En ole pitänyt siitä, miten Ensitreffit alttarilla -ohjelman naiset käyttäytyvät. Olen tehnyt sen hyvin selväksi Facebook-statuksissani viimeiset kahdeksan viikkoa. Viime aikoina päivitykseni ovat alkaneet kerätä myös eripuraa: Miksi arvostelet aina vain naisia? Ja: Naisten on niin helppo arvostella toisia naisia. 

Hämmennyin. En ollut ajatellut asiaa ollenkaan tuolta kantilta. Olin vain arvostellut ihmisiä, jotka mielestäni käyttäytyvät typerästi. Vai olinko? Olinko sittenkin sortunut siihen perisyntiin, että olin naisena arvostellut toista naista vain siksi, että se on helpompaa? 

Samaan aikaan eräs tuttavani valitteli Facebookissa, kuinka äitejä oli taas arvosteltu. Kommenttikenttään tuli lukuisia viestejä siitä, kuinka toiset äidit arvostelevat liikaa toisia äitejä. Pitäisi mieluummin kannustaa ja tukea. Samoja viestejä olen saanut itsekin, kun olen kirjoittanut elämästäni lapsettomana. Kirjoitukset on tulkittu aika rankaksikin kritiikiksi muita naisia kohtaan: Miksi arvostelet muita naisia? Miksi et mieluummin tukisi ja kannustaisi? 

Viime aikoina olenkin pyöritellyt paljon kysymystä: Missä menee normaalin erimielisyyden ja epäreilun kritiikin raja?

Ensimmäinen erimielisyys

Minulla on täällä Miamissa yksi hyvä ystävä. Kaikki on natsannut paremmin kuin olisin voinut toivoa: Meillä on paljon yhteisiä kiinnostuksen kohteita, olemme käytännössä kaikista asioista samaa mieltä, juttu luistaa (mutta voimme olla toistemme seurassa myös hiljaa) ja olemme jopa ulkoisesti samannäköisiä, sillä meitä luullaan jatkuvasti siskoksiksi. Meistä on tullut tavallaan "tiimi", sillä miehemme käyvät yhdessä töissä ja heillä on omat juttunsa. On upeaa, että on onnistunut löytämään parissa kuukaudessa ihmisen, jonka kanssa on ihan oma maailmansa.

Mutta sitten. Ensimmäinen erimielisyys. 

Se alkoi jostain ihan tavallisesta keskustelusta. Yhtäkkiä keskustelu oli ajautunut häiden protokollaan (niinkin tärkeään asiaan), ja huomasin, että olimme täysin eri linjoilla. Taisin korottaa hieman ääntäni. Ystäväni pysyi tiukasti kannassaan, minä myös. Lopulta keskustelu loppui, koska saavuimme kävelyltämme kotiin: Hyvää yötä, heippa.

Kotona se iski: Olinko nyt tehnyt väärin? Olin, vieläpä miesten ympäröimänä, tehnyt hyvin selväksi, että mielestäni ystäväni oli erittäin väärässä. Olinko nyt rikkonut jotain naisten välistä etikettiä? Olinko pilannut "tiimin", kun en ollut tässä asiassa asettunut samalle kannalle? En melkein saanut yöllä unta, kun mietin, pitäisikö minun pyytää anteeksi. 

Annoin kuitenkin asian olla ja palasin siihen ohimennen vasta muutaman viikon päästä. Kysyin ystävältäni, oliko hän kokenut tilanteen epämiellyttäväksi. Ei ollut: Hän oli vain tullut siihen tulokseen, että tästä asiasta Marilla nyt vain on varsin erilainen mielipide. "Mutta eihän eri mieltä oleminen ole riitelyä", hän vielä lisäsi.

Se oli hyvin sanottu. Miksi sitä joutuu kuitenkin aina pelkäämään? Että eri mieltä oleminen tulkitaan riidaksi tai henkilökohtaiseksi kritiikiksi?

Mikä on syyllistämistä? 

Olen siinä mielessä onnekas, että tuttavapiiriini on sattunut paljon ihmisiä, jotka tykkäävät keskustella. Facebook-seinälläni käydään jatkuvasti pitkiä keskusteluita asioista. Mielipiteitä tulee laidasta laitaan, mutta taas eilen eräs naispuolinen ystäväni lähetti minulle viestin, että oli miettinyt pitkään kommenttinsa lähettämistä, koska pelkäsi syyllistävänsä ihmisiä.

"Syyllistäminen" tuntuu mietityttävän erityisesti juurikin naisia. Ihmekös tuo, koska nimenomaan naisten keskuudessa se tuntuu nousevan jatkuvasti esiin: Ei saa syyllistää toisia. Pitää kannustaa.

Mutta silti edelleenkin mietin: Missä menee syyllistämisen ja eri mieltä olemisen raja? Tiedän esimerkiksi, että osa ystävistäni ei ole pitänyt järkevänä ratkaisuna sitä, että irtisanouduin töistäni ja muutin miehen työn perässä Amerikkaan. Olen käsitellyt sitä myös blogikirjoituksissani. Moni on kommentoinut: Miksi et vaihda ystäviä, jos tilanne on tuo?

Mutta miksi ihmeessä vaihtaisin? Ystäväni voi ajatella, että oli idioottimaista tehdä tällainen ratkaisu. Sama tyyppi saattaa kuitenkin kannustaa minua karaokessa, että "sä lauloit tosi hyvin", vaikka en osaa laulaa ollenkaan. Mitä väliä yhdellä erimielisyydellä silloin on? 

Se, että pitäisi aina "kannustaa" tai "tukea" on mielestäni aika paljon vaadittu. Sinkkuelämää-sarjassa Carrie joutuu kerran tilanteeseen, jossa hänellä on lähdössä kämppä alta. Kaikki tarjoutuvat lainaamaan tai antamaan rahaa, paitsi Charlotte, koska Charlotten mielestä Carrie on itse omilla toimillaan joutunut ongelmiin. Carrie loukkaantuu, käsittääkseni siksi, että hänen mielestään ystävän pitäisi aina olla ystävän puolella.

Mutta onko tosiaan näin?

Joskus saan itseni kiinni siitä, että vaadin miestäni "olemaan mun puolella" asiassa X, koska "aviopuolisoiden pitää aina olla toistensa puolella". Mies saattaa sanoa, että ei todellakaan aio tukea tässä asiassa, koska hänen mielestään mielipiteeni on typerä.

Ja näinhän se on. Ymmärrän toki "pitäisi mieluummin kannustaa" -kommentin siinä, että tässä maailmassa ei liikaa positiivisia asioita ole. Tiedän myös sen, että toisen loukkaaminen perusteella "tämä nyt vain on mun mielipide" on väärin. 

Mutta missä tosiaan on se raja? Mikä on "puolella" olemista, mikä tukemista, mikä kannustamista, mikä normaalia erimielisyyttä, mikä kritiikkiä ja mikä epäreilua arvostelua? 

Onko siihen olemassa selkeää vastausta?

Kommentit (0)

Seuraa 

30-vuotias toimittaja, joka vuonna 2012 muutti miehensä työn perässä Shanghaihin ja alkoi totutella sanaan "kotirouva". Nyt asemapaikkana on Miami ja jengiin on liittynyt myös lapsi. Minkälaista suomalaisen elämä on eri puolilla palloa ja mitä siitä kaikesta pitäisi ajatella? 

mari.julku@gmail.com

Blogiarkisto

2016

Kategoriat