En muista tarkalleen, milloin sain päähäni, etten ole kyllin hyvä englannin kielessä. Se saattoi olla seitsemännellä luokalla. Koko ala-aste oli mennyt napsiessa kiitettäviä tästä(kin) aineesta, mutta yhtäkkiä seiskaluokan alussa yhdestä kokeesta napsahtikin numeroksi 6,5. Kuusi ja puoli! Mikä järkytys ja pudotus: En ollutkaan hyvä asiassa, jossa olin luullut olevani hyvä. 

Tietysti on naurettavaa, kuinka iso merkitys yhdellä koenumerolla oli, mutta sellaista kouluaika sattui olemaan: Numerot määrittelivät itsetunnon. Ymmärsin kyllä hyvin englantia ja puhuinkin sitä kelvollisesti, mutta loputtomat kielioppisäännöt tuottivat hieman vaikeuksia, enkä ollut kovin hyvä opettelemaan asioita ulkoa. Vakiinnutin lopulta tasoni seiskan, kasin pintaan ja ylioppilaskirjoituksissa kirjoitin pitkästä englannista C:n, mitä voisi kai pitää jonkinlaisena keskitason suorituksena. Silti jostain syystä ajattelin aina, että minä en ole englannissa kovin hyvä.  

Kolme vuotta Kiinassa vain pahensivat ajatusta. Kun juuri kukaan paikallinen ei puhunut englantia, omakin kieli romahti "yes/no/I don't know" -tasolle, paitsi pian nämäkin fraasit osasi kiinaksi. Viime kesänä olin jo varma, että en osaa englantia enää yhtään. Kun töissä tuli esille tehtäviä, joissa sitä olisi ehkä pitänyt puhua, menin suoranaiseen paniikkiin. Jopa sen kirjoittaminen tuntui mahdottomalta ajatukselta. 

Kunnes sitten syksyllä muutin Yhdysvaltoihin ja tajusin, että tämä kaikki on ollut koko ajan vain harhaa.

Yksi onnenpotku

Kaikki tietävät, että Suomi on yksi parhaista maista mitä englannin opiskeluun tulee. Opiskelu alkaa jo lapsena (omalla kohdallani itse asiassa jo ala-asteen toisella luokalla) eikä esimerkiksi elokuvia tai tv-sarjoja dubata. Käytännössä jokainen suomalainen osaa kieltä ainakin jonkin verran. 

Mutta sitten toisaalta: Taso on niin hyvä, että vähänkin haparoivaa on varaa arvostella.

Muistan, kuinka lapsuuden sankariani Mika Häkkistä arvosteltiin aina "huonosta" englannista. Ihmisiä kuulemma hävetti kuunnella Häkkisen huonoa lausumista. Siis hävetti kuunnella ihmistä, joka kuitenkin antoi kaikki haastattelunsa ja piti kaikki tiedotustilaisuutensa englanniksi. Häkkisen ja muiden urheilusankareiden myötä Suomessa keksittiinkin termi "rallienglanti", jolla on kiva pilkata kaikkia suomalaisella aksentilla puhuvia. Myös ulkoministerinä ja myöhemmin presidenttinä toiminut Tarja Halonen sai huutia kielitaidostaan. Googlella löytää edelleen lukuisia osumia Halosen "surkeasta" englannista. Ja nyt siis puhutaan ihmisestä, joka hoiti Suomen ulkopolitiikkaa varsin pitkään.

Onko siis ihme, että Suomessa kasvaa ihmisiä, joilla on täysin vääristynyt kuva omasta kielitaidostaan?

Ensimmäiset viikkoni Miamissa olivat hankalia, olinhan varma, että en osaa kieltä. Jos naapuri kyseli hississä kuulumisia, mumisin jotain epämääräistä. Naapuri ei tajunnut mitään. Jos mielestäni täydellistä englantia puhuva mieheni (hoitaahan hän työnsä englanniksi) tai naapurini oli seurueessa, annoin heidän hoitaa puhumisen. Parempi niin, osasivathan he kieltä paremmin.

Kunnes sitten menin ensimmäistä kertaa täällä Amerikassa kilpirauhaslääkärille (sairastan kilpirauhasen vajaatoimintaa). Tarkoitukseni oli ottaa käynnille mieheni tai naapurini mukaan kielelliseksi tueksi, mutta he sattuivatkin olemaan molemmat pois kaupungista. Jouduin siis kauhukseni menemään käynnille yksin.

Ja se osoittautui onnenpotkuksi.

Radiojodihoito in english

Ennen lääkärikäyntiä kertailin paniikissa lääketieteellistä sanastoa: Kilpirauhasen vajaatoiminta on hypothyroidism. Liikatoiminta on hyperthyroidism. Olin lievästi sanottuna hermona.

Lääkäri pyysi minua kertaamaan koko sairauskertomukseni. Kerroin pitkän tarinani, joskin välillä jouduin kysymään, mikä onkaan se sana, joka tarkoittaa sitä ja sitä ja liittyy siihen ja siihen. Ja lopuksi pyysin anteeksi, että puhuin niin huonoa kieltä. Lääkäri vaikutti vilpittömän hämmästyneeltä sanoessaan: Älä turhaan pyydä anteeksi. Sinähän puhut täydellistä englantia. 

Niin, ehkä siinä ei todella ole mitään outoa, jos englantia ei-äidinkielenään puhuva henkilö joutuu selittämään kiertoilmaisuin sanan radiojodihoito. Joka tapauksessa tuossa käynnissä oli merkityksellistä se, että ensimmäistä kertaa en mumissut epämääräisiä enkä turvautunut seurassa olevan tulkkaukseen. Minun oli pakko puhua reippaasti itse ja kappas, viestini meni täysin perille.

Ja silloin tajusin sen: Ongelmani ei ole se, että en ehkä osaa englannin kielioppisääntöjä täydellisesti. Ongelmani oli se, että pelkäsin sitä niin paljon, että se esti minua puhumasta kieltä ollenkaan.

Tiedän, että en suinkaan ole ainoa suomalainen, joka kärsii alemmuuskompleksista englannin suhteen. Olen aivan varma, että meille Miamiinkin tulee jossain vaiheessa vieraita, jotka eivät uskalla tilata ravintolassa ruokaa, koska eivät muka osaa. Vaikka aivan varmasti osaavat. Mutta voi olla vaikea avata suutaan, jos pöydässä istuu työtään englanniksi tekevä, kun samalla Suomessa naureskellaan "nololle" rallienglannille.

Tätä alemuuskompleksia eivät suinkaan aiheuta ne, jotka puhuvat englantia äidinkielenään. En ole koskaan kuullut kenenkään sellaisen henkilön arvostelevan ihmistä, joka puhuu kieltä vähän sinnepäin. Itse saan usein kuulla, että puhun hyvää englantia, joskin aksentistani kuulee, että en ole amerikkalainen. Mielestäni se on vain söpöä. 

Mietitäänpä asia toisinpäin: Tulisiko mieleen arvostella ulkomaalaista, joka puhuu suomea vähän sinnepäin, mutta puhuu kuitenkin? Ei tietenkään. Edelleen, jos kirjoitan Twiterissä jotain englanniksi, en pelkää sitä, että englanninkieliset paheksuisivat kielioppivirheitäni. Pelkään sitä, että suomalaiset arvostelevat.

Parempaa vai rohkeampaa?

Vastikään eräs sukulaiseni kysyi, onko englantini parantunut Miamissa. Vastasin, että huimasti. En ole kuitenkaan varma, onko se parantunut, vai onko minusta vain tullut rohkeampi. Puhun ja pälpätän sitä nyt avoimesti ja pelkäämättä, enkä mieti, menevätkö kaikki prepositiot ja sijamuodot oikein. Niillä ei nimittäin sinänsä ole mitään väliä, jos suuret linjat ovat kunnossa.

Kun puoli vuotta sitten oikoluetutin pakonomaisesti jokaisen englanninkielisen lauseeni aviomiehelläni, kirjoitan nyt vakuutusasioihin liittyviä asiakirjoja itse. Kyllä he ymmärtävät, vaikka joku sana onkin väärässä paikassa.

Nimittäin olen huomannut tämän puolen vuoden aikana myös sen, että eivät kaikki paikallisetkaan puhu tai kirjoita täydellistä kieltä. Kun olen yhteydessä lääkäriini sähköpostitse, sairaanhoitaja kirjoittaa joka kerta sanan of course muotoon of coarse

Suomalaiselle se olisi varmaan sitä hirveän noloa rallienglantia.

Kommentit (3)

Mymmeli

Tosi hyvä artikkeli, toivon et tän lukis moni ja ottais tästä jotain itelleen! On niin surullista kun mulla on paljon kavereita ketkä ei uskalla ulkomailla tilata baarissa drinkkiä kun ne pelkää ettei baarimikko ymmärrä, vaikka ne on lukiossa kirjottanu englannista hyvät arvosanat ja varmaan lukenu kirjoja ja tieteellisiä artikkeleja englanniks. Menee vuosien opiskelu ja kielitaito ihan hukkaan! Mun oma onni oli se että olin 15 vuotiaana yksin Lontoossa ja jouduin käyttämään silloista ei kovin täydellistä englantiani asioidessa ja paikallisten kanssa jutellessa ja sillon tajusin sen että hei, nää ymmärtää mua ja mähän oikeesti osaan kommunikoida! Siitä paitsi kasvo rohkeus puhua, myös alko todellinen kiinnostus oppia paremmin ja treenata lukemalla kirjoja, lehtiä ja kuuntelemalla radiota ym, sen sijaan että ois vaan väkisin tankannut sanoja oppikirjasta jotain koetta varten. Päädyin lopulta jopa opiskelemaan Skotlantiin 3 vuodeksi, ja vaikka sillon välillä etenkin alkuun olikin vaikeeta, englanti myös kehitty aivan älyttömän hyvin! Sullakin oon varma että nyt kun oot alkanut rohkeasti englantia puhua, se myös kehittyy aivan älytöntä vauhtia ihan huomaamatta. Siinä puhuessa se kielikorva vaan jotenkin kehittyy ja omaksuu niitä asioita ihan huomaamatta. Ja jos vuosia sitten häpesin suomalaista "tönkkö aksenttia", oon päässyt siitä yli ja on oikeestaan ihan hauskaa että on erikoisempi aksentti. Enkä enää häpee kun ihmiset heti kysyy "oh, where are you from?" kun alan puhua vaan siitä on helppo alottaa keskustelu :D koska ei sitä kukaan ikinä pahalla sano, ne on vaan uteliaita! Ja joskus kuulin myös lausahduksen "a foreign accent is a sign of bravery" :)

maritalvikki
Liittynyt18.9.2015

Kiitos kommentista! :) Näinhän se menee, että se itseluottamus kasvaa hurjasti pienistä jutuista. Rakastan esimerkiksi elokuvia, mutta vielä vuosi sitten jätin niiden katsomisen kesken, jos ei ollut mahdollisuutta edes englanninkieliseen teksitykseen - en muka osannut katsoa. Nyt kun tätä itseluottamusta on vähän tullut, niin ramppaan leffassa jatkuvasti, eikä haittaa, vaikka teksitystä ei ole. Ja kielitaito kasvaa varmaan senkin myötä hurjasti. Nyt luettavana on myös ensimmäinen englanninkielinen kirja! Tärkeäähän on myös se, että osaa sanoa tai kysyä, jos jotain ei osaa.

Skotlannissa sai varmasti hyvän kielikylvyn, heidän aksenttinsa ei ole kovin helppo? 

Ajatuksiani voit seurata myös Twitterin kautta. 

Stello
Liittynyt14.7.2013

Meillä on duunissa monia kansallisuuksia, mutta useimmiten niitä "naamapalmuja" tulee vedettyä ihan sellaisten ihmisten tekstille, joilla englanti on äidinkieli. Asialla on merkitystä, kun duunikommunikointi on enimmäkseen emailia tai muuten tekstimuodossa. Suomalaisten ja muiden pohjoismaalaisten kirjoitettu(kin) englanti on yleensä hyvätasoista, ja silloinkin kun tulee virheitä, on usein kyse vain ns. hienosäädöstä, ja asia on silti esitetty ihan ymmärrettävästi. Sen sijaan, englantia äidinkielenään puhuvat saattavat käyttää vain pieniä kirjaimia, ei osata käyttää välimerkkejä (ainakaan oikeissa paikoissa), lauseet ovat sekavia, niistä puuttuu oleellisia sanoja, oikeinkirjoitus on ihan miten sattuu.. Tuo ei tietenkään koske kaikkia, mutta on valitettavan yleistä!  Kyllä hävettää toisinaan katsoa, millaista sotkua on laitettu vaikkapa asiakkaille emailitse, ja lähettäjä kuitenkin kirjoittanut asian ihan omalla äidinkielellään - onpa monilla opiskelutaustaakin, mutta perusasiat edelleen metsässä.

Seuraa 

30-vuotias toimittaja, joka vuonna 2012 muutti miehensä työn perässä Shanghaihin ja alkoi totutella sanaan "kotirouva". Nyt asemapaikkana on Miami ja jengiin on liittynyt myös lapsi. Minkälaista suomalaisen elämä on eri puolilla palloa ja mitä siitä kaikesta pitäisi ajatella? 

mari.julku@gmail.com

Blogiarkisto

2016

Kategoriat