Joskus muinoin törmäsin internetissä listaan, johon oli listattu jonkinlaisia pahoja "virheitä". Kuvien joukossa oli jonkun vauvakaupan kyltti, jossa luki "It's a boy!" - mutta kyltti olikin vaaleanpunainen ja koristeltu prinsessakuvioin. Koska kyltti oli päätynyt tällaiselle "oops, aikamoisia virheitä!" -listalle, oli pointti tietysti se, että vaaleanpunainen ja prinsessajutut eivät suinkaan voi olla poikien juttuja. 

Sama ilmiö näkyy joka sunnuntai sanomalehtien "syntyneitä"-palstoilla. Tytöt ovat usein "pikku prinsessoja" ja pojat "potria poikia" - vaikka vauvat sinänsä olisivat olleet samankokoisia. Vai onko joku joskus nähnyt "meidän potra tyttömme syntyi..." -ilmoitusta?

Aloin miettiä asiaa taas, kun aloin hiljattain odottaa esikoistani. Pari kertaa on käynyt niin, että joku suomalainen tuttuni on kysynyt, olenko ostanut vauvalle jo vaatteita. Heti perään on tullut kuitenkin toteamus, että "äh, et tietenkään, kun ethän sä vielä tiedä, onko se tyttö vai poika". Mutta miten vauvan sukupuoli liittyy vaatteiden ostamiseen? Olen kyllä ostanut vaatteita: On apinan kuvalla varustettu potkupuku (koska vauvasta tulee kiinalaiselta horoskoopiltaan apina), kavereilta lahjaksi saatu Haisuli-potkupuku sekä Marimekon potkupuku, jossa on vaaleanpunaisia raitoja. Miksi olisi pitänyt odottaa, että tietää, onko vauva tyttö vai poika?

Entä mitä tästä koko tyttö/poika -asiasta tunnutaan ajattelevan täällä Amerikassa?

Nimi on tärkein

Olen jo ehtinyt kertoa ystävilleni, että Amerikassa (tai Miamissa) odottamisessa näyttää olevan jonkin verran eroja Suomeen (vaikka tietystikin Suomen kohdalla olen vain kuulopuheiden varassa). Tässä yksi selkeimmistä: Tuntemattomia tuntuu kiinnostavan todella paljon vauvan sukupuoli ja etenkin sen tuleva nimi.

Tai tietystihän ne Suomessakin kiinnostavat. Suomessa vain on totuttu siihen, että sukupuoli ja erityisesti nimi pidetään salassa varsin pitkään ja on täysin ymmärrettävää, jos niitä ei halua kertoa. Täällä Miamissa taas olen saanut muutaman hämmentyneen tilanteen aikaiseksi, kun olen sanonut, että en aio kertoa nimeä. 

Muistan ensimmäisen tilanteen tarkasti. Oli joulukuu, olin aika vasta kuullut koko raskaudesta ja kilpirauhaslääkäri kysyi: "Minkälaisia nimiä olette miettineet vauvalle?"  Rehellinen vastaukseni oli suurin piirtein niin, että mitäs se sulle kuuluu. Suomalaisena kun olin tottunut siihen, että tämä nimiasia on jonkinlainen valtiosalaisuus, joka pidetään vielä syntymänkin jälkeen pitkään salassa. Vaan täällä se ei ole. 

Tilanne on nimittäin toistunut useita kertoja. Uber-kuski saattaa kysyä, että jos se on tyttö, mikä sen nimeksi tulee. Entä mitä nimeä olette ajatelleet pojalle? Kaupan kassa kysyy samaa. Sairaalan vastaanottovirkailija kysyy samaa. Kaikki kysyvät samaa. 

Huomasin varsin pian, että nimiasiaan ei "en tiedä" käy vastaukseksi. Koska: "Miten niin et tiedä. Kyllähän vauvalla pitää olla nimi."  

Näyttää nimittäin olevan niin, että täällä vauvasta puhutaan nimellä jo ennen tämän syntymää. Se on tietysti ymmärrettävää, kun lapsi saa nimensä heti syntymän jälkeen eikä sitä pantata mihinkään ristiäis/nimiäistilaisuuteen. Ja nyt kun olen asiaa jonkin aikaa käsitellyt, olen alkanut miettiä, miksi ihmeessä sitä nimeä pitäisi edes salata? Salataanko sitä muualla kuin Suomessa? Usein Facebookissakin näkee, kuinka suomalainen on kertonut vauvansa syntyneen, ja ulkomaalaiset ovat heti kysymässä nimen perään.

Nykyään kerronkin tyytyväisenä todennäköisen nimen jokaiselle vastaantulijalle. Suomalaisellekin, jos uskaltavat kysyä.

Mika Häkkis -fani

Mutta asia alkoi vaivata minua uudestaan eilen, kun luin, että Marja Hintikka Livessä oli käsitelty sukupuolistereotypioita. Pointtina oli jotakuinkin se, että miksi ihmiset väittävät, että sukupuolistereotypiat ärsyttävät, mutta silti lähes kaikki haluavat tietää tulevan vauvansa sukupuolen.

Aloin heti kieriskellä tunnontuskissa miehelleni: "Miksi minä halusin tietää, kumpi tämä on? Miksi kerron kaikille, kumpi se on?" Ja niin edelleen.

Sillä sitähän ei voi kiistää, etteikö joillain ihmisillä liittyisi sukupuoliin tietynlaisia odotuksia, näkeehän sen jo aiemmin mainitsemastani vaatekommentista.

Ja tämä asia käsitetään niin usein väärin. Kun paasaan, että ei ole tyttöjen eikä poikien juttuja, saan kommentiksi usein: "Meidän Pirjo nyt tykkää röyhelöistä ja vaaleanpunaisesta ja prinsessoista, eikö hän saisi niistä tykätä jos kaiken pitää olla sukupuolineutraalia?"

Kun siitähän nyt ei ole lainkaan kyse. Minä pidin lapsena Mika Häkkisestä, jääkiekosta ja kuljin koulussa TPS:n fanipaidassa. Muistan vieläkin, kuinka pahalta tuntui, jos joku sanoi, että "nuohan ovat poikien juttuja".

Kaikki tietävät

Itse asiassa en edes tiedä, mitä paikallinen hoitohenkilökunta olisi tuumannut, jos olisimme sanoneet, että emme halua tietää sukupuolta. Rakenneultran tekijä oli nimittäin hämmentynyt, että emme vielä tienneet, ja selvitti sen pikimmiten. Täällä nimittäin on alettu ottaa käyttöön verikoetta, jonka tuloksista sukupuolen näkee. Se tehdään viikon 12 tienoilla. Sukupuolen tietäminen siis aikaistuu entisestään. Tuntuu, että täällä kaikki tietävät.

Mutta täällä asia ei, yllättävää kyllä, tunnu olevan niin stereotypisoitunut kuin Suomessa. Ihmiset kysyvät, kumpi se on ja seuraava kysymys on, että mikä sen nimeksi tulee. Ja siihen sanotaan, että onpa kiva nimi. Suomesta taas olen saanut muutaman aika vahvasti latautuneen viestin, kun olen kertonut, kumpaa sukupuolta vauva on. 

Tosin ennen kuin sain sukupuolen tietää, paikalliset kysyivät usein, että "kumpaa te toivotte". (Kuinka raivostuttava kysymys!) 

Siihen vastasin aina: Aivan sama. Meillä Suomessa nainenkin voi olla presidentti.

Kommentit (0)

Seuraa 

30-vuotias toimittaja, joka vuonna 2012 muutti miehensä työn perässä Shanghaihin ja alkoi totutella sanaan "kotirouva". Nyt asemapaikkana on Miami ja jengiin on liittynyt myös lapsi. Minkälaista suomalaisen elämä on eri puolilla palloa ja mitä siitä kaikesta pitäisi ajatella? 

mari.julku@gmail.com

Blogiarkisto

2016

Kategoriat