No niin, vauva on viimein maailmassa ja moni on kysellyt: Millainen oli miamilainen synnytys? Lienee siis aika kertailla kokemusta. Heti alkuun on toki sanottava, että minulla ei ole kokemusta suomalaisesta synnytyksestä ja Miamistakin toki vain yhdestä sairaalasta. En siis osaa verrata kaikkia asioita suomalaisiin systeemeihin eikä kirjoituksestani kannata vetää johtopäätöksiä siitä, miten floridalaiset naiset synnyttävät - saati siitä, miten amerikkalaiset naiset synnyttävät. 

Kun laskettu aika läheni, sain olla varma siitä, että synnytyksen alkamista ei tarvitse kauaa odotella - lääkärit olivat nimittäin tehneet selväksi, että tässä sairaalassa ei montaa päivää lasketun ajan yli odotella. Tiesin mahdollisen käynnistyspäivän jo monta päivää ennen laskettua aikaa. Kun laskettu aika oli ja meni ja tapasin neljä päivää sen jälkeen lääkärin, lääkäri sanoi: "Ok, that's it, you are done." Että tätä raskautta ei katsella enää päivääkään, tulkaa illalla käynnistykseen. 

Käynnistyksen alkamiseen liittyikin sitten ainoa "takaisku" koko prosessissa. Floridassa on saanut tottua siihen (tai itse asiassa en ole vieläkään tottunut), että mikään aikataulu ei koskaan pidä. No ei tässäkään. Meidät oli käsketty käynnistykseen torstai-iltana kello 19 ja 22 välisenä aikana. Kellontarkkoina suomalaisina olimme paikalla tasan kello 19. Vastaanotto oli ihmettelevä: Mitäs te täällä teette? Ei täällä mitään synnytyksiä iltaisin käynnistetä! Sain kuitenkin sairaalakaavun (miksi ihmeessä niiden täytyy olla aina niin rumia?) ja oman synnytyshuoneen. Hoitaja tuli selvittämään tilannetta: Synnytystä ei käynnistetä ennen aamuviittä.

Tässä vaiheessa aloimme kysellä, mitä ihmettä me sitten teemme täällä: Mitä järkeä olisi nukkua huonosti sairaalassa ilman ruokaa ja juomaa (syömättömyys oli sairaalan politiikka) ja alkaa sitten väsyneenä synnytyspuuhiin? Pyysimme hoitajaa selvittämään, alkaisiko käynnistys todella aamuviideltä, vai olisiko mahdollista, että sekään aikataulu ei pitäisi. Siinä tapauksessa haluaisimme nimittäin lähteä kotiin. Ja kappas, mitään ei ollut tapahtumassa ennen aamukahdeksaa. Oli helppo päätös lähteä takaisin kotiin, jossa saisin syödä, juoda ja nukkua omassa sängyssä. Onneksi olimme ehtineet tottua floridalaiseen säätöön jo vuoden ajan, joten koko tilanne jaksoi oikeastaan vain naurattaa. 

Pokemonia sairaalassa

Aamulla kaikki etenikin sitten nopeasti. Olimme sairaalassa kello 6.45. Saimme oman synnytyshuoneen (saman kuin edellisenä iltana) ja synnytys käynnistettiin oksitosiinitipalla kello 8. Supistukset alkoivat kello 8.15. Varsin nopeasti hoitaja sanoi, että epiduraalin saa sitten heti kuin haluaa. (Tätä oli korostettu myös synnytysvalmennuksessa: Sairaalan edustajat sanoivat, että eivät halua kiusata synnyttäjiä turhaan.) Sanoin, että voin kyllä ottaa sen heti kuin mahdollista. Hoitaja kävi tilaamassa anestesialääkärin paikalle (kyseisessä sairaalassa on synnytysosastolla omat anestesialääkärit, jotka hoitavat vain synnyttäjiä). Ihana mies purjehti paikalle ennen puolta kymmentä. Tässä vaiheessa aviopuolisoni heivattiin huoneesta ulos: Sekin oli sairaalan politiikka, sillä kuulemma toimenpiteessä on nähty ihan liikaa pyörtyileviä puolisoita. Näin ollen tukihenkilöiden ei anneta olla paikalla, kun epiduraalia laitetaan. (Synnytyshuoneessa sai olla kaikkiaan kolme henkilöä. Monella paikallisella on puolison lisäksi äiti ja anoppi, minulla toki vain mieheni.) 

Epiduraali potkaisi heti ja sitä pumpattiin jatkuvasti. Torkahdin hetkeksi. Lääkäri kävi puhkaisemassa kalvot yhdentoista jälkeen. Sen jälkeen nukuin pari tuntia, pelasin Pokémon Go:ta (sairaalassa oli paljon hyviä Pokemoneja!) ja osallistuin Facebookissa olympiahuumaan. Mies makoili viereisellä vuodesohvalla. Kolmelta hoitaja kävi sanomassa, että nyt alkavat tositoimet. Hoitaja oli todella ihana. Pyysin miestäni puhumaan minulle niitä näitä (hän muun muassa referoi minulle päivän Hesarin, mikä sai ajatuksiani sopivasti muualle) ja kun hoitaja tajusi, että joutavien juttelu auttaa, alkoi hänkin kysellä muun muassa suomalaisesta ruokakulttuurista. Ja näin homma eteni hyvin.

Kun ponnistusvaihe oli kestänyt yli tunnin, alkoivat supistukset taas tuntua, koska epiduraalipumppu oli sammutettu tositoimien alkaessa. Hoitaja sanoi hakevansa lääkärin paikalle, että lääkäri voisi katsoa, voiko hommaa mitenkään helpottaa. (Täällä lääkäri olisi ollut paikalla lapsen syntyessä joka tapauksessa.) Koko ajan meininki tuntui olevan se, että tehdään tämä mahdollisimman helpoksi. Lääkäri tokaisi: Tämä on todella iso vauva, otti imukupin esiin ja pian vauva olikin maailmassa. "Todella iso vauva" -kommentti sai minut luulemaan, että lapsi on varmasti 4,5-kiloinen (painoin itse syntyessäni melkein 4,4 kiloa). Yllätys olikin suuri, kun painoksi ilmoitettiin 3,6 kiloa. Kaikki hämmästelivät jatkuvasti lapsen kokoa, ja tämä onkin selkeä ero Suomeen: Täällä 3,6-kiloinen vauva todella on suuri lapsi. Mikäli lapsen painoksi olisi ennen syntymää arvioitu 4 kiloa tai yli, olisi synnytys hoidettu suoraan leikkaussalissa. 

Ikkuna vauvalaan

Tutustuimme vauvaan synnytyshuoneessa muutaman tovin, jonka jälkeen hänet vietiin nurseryyn eli "vauvalaan" kylvetettäväksi ja erilaisiin kokeisiin. Vauvan isä lähti sinne mukaan ja minä jäin synnytyshuoneeseen jälkihuollettavaksi. Tuo nursery on todella mielenkiintoinen paikka. Juuri sellainen, mitä olemme nähneet amerikkalaisista elokuvista ja tv-sarjoista: Vauvat kärrätään sinne ja huoneessa on iso ikkuna. Ikkunan takana on aina valtava lauma vastasyntyneiden sukulaisia, jotka ovat odottaneet synnytyksen etenemistä viereisessä odotushuoneessa. Heti, kun heille tulee tieto vauvan syntymisestä, he pääsevät ikkunan taakse näkemään vastasyntyneen. Siellä saattaa olla kymmeniä sukulaisia, jotka heiluttelevat "tervetuloa"-kylttejä. 

Vauva oli nurseryssa lopulta nelisen tuntia, joten sain levättyä hyvin ja katsottua olympialaisten avajaisia. Tässä välissä meidät siirrettiin synnytyshuoneesta omaan huoneeseen, joka oli kyllä varsin kelpo. Vauvan olisi saanut pitää nurseryssa yönkin, mutta halusimme käyttää tilaisuuden hyödyksi ja opetella yhteiseloa yhteisessä huoneessa - hoitajathan olivat vain napin painalluksen päässä. Nappia tuli käytettyäkin ja ihanat hoitajat olivat todella avuksi. Yksityiskohtana mainittakoon, että puoliltaöin meinasin pyörtyä ensimmäistä kertaa elämässäni (taisi olla väsymyksen, nälän, janon ja jännityksen yhteissumma) ja hoitaja herätti minut elävien kirjoihin hajusuolalla! Tai ainakin minulle tuli mieleen se lapsuuden sarjakuvista tuttu juttu, kun hoitaja työnsi nenäni eteen eteen jonkinlaista jauhetta. Se haisi voimakkaasti salmiakilta, että oliko sitten jonkinlaista ammoniakkia? Joka tapauksessa, virkosin heti.

Olimme sairaalassa kaksi yötä. Vierailuaika oli yhdeksästä yhdeksään, eikä vieraiden määrää oltu mitenkään rajoitettu. Meitäkin kävi heti lauantaina muutama ystävä tervehtimässä. Toki kun Amerikassa ollaan, kanssamme oli heti ensimmäisenä iltana käyty läpi turvaohjeita: Vauvan sai antaa vain tiettyä värikoodia kantavien hoitajien mukaan, vauvan jalassa oli varashälytin ja meitä käskettiin ilmoittamaan heti, jos käytävillä näkyy epäilyttäviä henkilöitä. Toisena päivänä käytiin läpi myös käytännön asioita: Vauvan nimi ilmoitettiin virallisiin papereihin, jotta pystyisimme tilaamaan syntymätodistuksen passia varten. 

Oma lääkäri

Yksi selkeistä eroista Suomeen täällä on se, että jokaisella perheellä on oltava oma lastenlääkäri valmiina. Moni käy haastattelemassa useita lääkäreitä etukäteen, mutta me olimme löytäneet ensimmäisellä kerralla hyvän. Hoitajat soittivat lastenlääkärillemme synnytyksen jälkeen, ja hän tuli heti illalla tarkistamaan vauvan. Lastenlääkärimme kävi sairaalassa myös lauantaina ja sunnuntaina, tarkisti vauvan ja vastaili kysymyksiimme.  

Sunnuntaina pääsimmekin jo kotiin. Sairaalan politiikan mukaisesti minut piti viedä ulko-ovelle asti pyörätuolissa vauva sylissäni ja tämä oli todella tarkkaa: Minua ei saanut jättää yksin edes ala-aulaan, kun mieheni meni hakemaan autoa, vaan minut piti viedä pyörätuolissa ulos asti. 

Kaiken kaikkiaan viikonloppu paikallisessa synnytyssairaalassa oli miellyttävä. (Ruokaakin sai tilata ruokalistalta, jälkkäriksi oli muun muassa juustokakkua!) Hassuna yksityiskohtana mieleen jäi se, että hoitajat korostivat jatkuvasti, kuinka hienoa on, että halusin synnyttää alateitse ja haluan imettää. Varsin iso osa kun päätyy täällä suunniteltuun sektioon ja pulloruokintaan. (Toki se varmasti on monella käytännönkin asia, sillä suurin osa naisista palaa töihin 10 viikon päästä synnytyksestä.) 

Nyt kun olen reilun viikon googlaillut kotona joitain vauvan hoitoon liittyviä asioita, olen huomannut, että osa täkäläisistä ohjeista on täysin päinvastaisia kuin ohjeistukset Suomessa. Palaan näihin tulevissa blogikirjoituksissani.

Kommentit (1)

Seuraa 

30-vuotias toimittaja, joka vuonna 2012 muutti miehensä työn perässä Shanghaihin ja alkoi totutella sanaan "kotirouva". Nyt asemapaikkana on Miami ja jengiin on liittynyt myös lapsi. Minkälaista suomalaisen elämä on eri puolilla palloa ja mitä siitä kaikesta pitäisi ajatella? 

mari.julku@gmail.com

Blogiarkisto

2016

Kategoriat