muutu.Muutos kuitenkin lähtee aina itsestä ja sitä on haluttava ja sitä kohti minä päätän ainakin yrittää. Haluan, että tulen näkemään vielä lapsenlapsia ja, että minut muistetaan teoistani ja lämpimänä ja rakastavana ihmisenä enkä ihmisenä, joka kuoli liian nuorena ja liian turhaan.

Eilen kävin vertaistukiryhmässä ja aluksi minua pelotti ihan kamalasti. Kädet tärisivät ja ääni värisi,mutta tiedän että sielä ihmiset ymmärtävät ja sielä kelpaan sellaisena kuin olen. Ja sitten jos ja kun haluan puhua niin sielä se on mahdollista.

Aluksi minua pelotti kertoa tästä kaikesta poikaystävälleni,mutta tämä on vain lopulta syventänyt sidettä välillämme. Sain häneltä niin ihanaa kannustusta,etten unohda sitä hetkeä ikinä<3Päivä kerrallaan eteenpäin on hyvä jatkaa.

 

Tsemppiä myös teille muille elämän kiertopoluilla<3

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Elämää hennoin langoin. Syömisöiriön kanssa kamppailua, mustelmia ja vaaka,josta tuli minun Raamattuni.

Teemat