Joskus taannoin suomalainen tuttavani kertoi nähneensä ravintolassa pariskunnan pienen vauvan kanssa. Kaverini kertoi, kuinka oli lähtiessä käynyt kehumassa perhettä: Että on se hienoa, kun vauvat opetetaan jo pienestä pitäen ravintolaelämään. Vähän ehkä ihmettelin, että mitä sitä nyt tuolla tavalla käydään tuntemattomia kehumassa.

Nyt ymmärrän, kuinka iso merkitys tuolla kommentilla on todennäköisesti ollut.

Palasimme eilen 10 päivää kestäneeltä roadtripiltä. Se piti sisällään 1700 kilometriä ajamista, kahdeksan eri osavaltiota ja melkein jokaisen yön uudessa paikassa. Se oli myös ensimmäinen pitkä reissumme vauvan kanssa ja kaikki oli vauvan kanssa uutta lentämisestä lähtien.

Tietysti etukäteen hermostutti: Luin blogeista, kuinka kannattaa lahjoa lentokoneessa ympärillä istuvat vaikka karkeilla - koska kukaan ei halua lasta viereensä ja niin edelleen. Entä sitten itse matkustaminen, onko täysin tuhoon tuomittu ajatus kiertää turistikohteissa kahdeksan kuukauden ikäisen kanssa? Mitä jos vauvalle tulee vaikka nälkäkiukku kesken museokierroksen? Ja niin edelleen.

No miten kävi? Kävi niin, että en ole koskaan saanut sellaista kehujen määrää kuin nyt lapsen kanssa matkustaessani.

Kaikki alkoi jo menolennolla, kun stuertti tuli ylistämään, että onpas siinä fiksut vanhemmat, kun ovat ostaneet lapselle kuulosuojaimet.

Kun kävelimme Bourbon Streetillä perjantai-iltana, ihmiset tulivat sanomaan, että on se hienoa, että vauvakin näkee menomestan - ja toisaalta hyvä, että hänellä on nuo kuulosuojaimet.

Kun olimme Elviksen Gracelandissa kierroksella, ihmiset tulivat sanomaan, että kylläpäs tuo vauva jaksaa käyttäytyä hyvin.

Ravintoloissa vastaanotto oli käytännössä koko ajan sitä, että onpas ihana vauva. Kun menimme suomalaisittain vähän anteeksipyydellen kysymään, saako tähän baarimaiseen ravintolaan tulla vaunujen kanssa, saimme osaksemme hölmistymistä: Miksi ihmeessä ei saisi? 

Ja kirsikkana kakun päälle eilen lentokentällä työntekijä tuli sanomaan, että onneksi olkoon vauvasta, olette tehneet hyvää työtä.

Don't worry 

Nyt kun jälkikäteen mietin elämääni vauvan kanssa USA:ssa, niin en muista yhtään tilannetta, jossa olisin joutunut miettimään ulkopuolisten takia, että olen jotenkin epäonnistunut. Jokaista valintaani ja tekoa on kehuttu, ja jos jokin asia ei nyt ole täysin putkeen mennytkään, on asenne ollut jotakuinkin "don't worry". 

Tietystikään kyse ei ole siitä, että ulkopuolisten pitäisi sietää mikä tahansa lapsen raivokohtaus hymyssä suin. Mutta vanhempana on aika paljon helpompaa hoitaa orastava kriisitilanne, kun ensin on saanut kuunnella päiväkausia pelkkää ylistystä. Ei tule oloa, että nyt sulan tähän paikkaan. 

Suomalaiset usein puhuvat, että "kun se amerikkalaisten small talk on niin teennäistä". Olisi kuulemma paljon kivempaa, kun ei joutuisi juttelemaan tuntemattomille. Small talkistahan tässä jatkuvassa kehumisessakin on kyse ja moni varmaan nyt miettii, että "eihän ne sitä oikeasti tarkoita". Aivan sama. Lapsen saaminen vieraassa maassa kaukana ystävistä olisi voinut olla pelottavaa ja välillä etukäteen mietinkin, että mitä tästä oikein tulee. 

Kiitos paikallisten, olen tajunnut, että ihan hyvä siitä tuli. Ja aion laittaa hyvän kiertämään. Pieni ystävällinen ja rohkaiseva sana voi tarkoittaa, että se lapsiperhe uskaltaa lähteä toistamiseenkin ravintolaan. 

Ainakin me suunnittelemme jo täyttä päätä seuraavaa matkaa.

Kommentit (0)

Seuraa 

30-vuotias toimittaja, joka vuonna 2012 muutti miehensä työn perässä Shanghaihin ja alkoi totutella sanaan "kotirouva". Nyt asemapaikkana on Miami ja jengiin on liittynyt myös lapsi. Minkälaista suomalaisen elämä on eri puolilla palloa ja mitä siitä kaikesta pitäisi ajatella? 

mari.julku@gmail.com

Blogiarkisto

2016

Kategoriat