Kun muutin neljä vuotta sitten Shanghaihin, minulla oli ruusuiset kuvitelmat siitä, kuinka nyt pääsen suurentamaan sosiaalisia ympyröitäni toiselle puolelle maapalloa. Sitä toitottivat kaikki muutkin Suomessa: Vähänkö siistiä, kohta sulla on iso joukko kiinalaisia ystäviä! En epäillyt asiaa hetkeäkään, olihan minulla kavereita Suomessakin valtavasti. 

En vain ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että minulla ja suomalaisilla ystävilläni oli joku yhdistävä tekijä. Oli ystäviä toimittajapiireistä, oli ystäviä euroviisupiireistä, oli ystäviä ravipiireistä ja niin edelleen. Emme tietenkään euroviisuystävien kanssa puhuneet joka tapaamisella euroviisuista, mutta se oli asia, joka meidät oli alun perin yhdistänyt. 

Niinpä sitten olin maailman suurimmassa kaupungissa tarkoituksenani uida aasialaisiin seurapiireihin. Vaan mitenpä sen teet?

Minulla kävi tuuri. Ensimmäisenä päivänä Shanghaissa menimme suomalaisten baari-iltaan, jossa tutustuin suomalaiseen naiseen, joka sattui asumaan samassa talossa kuin me. Kävimme yhdessä paljon ulkona ja joka maanantai pidimme Big Brother -studion. En osannut arvostaa asiaa tarpeeksi: Myöhemmin tajusin, että niin hyvä ystävä niin kaukana kotoa ei ole mikään itsestäänselvyys. Lisäksi olin huomaavinani pienoista ihmettelyä Suomesta: Olet siis Kiinassa ja hengaat suomalaisten kanssa, eikö se ole vähän typerää? 

Ja mikä pahinta, huomasin kertovani asiasta itsekin nolostellen. Olin nyt jotenkin mokannut tämän Shanghai-asian.

Myöhemmin tajusin, että asiassa ei ollut mitään nolosteltavaa, päinvastoin. 

Ihan pihalla

Kun muuttaa vieraaseen maahan, on jokaisen asian kanssa enemmän tai vähemmän pihalla. Kaikki on uutta lähikaupasta lähtien. Siinä tilanteessa minulla ei ollut voimia lähteä etsimällä etsimään uusia ystävyyssuhteita. Mistä olisin edes aloittanut? Ehkä olisin voinut mennä opiskelemaan ja löytää ystäviä opiskelupiireistä. Mutta pää oli muutenkin täynnä kaikkea.

Siispä aloin ystävystyä niiden kanssa, joiden kanssa minulla oli joku yhdistävä tekijä: Toisten suomalaisten. Shanghaissa asuu satoja suomalaisia, joten tämä oli helppoa. En saanut kolmen vuoden aikana yhtään kiinalaista ystävää. Tämä on asia, jota usein ihmetellään ja josta poden huonoa omaatuntoa. Voin syyttää yhteisen kielen puutetta ja ties mitä, mutta olin myös laiska. Täysin hakuammunnalla ystävien etsiminen tuntui kertakaikkiaan liian raskaalta. Olin Shanghaissa onnellisimmillani kolmantena vuotena, kun olin saanut luotua itselleni isohkon suomalaisista koostuvan sosiaalisen verkoston. Ja jos ihminen on onnellinen, onko silloin väliä, vaikka ei hengaisi paikallisten kanssa, vaikka se ehkä olisi se "oikea" toimintatapa?  

Löysin toki myös ulkomaalaisia ystäviä, kun joku yhdistävä tekijä löytyi. Sain japanilaisen ystävän, joka sattui rakastamaan kaikkea suomalaista ja erityisesti muumeja. Uusiseelantilaisen naisen kanssa tutustuin, kun hän näki minut pukuhuoneessa kassin kanssa, jossa oli hänen miehensä työpaikan logo.

Sen enempää se ei vaadi. Mutta jotain se vaatii.

Tie piireihin

Miamissa sain samanlaisen lottovoiton kuin ensimmäisenä vuotena Shanghaissa. Muutin taloon, jossa asui suomalainen nainen, jonka kanssa tulin toimeen erinomaisesti. Olimme alusta asti yhteydessä käytännössä päivittäin. Niin huikea juttu kuin hyvän ystävän löytäminen olikin, se ehkä taas vähän laiskisti: Oli mennyt vuosi, eikä minulla ollut oikeastaan muita hyviä ystäviä kaupungissa. Siinä ei muuten olisi ollut mitään ongelmaa, mutta kun naapuri lähti lomalle vaikka viikoksikin, huomasin olevani yksinäinen. 

Ja taas huomasin olevani saman ongelman edessä: Mistä ystäviä lähdetään hakemaan? Ja taas kaikki Suomessa muistuttivat, kuinka "ihanaa on, kun nyt saat paljon amerikkalaisia ystäviä". Mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Jos ei siis keksi mitään yhdistävää tekijää. Yritin epätoivoissani etsiä Googlella "miamilaiset euroviisufanit" -ryhmiä, mutta sellaisia ei löytynyt. Naapuri kertoi saaneensa ystäviä sillä, että oli ulkoiluttanut koiraa. Minulla ei ollut koiraa. Löysin ryhmiä, jotka järjestivät tapaamisia "Miamiin muuttaneille mahtaville nuorille tyypeille". Jotenkin sekin tuntui liian leväperäiseltä. Omaa laiskuutta taas, tiedän.

Kunnes sitten tulin raskaaksi. Ja niinpä eilen huomasin sanovani miehelleni, että tämä lapsi on ollut menolippuni Miamin sosiaalisiin piireihin. Ja se on kyllä totta. Kun osallistuimme synnytysvalmennukseen, sanoin esittelyssä, että olen täällä ensisijaisesti siksi, että haluaisin löytää uusia ystäviä. Ensimmäisenä tutustuin ruotsalaiseen naiseen ja pariskuntaan, jonka mies oli Belgiasta (näin kaukana yhdistäväksi tekijäksi riittää sekin, että on kotoisin Euroopasta). Tämä on kasvanut korkoa koko ajan, vaikka jonkin verran se on vaatinut itsensä ylittämistä. Näin suomalaisena on nimittäin todella outoa pyytää puhelinnumero ihmiseltä, jonka kanssa on jutellut viitisen minuuttia. Mutta jos haluaa levittää elinpiiriään, näin on pakko toimia. Tietystikään pelkkä lapsi ei riitä siihen, että ihmisen kanssa ystävystyy. Mutta se on minulle nyt asia, jolla voi aloittaa smalltalkin.

Palatakseni Shanghaihin ja siihen, että en onnistunut saamaan yhtään kiinalaista ystävää. Laitoin hiljattain ystävänhakuilmoituksen miamilaisten äitien Facebook-ryhmään. Eilen minuun otti yhteyttä nainen, joka oli löytänyt kanssani yhdistävän tekijän: Hänkin oli muuttanut hiljattain Miamiin ja mikä parasta, hän oli kotoisin Shanghaista.

Perjantaina menemme lounaalle.

 

Kommentit (0)

Seuraa 

30-vuotias toimittaja, joka vuonna 2012 muutti miehensä työn perässä Shanghaihin ja alkoi totutella sanaan "kotirouva". Nyt asemapaikkana on Miami ja jengiin on liittynyt myös lapsi. Minkälaista suomalaisen elämä on eri puolilla palloa ja mitä siitä kaikesta pitäisi ajatella? 

mari.julku@gmail.com

Blogiarkisto

2016

Kategoriat