Yksi kysymys on viime kuukausina toistunut usein: "Miten vauva on muuttanut sinua?" 

Omalla kohdallani vastaus on tylsä: Koen, että lapsi ei ole muuttanut minussa juuri mitään. Okei, tunti tai jopa vuorokausi tuntuu nykyään naurettavan lyhyeltä ajalta ja niin edespäin. Mutta ihmisenä en koe juurikaan muuttuneeni. Elämään on vain tullut yksi hauska tyyppi lisää.

Mutta yksi asia on selvästi toisin: Blogini on vaipunut hiljaiseloon. 

Syy ei ole siinä, etteikö minulla olisi aikaa kirjoittaa. Minun on yksinkertaisesti vaikea kirjoittaa. 

En nimittäin tiedä mistä kirjoittaisin. Bloggaaminen päivien kulusta tuntuisi hassulta, sitä teen Facebook-statuksissani. Vauva-asioista miamilaisittain riittäisi varmasti paljonkin asiaa, mutta tässä kohtaa tulee blokki vastaan. Tuntuu siltä, että en enää jaksa keskustella lapsen kasvatukseen liittyvistä jutuista. 

Kuten vanhoista blogiteksteistäni voi lukea, olin aiemmin suuna ja päänä näissä asioissa: Lapsettomana suosikkiaiheitani oli ihmetellä muun muassa sitä, miksi niin moni halusi pitää yllä mielikuvaa, että kun lapsi tulee, se vie kaiken muun elämän mennessään. 

Itse asiassa ihmettelen aivan samoja asioita edelleen. Mutta mitä enemmän päiviä äitinä tulee täyteen, sitä epämiellyttävämmältä tuntuu aloittaa kaikenlaisia keskusteluja, mitkä saattavat johtaa keskusteluihin erilaisista tavoista kasvattaa lasta. Se on hassua, sillä minulla ei sinänsä ole ongelmaa seisoa perheeni päätösten takana. Ja rakastan kunnon väittelyitäkin. Mutta olen huomannut, että lapsiasian kanssa olen tullut varovaiseksi.

On paljon turvallisempaa kirjoittaa Facebookiin, kuinka "tänään oli kiva päivä" kuin "ihana, rauhallinen aamu, vauva nukkui taas täyden yön, kiitos tästä lukemalleni unikirjalle..." Jälkimmäinen nimittäin saattaa aiheuttaa kipakan keskustelun siitä, kuinka vauvoja ei tosiaankaan saa opettaa nukkumaan öisin, se ei ole lapsen paras, tutkimuksetkin sen kertovat.

Kenties vanhemmuus synnyttää alitajuntaan jonkinlaisen hälytysmekanismin siitä, että kunhan ei vain toimisi väärin. Ja vaikka kuinka seisoisi sen takana, että kyllä, minä haluan lapseni nukkuvan öisin, niin "ei ole lapsen paras" tarpeeksi monta kertaa uuvuttaa. Asiat menevät helposti juupas/eipäs -väittelyiksi ja sitten sitä onkin viettänyt koko päivän koneella puolustelemassa omia mielipiteitään. Enkä haluaisi kuulostaa ehdottomalta. Jos me teemme näin ja joku toinen tekee toisin, ei se tarkoita, että kumpikaan olisi sen enempää oikeassa. Silti "tänään söin pehmistä puistossa" -somepäivät tuntuvat nykyään paljon kevyemmiltä kuin ne, jolloin osallistuu tiukkoihin keskusteluihin. 

Se on kyllä vähän surullistakin. Jos alkaa vältellä väittelyitä, alkaa lopulta ehkä vältellä myös erihenkisiä ihmisiä. 

Mutta ehkä tämä tästä ja kirjoitusblokki myös! 

Sitä ennen lyhyt katsaus arkielämääni: Täytin 30, pidin ihanat juhlat, lapsenvahdin palkkaaminen juhlien ajaksi oli yksi parhaista ideoista ikinä, siskoni oli kylässä ja hänen kotiinlähtönsä oli yksi vaikeimmista asioista pitkään aikaan, Miamissa on ollut ehkä kaikkien aikojen lämpimin talvi, koti-ikävä vaivaa.

Ja eilen näin puistossa iguaanin.
 

Kommentit (0)

Seuraa 

30-vuotias toimittaja, joka vuonna 2012 muutti miehensä työn perässä Shanghaihin ja alkoi totutella sanaan "kotirouva". Nyt asemapaikkana on Miami ja jengiin on liittynyt myös lapsi. Minkälaista suomalaisen elämä on eri puolilla palloa ja mitä siitä kaikesta pitäisi ajatella? 

mari.julku@gmail.com

Blogiarkisto

2016

Kategoriat