Viikonloppuna se taas iski: ikävä. Facebook-feedini oli perinteiseen tapaan täynnä ystävieni riemukkaita päivityksiä viikonlopun kemuista. Kun lähdin laahustamaan ikävissäni kuntosalille, näin matkan varrella iloisen juhlaseurueen skumppalasit käsissään. Ehkä kihlajaiset, tai kolmekymppiset. Taisin tirauttaa muutaman kyyneleen. 

Kun pääsin kotiin, näppäilin muutamalle ystävälleni Facebook-viestin: "Tällaisinä hetkinä mulla on niin ikävä teitä." 

Vastaus tuli välittömästi: "Tulisin sinne heti, jos vain pääsisin."

Sen jälkeen sydänhymiöitä toisensa perään. 

Tällaisia Facebook-keskusteluni nykyään usein ovat: pieniä rakkaudentunnustuksia. Kun on jatkuvasti tuhansien kilometrien päässä ystävistään, annan ikävän näkyä ja kuulua. 

Toisin sanoen: Koska olen toisella puolella maapalloa, joudun näkemään hieman vaivaa ystävyyssuhteideni eteen. En voi vain kadota vuodeksi Shanghaihin tai Miamiin ja olettaa, että palatessani Suomeen kaikki olisi kuten lähtiessäni. Mutta, kun lähettelen ystävilleni "on ikävä" -viestejä (tai hävyttömiä vitsejä tai hassuttelukuvia, ihmisestä riippuen) ja he vastaavat samalla mitalla, kaikki todella on palatessa kuin lähtiessä. 

Onnellinen kaiken aikaa

En tajunnut sitä ensimmäisenä vuonna. Lähdin Shanghaihin sillä oletuksella, että olen siellä kaksi vuotta putkeen. Jossain vaiheessa alkoi kuitenkin tuntua, että minun on päästävä kesäksi Suomeen töihin. Pakokauhu alkoi hiipiä keväällä: Mitä jos minulla ei ole Suomessa enää yhtään ystävää? Mitä jos kaikki ovat menneet elämässä eteenpäin ja unohtaneet olemassaoloni? 

Mutta siitä tulikin kaikkien aikojen kesä.

Minä ja kaverini tiesivät, että meillä on vain kolmisen kuukautta yhteistä aikaa. Silloin ei pysty kovin montaa kertaa sanomaan, että "tänään jään kotiin katsomaan televisiota, katsellaan joskus ensi viikolla". Jokainen tilaisuus oli käytettävä hyväksi, koska ensi viikolla aikaa oli taas viikko vähemmän. Jokaisesta tapaamisesta oli otettava kaikki irti, koska tämän jälkeen niitä olisi jäljellä yksi vähemmän. Kun tapasin kesäkuun lopussa uuden, kiinnostavan ihmisen, ei ollut aikaa jäädä kainostelemaan: oli pakko heittäytyä uuteen ystävyyssuhteeseen välittömästi täysillä. Tällä taktiikalla onnistuin saamaan sydänystävän kahdessa kuukaudessa. 

Ja näin, kun lähdin takaisin Kiinaan, olivat ystävyyssuhteeni sekä lisääntyneet että syventyneet. Kun lentokone nousi ilmaan, itkin. Kun lopulta laskeuduin Shanghaihin, oli puhelimeni täynnä "meillä on ikävä sua jo nyt" -viestejä. Se tuntui niin hyvältä, että siitä lähtien olen pitänyt yllä samaa tapaa. Ystäville lähtee viesti heti, kun vähänkin siltä tuntuu. 

Ja se ikävästä kyynelehteminen, se ei ole pahasta, päinvastoin. Törmäsin juuri Tenavien strippiin, jossa Tellu kiteyttää veljelleen tämän ajatuksen hyvin:

"Luuletko olevasi onnellinen vain koska olet onnellinen kaiken aikaa... Ei onni ole sitä, että on onnellinen kaiken aikaa... Pitää olla myös surullinen! Vasta jos on toisinaan surullinen, on onnellinen kaiken aikaa! Muistakin se!"

Vuosi sitten itkin täyttä huutoa sitä, että en pystynyt osallistumaan ystävieni häihin Suomessa. Kun tänä kesänä näin avioparin ensimmäistä kertaa, he olivat järjestäneet minulle hääsimulaattorin: minua varten oli tilattu kopio hääkakusta ja katselimme dvd:ltä häiden parhaita paloja.

Se, että olin ollut niin surullinen siitä, etten voinut osallistua parin häihin, teki tuosta hetkestä entistäkin onnellisemman. 

Viisi tärkeää minuuttia

Olen miettinyt paljon aikaa, jolloin asuin vielä Suomessa. Silloin tuli helposti sanottua, että "tänään en ehdi tavata, on niin kiire" tai "ajattelin viettää koti-iltaa" tai "ei huvita". Yhteyttä ei tullut pidettyä niin helposti, kun olihan sitä joka tapauksessa samassa maassa ja kenet tahansa olisi periaatteessa voinut nähdä milloin tahansa, jos olisi vain viitsinyt. Useimmiten ei viitsinyt.  

Mutta kun mahdollisen tapaamisen aikaikkunaa muutetaankin rajalliseksi, tilanne muuttuu täysin. Minä ja eräs ystäväni emme viime kesänä onnistuneet löytämään sopivaa aikaa tapaamiselle. Lopulta molempien kalenterista löytyi sellainen rakonen, että ehdimme nähdä viiden minuutin ajan Helsingin rautatieasemalla. Kyllä, tapasimme viiden minuutin ajan. Mutta se oli molemmille erittäin tärkeää, koska molemmat tiesivät, että seuraava mahdollisuus näkemiselle on todennäköisesti vasta vuoden päästä.

Jos asuisimme molemmat Helsingissä, olisi hyvinkin mahdollista, että emme silti näkisi kokonaiseen vuoteen. Mutta silloin emme olisi sopineet tuota pikatapaamista, koska aina on olemassa mahdollisuus, että "ehkä me tässä joskus törmäilemme". 

Jos joskus muutan takaisin Suomeen, haluan muistaa tämän mielikuvan: Miltä tuntuu, kun ystäville on aikaa vain rajallisesti. Koska miksi heidät ottaa todella huomioon vasta sitten, kun muuttaa toiselle mantereelle?

Yöpöydälläni on lappu, jonka ystäväni kirjoitti minulle viime kesänä viimeisenä yhteisenä iltanamme Helsingissä. Siinä lukee: "Olet mahtava ystävä ja paras tyyppi. Tulee kamala ikävä."

Tuleeko tällaisia tunnustuslappuja kirjoitettua ihmisille, joiden kanssa viettää kaikki päivänsä samassa kaupungissa? Todennäköisesti ei. Pitäisikö niin tehdä? Ehdottomasti pitäisi.

Koska totuushan on se, että lopulta sitä yhteistä aikaa on kaikkien ihmisten kanssa ainoastaan rajallisesti.

Kommentit (0)

Seuraa 

30-vuotias toimittaja, joka vuonna 2012 muutti miehensä työn perässä Shanghaihin ja alkoi totutella sanaan "kotirouva". Nyt asemapaikkana on Miami ja jengiin on liittynyt myös lapsi. Minkälaista suomalaisen elämä on eri puolilla palloa ja mitä siitä kaikesta pitäisi ajatella? 

mari.julku@gmail.com

Blogiarkisto

2016

Kategoriat