Kun suomalaiselta kysyy, mitä tämä tekisi loton jättipotilla, on vastaus varsin usein: ”Lopettaisin työt välittömästi.” Maltillisimmatkin haaveilevat sapattivuodesta tai vähintäänkin lyhennetystä työviikosta. Syntyy kuva, että suomalainen pitää töistä irtautumista tavoiteltavana olotilana: ei enää herätyskellon pirinää, ei tylsiä palavereita, ei rasittavia asiakkaita. Työn lopettamisesta haaveilija saa osakseen paljon ymmärrystä. ”Olisihan se hienoa, jos voisi tosiaan lopettaa duunit edes vähäksi aikaa”, porukassa nyökytellään.

Mutta kun Minttu Virtanen kertoo avoimesti lopettaneensa työnsä, koska puoliso Kimi Räikkönen hänelle sitä mahdollisuutta tarjosi, alkaa netin keskustelupalstoilla ja työpaikan kahvipöydissä armoton älämölö. Vaikka Räikkösellä on rahaa enemmän kuin monella lottovoittajalla yhteensä, hänen puolisonsa olisi pitänyt jatkaa kotimaassa lentoemäntänä, koska ei nyt vain ole sopivaa, että nainen jää pois työstään miehen takia. Ratkaisu on tuomittu muun muassa vanhanaikaiseksi ja naisten tasa-arvoa heikentäväksi. Mintun eläkkeestäkin on oltu huolissaan. Ja mitäs sitten, jos tulee ero?

Tunnustan: Jätin itsekin työni mieheni työpaikan takia ja kyllä, elän mieheni rahoilla. Mistään muusta ratkaisusta elämässäni en ole saanut niin paljon kuraa niskaani kuin tästä. Saamani palautteen perusteella olen pilannut päätökselläni ainakin työurani, uskottavuuteni, eläkkeeni, naisten maineen, oman maineeni ja tasa-arvoisen parisuhteen.

Mikä tässä sitten niin paljon ärsyttää?

1. Raha​

Kun olin Suomessa työelämässä, ketään ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, paljonko pankkitililläni on rahaa tai paljonko tienaan. (Sinänsä palkka-asia olisi jopa saanutkin kiinnostaa, sillä suomalaisten tapa salailla palkkojaan on mielestäni vähän huvittava ja aiheuttaa sen, että työntekijät eivät pysty arvioimaan, onko heidän saamansa liksa lähellekään ok.)

Mutta kun muutin ulkomaille mieheni työn perässä, muuttuivat raha-asiani yhtäkkiä yleiseksi kiinnostuksen kohteeksi, josta voi kysyä mitä tahansa. Olen saanut vastata muun muassa seuraaviin uteluihin:

”Pitääkö sun tehdä jotain kotitöitä sen eteen, että saat mieheltäsi taskurahaa?”
”Mitä kaikkia maksuja sun mies maksaa sulle Suomeen?” (Tähän luettelo kaikista maksuista, mitä nyt ylipäätään voisi maksaa.)
”Kuinka paljon saat rahaa viikossa/kuukaudessa/vuodessa?”
Maksaako sun mies sulle nuo teidän ulkomaanmatkat? Miksei se lähde lomalle yksin?”

Ja:

”Miten sä pystyt tuollaiseen? Minä en pystyisi, en missään tapauksessa pystyisi, en koskaan, en ikinä, missään tapauksessa, enkä varsinkaan haluaisi.”

Viimeinen kohta toistuu kaikista eniten ja se on myös ikävin, sillä siinä vastapuoli asettaa itsensä korkeammalle: siihen sisältyy oletus, että kaltaisessani tilanteessa oleva henkilö on jotenkin alistunut miehensä määräysvallan alle. Oletan tämän olevan taka-ajatuksena myös niillä, jotka kyselevät suoraan jostain eläkemaksuista: koska olen alistunut kotirouvaksi, en varmasti ole älynnyt turvata selustaani mitenkään.

Ehkä suurin ääripää oli kysymys siitä, maksanko miehelleni kaiken takaisin kun palaamme Suomeen. Kysyjän mielestä minun olisi pitänyt alkaa maksaa ”lainaa” takaisin, kun olen palannut työelämään. Siis asioita useammalta vuodelta.

2. ”Mitä sä oikein teet?”

Raha-asian lisäksi ulkopuolisille tuntuu olevan suuri ongelma se, että ”miten ihmeessä sä saat aikasi kulumaan”. Tähän pitäisi keksiä jotain syvällistä, onhan ihmisen elämässä aina oltava jokin projekti tai haaste. Kun en ole älynnyt edes valehdella vaikka lipitteleväni skumppaa päivät pitkät, ovat ulkopuoliset yrittäneet pelastaa elämäni päämäärättömyydeltä:

”Tehän voisitte nyt tehdä vauvan, että sinullakin olisi jotain tekemistä!”

Hankkia lapsi sen takia, että ”olisi jotain tekemistä” on kyllä yksi suurimmista älyttömyyksistä, minkä olen kuullut, ainakin jos ottaa huomioon sen, kuinka raskaana äitiys omalla Facebook-seinälläni esiintyy. Tai sitten se ongelma onkin juuri siinä: myönnän, että oma elämäni on varsin helppoa ja kivaa ja sellaisena se varmasti myös ulkopuolisille näyttäytyy. Vaikka helppous ja kivuus ovat juuri niitä asioita, joista ne lottoakin pelaavat haaveilevat, ei se kuitenkaan ole yleisesti hyväksytty asia. ”Hankkisitte nyt edes sen vauvan” -lauseeseen sisältyy juuri se.

Ulkopuolisen paineen kanssa painivat myös muut miehensä työn perässä muuttavat nuoret naiset. Tapaamani kotirouvat voi karkeasti jakaa kahteen ääripäähän: Niihin, jotka pönkittävät stereotypiaa skumppaa litkivistä täydellisistä naisista (kuten se nainen, joka ei lähtenyt hakemaan oksentelevaa lastaan koulusta kotiin, koska oli ”kiireitä”: manikyyri oli kesken ja hierojallekin oli ehdittävä) ja sitten se joukko, joka haalii kalenterinsa täyteen, että ei vain vahingossakaan näyttäisi siltä, että he laiskottelisivat.

Tähän saumaan iskee moni taho, ja nämä tahot pystyvät haalimaan työvoimaa pienellä palkalla. Minullekin tarjottiin Shanghaissa kaikenlaista mahdollista työtä jopa omalta alalta. Mutta saatesanat olivat aina, että ”emme maksa tästä juuri mitään”. Kun kysyin, miksi ihmeessä alkaisin tekemään toimittajan työtä ilmaiseksi, kun Suomessa saan siitä hyvää palkkaa, oli vastaus jotakuinkin se, että ”et sä vaan voi olla tekemättä mitään”. Siinä isketään suoraan siihen, että miehensä rahoilla elävä, pois työelämästä oleva nainen olisi jotenkin huonompi ihminen.

Niin, miksi en voisi ”olla tekemättä mitään”? Mielestäni tasa-arvon kannalta suurempi ongelma on se, että miehet matkustavat ulkomaille hyväpalkkaisten työpaikkojen perässä ja naiset alkavat huonon omantunnon työntäminä tekemään työtä mitättömällä korvauksella.

3. Mikä kelpaa?

Tietysti, jos haluaisi, voisi nähdä ulkomaille miesten työn perässä lähtevien naisten ratkaisussa myös hyviä puolia. He ehkä lyhentävät omaa työuraansa, mutta jos kerran Suomi kärvistelee jättityöttömyyden parissa, ehkä heidän työpaikkansa meni jollekin sitä tarvitsevalle?

Silti esimerkiksi vauva.fi -sivustolla kirjoitellaan seuraavaa: 

”Miten joku 2000-luvun nainen kehtaa elää expat-elämää MIEHENSÄ siivellä???”
”Veljeni elättää yhtä pimatsua ulkomailla.”
”Naurettavaa, että toisten rahat kelpaa, mutta ettei itse voi mennä töihin!”

Moni miehensä työn perässä ulkomaille lähtevä on ehtinyt tehdä pitkän ja hyvän työuran Suomessa. Mutta muuttuvatko he ”elätettäviksi pimatsuiksi” sillä hetkellä, kun he astuvat uuteen kotimaahan lähtevään koneeseen?

Arvostelijat eivät ota huomioon erästä seikkaa. Monella ulkomaille miehensä työn perässä lähtevällä on takanaan pitkä liitto miehensä kanssa. Osalla on yhteisiä lapsia. Kun miehelle tarjotaan hyvää ja hyväpalkkaista työtä kiinnostavasta kohteesta, mitä naisen pitäisi tehdä toimiakseen ”oikein”? Sanoa miehelleen, että työkomennukseen ei tule tarttua? Jäädä itse Suomeen ja yrittää elää muutama vuosi etäsuhteessa? Erota?

Moni haaveilee viikosta toiseen lottovoitosta, lopputilistä ja maailman kiertämisestä. Jos tätä ratkaisua tarjotaan tällä tavalla, onko siihen väärin tarttua?

Viestittelin asiasta erään ikäiseni naisen kanssa, joka on samassa tilanteessa kuin minä: miehen työn takia ulkomailla, itse pois työelämästä. Hän kertoi saaneensa paljon kritiikkiä nimenomaan ikätovereilta, mutta:

”Oon saanut sellaisia kivoja ja kannustavia kommentteja mun keski-ikäisiltä työkavereilta, että nyt nautit ja otat kaiken ilon irti tästä ajasta. Voit sitten vanhana muistella ja että ehdit kyllä vielä tekemään töitä ihan riittävästi. Ja että tällainen tilaisuus osuu vain harvalle ja kunpa nekin oisivat saaneet mun ikäisenä tällaisen tilaisuuden.” 

Kommentit (0)

Seuraa 

30-vuotias toimittaja, joka vuonna 2012 muutti miehensä työn perässä Shanghaihin ja alkoi totutella sanaan "kotirouva". Nyt asemapaikkana on Miami ja jengiin on liittynyt myös lapsi. Minkälaista suomalaisen elämä on eri puolilla palloa ja mitä siitä kaikesta pitäisi ajatella? 

mari.julku@gmail.com

Blogiarkisto

2016

Kategoriat