Kun olin hiljattain lomalla Suomessa, yksi kysymys toistui jatkuvasti: "No oletkos jo käynyt Key Westissa/Walt Disney Worldissa/Karibian-risteilyllä/New Yorkissa?"

Koska kysyjä oli usein helsinkiläinen, vastasin: "Milloin olet viimeksi itse käynyt Hangossa/Temppeliaukion kirkossa/kansallismuseossa/Jyväskylässä?"

Itse ehdin asua Helsingissä reilut viisi vuotta, enkä käynyt kertaakaan esimerkiksi siellä Temppeliaukion kirkossa. Ja se oli täysin ok. Koska tiedättehän, on arki ja arjessa on omat rutiininsa ja sitten on kiire ja kun ei ole kiire, niin silloin on paljon kivempaa vain maata sohvalla. 

Mutta kun muuttaa ulkomaille, ihmisten käsitys arjesta muuttuu. Varsinkin, jos muutat ulkomaille puolison työn perässä, "expat-puolisona", periaatteessa vailla velvollisuuksia. Jos olet niin onnekas, että olet saanut käytettäväksi aikaa ilman velvollisuuksia, ihmisten odotukset "mitä sinä sitten siellä ulkomailla teet" -kysymykseen ovat valtavat. Vähintään pitäisi olla väitöskirja työn alla.

Yleensä vastaan, että "en mitään erikoista", johon saan vastapallona litanian siitä, mitä kaikkea voisin tehdä. 

Kun aloin miettiä tätä kirjoitusta, aloin pohtia, miksi ihmeessä vastaan "en mitään erikoista". Se ei nimittäin täysin pidä paikkaansa.

Mikä on tarpeeksi?

Todennäköisesti vastaan "en mitään erikoista" siksi, että ihmisten odotukset ovat niin suuret. Kun kerroin Shanghai-aikoina opiskelevani kiinaa muutaman kerran viikossa, se ei riittänyt. 

"Miksi et mene yliopistoon ja opiskele sitä joka päivä?"

Ajatus oli minusta erikoinen. Jos olin niin onnekas, että sain elämässäni mahdollisuuden elää muutaman vuoden ilman aikatauluja, niin miksi ihmeessä tunkisin arkeni täyteen kielitunteja? 

Mutta tämä tuntuu toistuvan Suomessa jatkuvasti: Ei saa olla tekemättä mitään. Huomaan sen meillä kyläilevistä Suomi-vieraista: Tänään ei jaksaisi mennä minnekään. Mutta eihän se käy päinsä, että on yhden lomapäivän tekemättä mitään. Töissäkin sanoivat, että pitää mennä sille temppelille ja ottaa siitä kuvia. Joten lähden nyt sille temppelille, vaikka ei yhtään huvittaisi.

Tuttavapiirini kertoo haaveilevansa siitä, että olisipa edes joskus sellaista, että ei olisi mitään aikatauluja. Sitten voisi tehdä mitä huvittaa. 

Mutta voisiko oikeasti? Nimittäin itse ainakin saan jatkuvasti ohjeita, mitä minun pitäisi tehdä: Kirjoita kirja. Opiskele itsellesi uusi ammatti. Opiskele uutta kieltä joka päivä aamusta iltaan. Mene sinne ja tänne ja tuonne. Ethän sinä vaan voi olla tekemättä mitään.

Suurin osa ihmisistä tarkoittaa tietysti vain hyvää, mutta ei kai esimerkiksi kirja synny tuosta noin vain? Että aloinpas nyt kirjoittaa dekkaria, kun tarvitsin itselleni tekemistä.

Toki se paras "jotainhan sun olisi tehtävä" -"neuvo" on ollut jo se aiemmin mainitsemani: Tehkää lapsi. Sitten olisi sinunkin päivissäsi jotain puuhaa.

Ihan kuin elämäni olisi jotenkin merkityksetöntä nyt.

Tämän olen oppinut

Aloin miettiä, mitä kaikkea olen saavuttanut, kun olen ollut pois töistä.

Olen oppinut liikunnallisen elämäntavan. Ennen olin sohvaperuna, joka ei jaksanut kävellä pientä ylämäkeä ylös. Nykyään treenaan viitisen kertaa viikossa. Mielestäni ihan hyvä saavutus?

Olen oppinut laittamaan ruokaa. Ennen olin surkea kokki, jonka ruokia ei voinut syödä. Eilen tein intialaista ruokaa ja mieheni sanoi sen olevan todella hyvää. Mielestäni ihan hyvä saavutus sekin.

Opin ymmärtämään edes jotain kiinalaisesta ja aasialaisesta kulttuurista. Kun täällä Miamissa mietin jotain sanontaa englanniksi, se saattaa tulla mieleeni kiinaksi. Opin siis vähän uutta kieltä.

Tästä puolesta palloa opin vähän uutta joka päivä. Suurin osa Miamin asukkaista on Väli- tai Etelä-Amerikasta. Jos kohtaan sellaisen ihmisen, käytän aina tilaisuuden hyväkseni: "Ai minkälainen maa on Venezuela? Millaista on Hondurasissa?" 

Tietystikään se ei ole sama asia, kuin istua joka päivä yliopistossa opiskelemassa politiikkaa ja historiaa. Mutta en ajatellut mennä opiskelemaan yliopistoon politiikkaa ja historiaa vain siksi, että se näyttäisi ulospäin paremmalta. 

Eräs tuttavani valitteli kerran, kuinka paljon häntä harmittaa, että olen "alistunut" kotirouvaksi. Menee kuulemma potentiaali hukkaan. 

Mutta onko elämässä aina kyse vain potentiaalista? Saako joskus olla "vain" kivaa?

Vai onko elämä hyväksyttyä vain silloin, jos käynnissä on joku projekti?

 

Kommentit (2)

A

Heippa ja kiitos tästä postauksesta, tämä tiivisti minulle monia pohtimiani asioita. Olen hyvin pitkälti samassa tilanteessa kuin sinä joitain vuosia sitten, juuri miehen työn perässä muuttaneena ja lapsettomana. Olen kipuillut aika paljon sen kanssa, että mikä on minun tarkoitukseni ja elänkö arvojeni vastaisesti, kun en tee "mitään" enkä ole hyödyksi kenellekään kodin ulkopuolella. Tunnen jatkuvasti huonoa omaatuntoa siitä, etten lue runsaasti kirjoja, meditoi, kehitä itseäni ja luovuuttani ja suunnilleen kirjoita romaania kaikella tällä käytettävissä olevalla ajalla. Välillä pitää muistuttaa itseään siitä, että elämäni on ihan arvokas sellaisenaan, ilman ulkoisia saavutuksia ja tavoitteita näköpiirissä :) 

maritalvikki
Liittynyt18.9.2015

Hei! Kiitos kommentistasi! :) Niinpä, "kehittää" voi itseään niin monella tasolla. Jos kehittämisestä tulee suoritus, niin eikö se silloin ole kaikkea sitä, jota vastaan nykyihminen yrittää taistella? On hyvä osata myös vain olla. Itse olen tänä Miami-aikana parantanut esimerkiksi englannin kielen taitoani huimasti, ihan huomaamatta! Yksi amerikkalainen ystäväni kysyi taannoin (en ollut nähnyt häntä 3,5 vuoteen), että olenko alkanut opiskella kieltä, kun se on kehittynyt viime näkemästä niin paljon. Hyvä esimerkki siitä, että "kehitys" voi tapahtua myös silloin, kun sitä ei tekemällä tee! 

Ajatuksiani voit seurata myös Twitterin kautta. 

Seuraa 

30-vuotias toimittaja, joka vuonna 2012 muutti miehensä työn perässä Shanghaihin ja alkoi totutella sanaan "kotirouva". Nyt asemapaikkana on Miami ja jengiin on liittynyt myös lapsi. Minkälaista suomalaisen elämä on eri puolilla palloa ja mitä siitä kaikesta pitäisi ajatella? 

mari.julku@gmail.com

Blogiarkisto

2016

Kategoriat