Yksi ensimmäisiä olympiamuistojani on tämä: Käynnissä on Atlantan olympialaiset, on kesä 1996. Olen 9-vuotias. Kaikki ympärilläni hehkuttavat, kuinka Jani Sievinen voittaa pian olympiakultaa 200 metrin sekauinnissa. Suomi ei ole koskaan voittanut uinnin olympiakultaa, mutta nyt se tulee, aivan varmasti! Osassa suomalaiskoteja on epäilemättä valmistauduttu kultamitaliin ostamalla kakkua ja kuohuvaa valmiiksi varastoon. Finaali uidaan nimittäin aikaeron takia Suomen aikaa aamuyöstä.

Myös oma perheeni on varautunut siihen, että kultamitaliuintia eivät missaa edes lapset: Äiti tulee herättämään minut ja pienemmät sisarukseni keskellä yötä. Pitäähän se nähdä, olympiavoitto! Muistan sen voitonhuuman unenpöpperönkin keskeltä. Kohta soi Maamme-laulu ja kaikki riemuitsevat, ai miten ihanaa. 

Mutta mitä sitten tapahtuukaan. Kaikkien yllätykseksi, järkytykseksi ja pettymykseksi Jani Sievinen jääkin toiseksi. Sievinen ei ole hävinnyt tällä matkalla kolmeen vuoteen, mutta nyt sitten olympiafinaalissa tuloksena onkin "vain" hopeamitali. (Jos asia yhtään kiinnostaa, kannattaa lukea tämä Kalevan loistava juttu aiheesta neljän vuoden takaa. Siinä käydään läpi erinomaisesti hopeauinnin taustoja.) 

Voitonjuhlien sijaan 9-vuotias Mari saakin pettymyksen. Mutta lopetanko urheilun seuraamisen siihen? En todellakaan. Varaudunko jatkossa aina pahimpaan, katsonko urheilukisoja jatkossa asenteella "Suomi häviää aivan varmasti"? Vielä vahvemmin: En todellakaan. 

Olen nimittäin vielä nykyäänkin aina aivan varma, että Suomi tulee voittamaan, oli asia mikä tahansa. Sillä se on aivan hemmetin hauskaa.

Ihana fiilis

Mummollani oli loistava kyky maalailla milloin mistäkin asiasta voitokas kuva etukäteen. Jos katsoin mummon kanssa tennistä, mummo oli aina varma, että Jarkko Nieminen voittaa. Jos raaputimme yhdessä arpaa, olimme aina voitonhuumassa jo etukäteen ja suunnittelimme, mitä teemme varmoilla voittorahoilla. Serkkuni muistaa edelleen, kuinka osallistui mummon kanssa arvontaan, jossa voittaja sai varsan: "Mummo maalaili siitä voitosta niin käsinkosketeltavan todellisen kuvan, että olin lähes jo huolissani, että onhan meillä tarvittavat tilat, kun se varsa sitten tulee. Jotenkin siihen arvontaan mennessä oli jo ihan sama, ettei voitettu, koska olimme nauttineet siitä voiton tunteesta jo ihan tarpeeksi."

Mummo siis eli mahdolliset torijuhlat ja lottovoitot aina etukäteen. Olen ylpeä voidessani sanoa perineeni saman piirteen: Aina ennen jääkiekon MM-kisoja tai euroviisuja olen varma, että Suomi voittaa. Suunnittelen, miten lähden torille, uin suihkulähteessä ja poksauttelen skumppapulloja auki.

Suuri osa suomalaisista pitää tätä taktiikkaa ääliömäisenä. Koska: "Mitä järkeä tuossa on? Todennäköisesti Suomi häviää joka tapauksessa, parempi vain varautua tappioon etukäteen." 

Itse olen aivan päinvastaista mieltä: Jos "Suomi häviää joka tapauksessa", niin eikö ole paljon hauskempaa, jos voittoa fiilistelee jo ennakkoon? Jos olen monta viikkoa sitä mieltä, että turpiin tulee kuitenkin, niin sittenhän olen elänyt monta viikkoa ankeudessa. 

Otetaan esimerkki. Kun Krista Siegfrids valittiin Suomen euroviisuedustajaksi 2013, olin pettynyt. Pääasiassa siksi, että olin varma, että sillä biisillä ei menestystä tule. Mitä lähemmäksi euroviisut tulivat, sitä kurjempi oloni oli. Oli nimittäin todella tylsää vain varautua "varmaan tappioon". Päätin muuttaa suuntaa, ja jotenkin onnistuin lietsomaan itseni taas "Suomi voittaa varmasti" -moodiin. Euroviisuviikolla kuljin pitkin Helsingin katuja morsiushunnussa Kristan biisin hengessä. Finaali-iltana kokoonnuimme bileisiin, joissa moni muukin oli pukeutunut morsioiksi.

Kun pisteidenlasku sitten koitti eikä Suomi saanut montaakaan pistettä, olin niin pettynyt, että itkin kotimatkalla. Vaikka siis olin alun perin ollutkin sitä mieltä, että Suomi ei pärjää. Väitän silti, että ne pari viikkoa "Suomi voittaa varmasti" -moodissa dingdongia rallatellen olivat paljon hauskempia kuin se, että olisin angstannut mahdollista floppia etukäteen. Vaikka nyt jouduinkin kohtaamaan karvaan pettymyksen.

Hauska elämä

Kun hössötän jo nyt Suomen tulevista olympiamitaleista, kuittaa moni asian sanomalla, että "näissä asioissa pitäisi olla realisti". On totta, että on eri asia analysoida asioita faktojen valossa. Jos joku kysyy minulta arviota siitä, miten Suomi menestyy tänä vuonna euroviisuissa, vastaan, että en rehellisesti sanottuna tiedä. Sandhjan ja kappaleensa kohdalla kaikki on auki, ja lopullisesta sijoituksesta on mahdotonta sanoa mitään. TOP 10 lienee saavuttamattomissa, mutta nappisuorituksella finaalipaikka voisi olla mahdollinen.

Jos tiukan analysoinnin saa heittää romukoppaan, fiilistelen tietysti sitä, kuinka Sandhja yllättää kaikki ja nappaa huikean hyvän sijoituksen. 

Sitä paitsi, onko se "realismiksi" sanottu aina realismia? Voisiko kyse olla myös yltiöpäisestä pessimistisyydestä? Uusi Tuntematon sotilas on haukuttu lyttyyn etukäteen, vaikka yhtäkään sekuntia leffasta ei ole nähty. Jääkiekon MM-kisoistakaan ei varmasti kultaa tule, koska "Suomi yleensä sulaa tiukassa paikassa". Euroviisuissa se floppi varmasti tuleekin, koska "euroviisuissa Suomi floppaa aina".

Seuraisiko siitä mitään pahaa, jos koko Suomen kansa tuudittautuisi nyt ajatukseen, että Tuntemattomasta sotilaasta tulee kaikkien aikojen suomalaisleffa, jääkiekon MM-kultaa juhlitaan torilla ja euroviisuissakin menestytään? Ja jos näin ei käykään, niin ehtiihän sitä surra ja anyloida sittenkin, kun tuloksista on mustaa valkoisella.

Nimittäin joskus voi käydä niinkin, että se fiilistely voitosta muuttukin ihan oikeaksi voiton juhlimiseksi. Kun Lordi voitti euroviisut, 83-vuotias mummoni huokaisi: "Ihanaa, että elin näin vanhaksi, että sain tämänkin päivän vielä nähdä."

Mummo oli tavallaan väärässä. Isolle osalle suomalaisista Lordin voitto todella oli Suomen ensimmäinen euroviisuvoitto. Mutta mummo oli elänyt sen tunteen monena keväänä aiemminkin. 

En minäkään ole oikeasti juhlinut jääkiekon MM-kultaa siellä torilla kuin yhden ainoan kerran. Paitsi että tavallaan olen siellä joka kevät MM-kisojen alla.

Ja se on varsin hauskaa elämää se.

Kommentit (0)

Seuraa 

30-vuotias toimittaja, joka vuonna 2012 muutti miehensä työn perässä Shanghaihin ja alkoi totutella sanaan "kotirouva". Nyt asemapaikkana on Miami ja jengiin on liittynyt myös lapsi. Minkälaista suomalaisen elämä on eri puolilla palloa ja mitä siitä kaikesta pitäisi ajatella? 

mari.julku@gmail.com

Blogiarkisto

2016

Kategoriat