Tänä aamuna Facebookissa odotti muutama viesti. Viesteissä ei ollut sinällään mitään ihmeellistä, minulla on tapana pitää jatkuvasti useita keskusteluja käynnissä. Kun mieleeni tulee Miamin illassa jotain hauskaa, saatan viestitellä siitä joillekin ystävilleni. He vastaavat aamulla, kun minä puolestani olen nukkumassa. Keskustelu jatkuu, kun herään. Ja niin edelleen. 

Aloin kuitenkin miettiä pariskuntaa, joka tänä aamuna oli viestitellyt. Muistan tarkalleen, kun tapasin heistä toisen. Oli keskiviikko, 9. toukokuuta 2007. Se on sitä aikaa, kun Helsingissä tuoksuu kevät ja tunnelma on jotenkin avoin kaikelle. Tuona keväänä se oli entistäkin avoimempi, sillä Suomella oli kunnia järjestää Eurovision laulukilpailu. Bileitä oli ympäri kaupunkia, niin myös tuona keskiviikkona. Sinä iltana tapasin miehen, josta myöhemmin tuli hyvä ystäväni. Todennäköisesti tapasin pariskunnan naisenkin sinä iltana, ainakin ohimennen. Myös meistä tuli myöhemmin ystäviä. 

Muistan illasta sen, että minulla oli hervottoman hauskaa ja nauroin paljon. Tutustuin hurjaan määrään ihmisiä, jotka ottivat minut avosylin vastaan.

Olin muuttanut Helsinkiin vain kaksi päivää aiemmin. Olin juuri täyttänyt 20 vuotta. Helsingissä jo pidempään asunut sukulaiseni oli miettinyt, kuinkahan se Mari nyt pärjää uudessa kaupungissa ja otti yhteyttä. Vastaukseni bileistä oli kuulunut jotenkin niin, että täällä on maailman parasta. Tuntui kuin olisin tullut kotiin.

Samoissa bileissä oli mies, josta tuli myöhemmin aviomieheni. Neljä vuotta myöhemmin häihimme osallistui parisenkymmentä tuona maagisena keskiviikkona tapaamaani ihmisistä. 

Kesken häiden nämä parisenkymmentä vierasta nousivat ylös ja lauloivat: "Eläköön elämä ja yö." 

Se kuvaa hyvin tuota iltaa ja näiden ihmisten kanssa viettämääni aikaa. 

Outo camp-lahko

Vuoden 1994 kisat ovat ensimmäiset Eurovision laulukilpailut, jotka muistan. Suomea edusti CatCat. Kaikki odottivat jälleen menestystä - jota ei tullut. Varsinaisen euroviisuharrastukseni lasken kuitenkin alkaneeksi vuodesta 2000. Silloin Suomi melkein valitsi edustajakseen Nightwishin, mutta vain melkein.

Harrastukseni kohokohdaksi voisi tietysti epäillä sitä, kun Suomi viimein onnistui euroviisut voittamaan, mutta minulle se oli vasta alkua. Sen jälkeen olen saanut euroviisuilta aviomiehen ja kymmeniä ystäviä - siis melkein kaiken, mitä elämältä voi toivoa. Enkä ole ainoa. Tiedän lukuisia kyseisen harrastuksen kautta tavanneita pariskuntia. Yhteisö on niin tärkeä, että osa ihmisistä kutsuu viisuväkeä toiseksi perheekseen.

Tämän kaiken keskellä onkin hieman hämmentävää, kuinka paljon euroviisufaneja tunnutaan inhoavan.

Älkää käsittäkö väärin. Minusta on täysin ok, että jonkun mielestäni harrastukseni on täysin pösilö. Sekin on ymmärrettävää, että useiden mielestä koko kilpailu on täysin jonninjoutava. Kriittinenkin keskustelu on tervetullutta.

Mutta se ei ole ok, että euroviisuista saa puhua julkisuudessa kuin jostain älyvapaiden idioottien kokoontumisajoista. Tämä henki on ollut olemassa aina, joskin Lordin voitto asiaa joksikin aikaa lievensi. Mutta viime vuosina se on noussut pintaan uudestaan.

Kaikki alkoi vuonna 2012, kun Yle päätti uudistaa Suomen euroviisukarsinnat ja nimesi sen Uuden Musiikin Kilpailuksi. Uudistamisessa ei periaatteessa ole mitään vikaa ja formaatti sinänsä on toimiva, sen kauttahan on napattu jopa yksi Suomen kaikkien aikojen parhaista sijoituksista. Euroviisufanitkin olivat uudistuksesta aluksi mielissään: Viisufanit olivat jo pitkään toivoneet euroviisuista koko Suomen kansanjuhlaa, samanlaista kuin Ruotsissa.

Vaan mitä tekivätkään uuden kilpailun järjestäjät? Näyttivät vanhoille faneille keskisormea ja lausuivat julkisuudessa, että ”euroviisut on tahmainen ja maineeltaan kehno musiikkikilpailu, jonka on kaapannut outo camp-lahko". 

Oletettavasti "outo camp-lahko" viittasi euroviisufaneihin. Miettikää, miltä sellainen lausunto tuntuu ihmisistä, jotka ovat harrastaneet euroviisuja 40 vuotta? Jaksaneet kuunnella uskollisesti Suomen karsintakappaleita, kun muita suomalaisia ei ole kiinnostanut?

Ja nyt yhtäkkiä euroviisufaneille sanottiin, että te olette oikeastaan vähän tahmaisia. Sama jos uusi omistaja ostaisi jääkiekkojoukkueen ja sanoisi, että "tämä joukkue on maineeltaan kehno ja sen on kaapannut outo fanilahko, menkää pois".

Tapaus PKN

"Ongelma" kärjistyi viime vuoteen. Silloin Suomen euroviisuedustajan paikkaa tavoitteli Pertti Kurikan Nimipäivät, joka saikin täysin ylivoimaisen mediahuomion Suomessa. Kun viisuharrastajilta (myös minulta) kysyttiin, mitkä ovat yhtyeen mahdollisuudet kansainvälisessä kilpailussa, oli vastaus yksiselitteisesti se, että mahdollisuuksia ei ole. Viisuissa kun puolet äänivallasta on nykyään asiantuntijaraadeilla ja tiedossa oli, että he eivät tule puolentoista minuutin punk-rähinälle pisteitä antamaan. Lausuntojen myötä viisufanit tuomittiin "suvaitsemattomiksi, jotka ymmärtävät vain eurohumpan päälle" ja perään todettiin, kuinka "euroviisuissa on niin paskaa musiikkia, että tällainen sinne pitääkin lähettää".

Samat tyypit sanoivat, etteivät he seuraa euroviisuja ollenkaan. Silti he kuitenkin jotenkin tiesivät, että siellä on paskaa musiikkia. Silti he osasivat jotenkin arvioida, että PKN tekee Lordit ja voittaa.

Viisufanien arviothan eivät olleet mitenkään PKN-vastaisia, päinvastoin. PKN edustaa montaa hyvää asiaa. Mutta: Jos ihminen on harrastanut euroviisuja vuosikymmeniä, hänellä todennäköisesti on jonkinlainen kompetenssi asiaan. Paitsi että euroviisufaneilla tällaista kompetenssia ei ilmeisesti voi olla, heidät nähdään vain hassunhauskoina ja tahmaisina lahkolaisina. Kun lopulta kävi kuten ennustimme, eli raadit pudottivat PKN:n finaalista, oli sekin jotenkin euroviisufanien vika. Koska olemme suvaitsemattomia ja niin edelleen.

En oikein tiedä mistä tässä kaikessa on kyse. Miksi euroviisut herättävät niin paljon tunteita, vaikka varsin moni väittää, että "ei voisi kiinnostaa ollenkaan mokoma paska"? Euroviisut on asia, josta on täysin ok käydä kirjoittamassa fanin Facebook-statukseen, että sulla on todella idiootti harrastus.

Tulisiko mieleen käydä kirjoittamassa suunnistusta tai pitsinnypläystä harrastavan kaverin statukseen, että onpa muuten paskaa? Ei kyllä kiinnosta itteä ollenkaan, mutta paskaa on!

Ei tietenkään.

Jotain parempaa

Tietystikin minulle on lähinnä aivan sama, mitä muut ihmiset ajattelevat harrastuksestani, mutta välillä on raskasta, kun arvostelu on niin suoraa ja henkilökohtaisuuksiin menevää. En esimerkiksi jaksaisi aina alkaa kuunnella baarin pöydässä arvostelua siitä, mikä kaikki euroviisuissa on pielessä.

Nimittäin yllättävää kyllä, me tahmaiset euroviisufanitkin elämme ihan tavallista elämää. Kun eräs "piireistä" tuttu kaveripariskunta vieraili syksyllä luonamme Miamissa, euroviisuista ei monellakaan lauseella puhuttu. Kun viestittelen muiden kanssa, aiheet liittyvät yleensä ihan muuhun elämään.

Kohta se taas muuttuu, sillä lauantaina käynnistyy Suomen euroviisuedustajan valitseminen. Paljon hyvääkin on tapahtunut: Esimerkiksi UMK on nykyään jälleen varsin euroviisumyönteinen kilpailu ja fanitkin ovat hiljalleen antaneet anteeksi. Samalla kasvavan ilon ja jännityksen keskellä saa taas varautua siihen, että kevättä kohden euroviisukriittiset lausunnot lisääntyvät. 

Mutta kuten sanottua, minä olen saanut euroviisuilta jotain suurta. Enkä ole ainoa.

Kaikkien aikojen suomalaista suosikkieuroviisuani lainatakseni:

"We found something better." 

 

Kommentit (0)

Seuraa 

30-vuotias toimittaja, joka vuonna 2012 muutti miehensä työn perässä Shanghaihin ja alkoi totutella sanaan "kotirouva". Nyt asemapaikkana on Miami ja jengiin on liittynyt myös lapsi. Minkälaista suomalaisen elämä on eri puolilla palloa ja mitä siitä kaikesta pitäisi ajatella? 

mari.julku@gmail.com

Blogiarkisto

2016

Kategoriat