Olin muutama vuosi sitten häissä, joissa vieraat yhtenä ohjelmanumerona arvioivat hääparin tulevaisuutta pieneen kirjaseen. Lueskelin kirjoituksia juhlan tuoksinnassa aamuyöstä. Hämmennyin. Useassa kirjoituksessa oli mainittu, kuinka viiden vuoden päästä parilla on useampi lapsi, vaimo on kotiäitinä ja lapsiperhearki kukoistaa.

Hämmennyin siksi, että pari oli kertonut avoimesti, ettei halua lapsia.

Kirjoittaisiko joku kokoomusaktiiviparin häissä samanlaiseen kysymysvihkoseen, että "viiden vuoden päästä olette vasemmistoliiton jäseniä"? Tai HIFK:n kannattajan juhlassa, että "viiden vuoden päästä fanitat Jokereita"? Ei tietenkään, koska siinä ei olisi mitään järkeä.

Kysyin parilta myöhemmin, onko heidän lähipiirissään noin paljon ihmisiä, jotka eivät tiedä heidän lapsettomuuspäätöksestään. "Kyllä kaikki tietävät", he sanoivat. "Mutta he ajattelevat, että muutamme mieltämme."

Se, "haluaako" ihminen lapsia vai ei, on mielenkiintoinen kysymys, koska siihen tavallaan on vain yksi oikea vastaus. "Ei"-kategoria katsotaan hieman hupsuksi kapinasakiksi, joka kyllä varmasti ennemmin tai myöhemmin muuttaa mielensä.

Oli sitten "virallisesti" kummassa leirissä tahansa tai ei julkisesti kummassakaan, tulee jossain vaiheessa elämässä vastaan merkkipaaluja, jolloin ulkopuoliset alkavat vihjailla vauvoista. Itse olen kohdannut ulkopuolista painetta lapsentekoon kahdesti elämässäni:

1. Kun menin naimisiin. (Koska jostain syystä ihmisillä on oletus, että naimisiin menevät parit alkavat välittömästi lapsentekoon.)

ja

2. Kun lähdin expat-rouvaksi ulkomaille.

Tässä kirjoituksessa käsittelen lähinnä kohtaa kaksi: minkälaista on olla kotirouvana ulkomailla ilman lapsia ja minkälaisia ilmiöitä se pitää sisällään.

1. "Onko sulla lapsia?"

Shanghaissa asuvien ulkomaalaisten sukupuolijako on selkeä: suurin osa kaupunkiin töihin tulevista ihmisistä on miehiä. Näin ollen suurin osa puolisoina mukana tulevista on naisia. Koska miehet tekevät töissä pitkää päivää, naiset hengailevat pääasiassa keskenään. On yhteistä jalkahierontaa, lounasta ja kahvihetkeä. Selailin tarjontaa jo Suomessa tyytyväisenä: en varmasti jäisi yksin, vaikka en tunnekaan kaupungista ketään!

Ensimmäiseen kotirouvien tapaamiseen lähdinkin innosta puhkuen, sillä rakastan tutustua uusiin ihmisiin. Ja uusia ihmisiä tilaisuudessa toden totta olikin.

Mutta. Kun aloin esittäytyä paikalla oleville naisille, kävin jokaisen kanssa seuraavan keskustelun:

N: "No milläs kokoonpanolla sitä täällä ollaan?"
Minä: "No meitä on minä ja mun mies."
N: "Niin mutta onko lapsia?"
Minä: "Ei."
N: "Ahaa..."

Ja keskustelu loppui siihen. Ajattelin, että ehkä kyseessä on vain huonoa tuuria, mutta keskustelu alkoi toistua mitä ihmeellisimmissä paikoissa. Olen käynyt sen muun muassa syrjäisessä kirjakaupassa, jossa törmäsin sattumalta suomalaisnaiseen, mikä tietysti 23 miljoonan asukkaan kaupungissa oli ilahduttava ilmiö. Ihastelimme hassua sattumaa ja mietimme, pitäisikö mennä joskus kahville. Mutta sitten tuli se mutta: "Mutta onko lapsia."

En nähnyt naista enää koskaan.

2. Kotirouva, mutta ei kotiäiti

Ymmärrän toki, miksi perheellisille naisille oli tärkeää, että he tutustuisivat muihin perheellisiin. Jos asut Suomessa, haalit ympärillesi ihmisiä, joiden kanssa sinulla on mahdollisimman paljon yhteistä. Kun muutat ulkomaille, sinulla ei todennäköisesti ole kaupungissa olevien suomalaisten kanssa mitään muuta yhteistä kuin asuinkaupunki. Se ei ihan riitä. Jos on lapsiperhearki jaettavana, se on jo paljon enemmän.

Minäkin tutustuin ensimmäisenä syksynä suomalaisnaiseen, jonka kanssa jain intohimon Big Brotherin katsomiseen. Pidimme joka maanantaiaamu kisastudion edellisillan lähetyksestä ja tilasimme noutoruokaa. Meillä oli jotain muuta yhteistä kuin pelkkä Shanghai. Ja niin meistä tuli ystäviä.

Miksi sitten "mutta onko teillä lapsia?" -kysymys alkoi tuntua sitä pahemmalta, mitä useammin sen kuuli?

Anu Silfverberg käsittelee vanhemmuutta kirjassaan Äitikortti - kirjoituksia lisääntymisestä. Hän tarttuu siihen, miksi lapsettomat ja työssään menestyvät naiset joutuvat vastaamaan lapsikysymykseen jatkuvasti:

"Lapseton nainen kuulee lisäntymistään koskevia kommentteja useimmiten naisilta, jotka ovat itse tehneet lapsia, ja erityisesti, jos he ovat jääneet hoitamaan lapsiaan kotiin pitkäksi ajaksi. Toisten naisten lapsettomuus voi tuntua uhkaavan omaa valintaa: toisinkin olisi voinut tehdä."

Mutta mitä sitten, jos nainen on kotirouva, mutta ei kotiäiti? Ei luomassa uraa, mutta ei kaitsemassa jälkikasvuakaan? Jos vertaan itseäni Shanghain suomalaisiin kotiäiteihin, "toisinkin olisi voinut tehdä" -teoria ei päde, sillä oletan sen viittaavan muun muassa siihen, että lapsettomilla olisi enemmän vapaa-aikaa käytössään. Mutta Shanghaissa käytännössä jokaisella länsimaalaisella perheellä on vähintäänkin joka arkipäivä kotonaan ayi, joka vahtii lapsia, siivoaa, pesee pyykkiä ja kokkaa. Shanghain kotiäideillä on siis moninkertaisesti enemmän vapaa-aikaa kuin Suomessa asuvilla kollegoillaan.

Onko kyse sittenkin siitä, että lapseton ja perheellinen eivät koskaan voi olla samalla viivalla, vaikka he jakaisivatkin keskenään niin ainutlaatuisen kokemuksen kuin maapallon toiselle puolelle muuttamisen?

3. Kumpi voittaa?

Olen miettinyt "samalla viivalla" -teoriaa viime aikoina paljon. Olen vahvasti sitä mieltä, että jos esimerkiksi työpaikalla on kaksi työntekijää, joista toisella on lapsia ja toisella ei, sen ei pitäisi näkyä heidän työssään millään tavalla.

Minulle oli esimerkiksi eräänä vuonna tärkeää saada talviloma talviolympialaisten ajaksi, koska olen intohimoinen penkkiurheilija. Kun vein lomatoiveen työnantajalle, hän katsoi minua ihmeissään: "Mutta onko sulla muka lapsia?" Kun olin vähintään yhtä ihmeissäni kysymyksestä, hän selitti, että kyseinen viikko on koulujen talvilomaviikko ja näin ollen varattu perheellisille työntekijöille. Kun purnasin tätä eräässä seurueessa, minua valistettiin, että perheellisille on tärkeää viettää lomaa lastensa kanssa. Tietysti on, mutta minulle yksi elämän tärkeimmistä asioista on katsoa olympialaisia. Voiko tai saako näitä asioita verrata keskenään?

Asia nousi jälleen esiin, kun hallitus esitti ensimmäistä sairauslomaa karenssipäiväksi, mutta sairasta lasta kotona hoitaville ei tullut minkäänlaisia karenssipäiviä tai muutoksia. Mielestäni tämä on väärin ja toin sen esille Facebook-statuksessani. Syntyi pitkä ja kiihkeä keskustelu, eikä kestänyt kauaa, että "sä et vain tajua kun sulla ei ole lapsia" ja "mikä sulla on lapsiperheitä vastaan" -kortit vedettiin esiin. Toisin sanoen: lapsettomilla ei ole oikeus kommentoida mitään, mikä liittyy lapsiperheisiin.

Se, että lapsettomat eivät saisi kommentoida lapsiperheisiin liittyviä asioita ilman "sä et vain ymmärrä" -kommenttia, on hieman omituista. Asioitahan voi katsoa myös erilaisista lähtökohdista. Minun mielestäni on esimerkiksi täysin ok, että päivähoito-oikeus otetaan pois niiltä vanhemmilta, jotka hoitavat pientä vauvaa kotonaan ja haluaisivat viedä isomman lapsensa hoitoon. Tämä mielipide on tietysti tuomittu lapsiperhevihamieliseksi.

Mutta. Oma mielipiteeni perustuu omiin kokemuksiini lapsena. Minusta nimittäin oli maailman ihaninta, kun pikkusisarukset syntyivät ja sain jäädä kotiin äidin kanssa. Se, että minun olisi pitänyt lähteä aamulla hoitopaikkaan, kun äiti jää sisarusten kanssa kotiin, olisi ollut suurin piirtein kamalinta, mitä olisi voinut tapahtua.

Onko tämä mielipide siis vähempiarvoisempi kuin perheellisen mielipide siitä, että vanhempi lapsi on saatava viedä hoitoon, koska useamman kanssa on kotona liian rankkaa? Molemmathan perustuvat omiin, henkilökohtaisiin kokemuksiin, joskin eri kantilta.

4. Tapaus Shanghai

Palatakseni vielä Shanghaihin. Minulle ei koskaan selvinnyt, miksi kuilu lapsettomien ja perheellisten välillä muodostui juuri siellä niin suureksi. Tai muodostui suureksi naisten välillä: miehet kyllä kävivät yhdessä baarissa ja pelaamassa salibandya ja lyön vetoa siitä, että kaikki eivät edes tienneet, kenellä on lapsia ja kenellä ei. (Tarkennuksena vielä se, että toki kaveripiiriini kuului myös perheellisiä naisia - tämä kirjoitus koskee asiaa laajemmassa mittakaavassa.)

Toki voin syyttää myös itseäni. Kun "mutta onko lapsia?" -kysymys oli tullut tarpeeksi monta kertaa, laitoin uhovaihteen päälle: "Minähän en minnekään lastenkutsuille lähde." Enkä mennyt, enää koskaan. Ja näin perheellisten ja lapsettomien kuilua saatiin taas vähän isommaksi.

Kolmantena vuotenani Shanghaihin alkoi virrata muita lapsettomia kotirouvia. Heidän kokemuksena olivat samanlaisia kuin minun: Lapsikysymys toistui väsymykseen asti ja lapsentekoon oli kehotettu siksi, että olisi jotain tekemistä (asia, johon viittasin edellisessä kirjoituksessani). Meistä tuli tiivis porukka. Käytimme itsestämme nimeä "lapsettomat kotirouvat". Jostain syystä halusimme korostaa sitä, että meillä ei ole lapsia. Ehkä se oli vastareaktio "mutta onko lapsia" -uteluun.

Onko lapsikysymys asia, joka jakaa ihmiset ikuisesti kahteen ryhmään, vaikka emme sitä haluaisikaan? Se on yhtä helppo jako kuin jako miehiin ja naisiin. Samoin kuin sukupuoli, se kertoo ihmisestä paljon mutta toisaalta ei yhtään mitään. Mutta kun olet jättimäisessä ja vieraassa suurkaupungissa, haluat takertua ensimmäiseen asiaan, joka tekee olosi kotoisaksi ja turvalliseksi. Perheellisille se on luonnollisesti kaikki lapsiin liittyvä.

Toisille se on se Big Brother.

Kommentit (0)

Seuraa 

30-vuotias toimittaja, joka vuonna 2012 muutti miehensä työn perässä Shanghaihin ja alkoi totutella sanaan "kotirouva". Nyt asemapaikkana on Miami ja jengiin on liittynyt myös lapsi. Minkälaista suomalaisen elämä on eri puolilla palloa ja mitä siitä kaikesta pitäisi ajatella? 

mari.julku@gmail.com

Blogiarkisto

2016

Kategoriat