Muistatteko sen upean tunteen lapsuudesta? Oli toukokuun loppu, kesäloma juuri alkamassa. Siihen tunteeseen sekoittui paitsi vapautta, myös olo rajattomasta ajasta: Voin pelata Nintendoa koko päivän. Voin  leikkiä kirkonrottaa koko päivän. Voin mennä serkulle yöksi ja soittaa seuraavana päivänä äidille, että jäänkin vielä toiseksi yöksi. Ja sitten kolmanneksi. Aikaa oli loputtomasti, aikatauluja ei yhtään. 

Valitettavasti se ihana tunne jäi lapsuuteen. Olin hiljattain reilun viikon mittaisella lomalla Suomessa. Tuosta ajasta jäi tukku ihania muistoja, mutta myös huono omatunto. 

Kävi nimittäin ilmi, että reilu viikko on varsin lyhyt aika. Eräänä päivänä minulla oli tapaamisia seuraavasti: Kello 12 kahvit kaverin kanssa. Kello 13.15 lounas sukulaisen kanssa. Kello 15 kyläily kaverin luona. Kello 17 (joskin myöhästyin 20 minuuttia) tapaaminen parin kaverin kanssa. Kello 19 taas kylään. Olin lopulta kotona kello 22. Ja aivan poikki.

Tämähän on tietysti ironista. Minulla pitäisi kotirouvana olla kaikki maailman aika. Silti onnistun aika ajoin löytämään itseni aikatauluviidakosta. Enkä ole ainoa, sillä tämä ongelma on kaikilla. Työssäkäyvät ystäväni valittavat samasta asiasta, vanhempainvapaalla olevat ystäväni valittavat samasta asiasta, talvilomalla olevat ystäväni valittavat samasta asiasta... Kaikilla on kiire, kiire, kiire eikä kukaan ehdi keskittyä yhtään mihinkään. 

Mihin se lapsuuden tunne ajattomuudesta katosi?

Minne seuraavaksi?

Saan tietysti olla onnellinen, että minulla on niin paljon ystäviä, että tapaamisia on ruuhkaksi asti. Silti en voi olla miettimättä, pystyinkö täyttämään kaikkien odotukset.

Jos laitoin puhelimen pois tapaamisen ajaksi, se oli täynnä "miksi et vastaa, milloin nähdään" -viestejä. Jos vastasin näihin viesteihin tapaamisen aikana, se oli automaattisesti pois kaverin kanssa vietetystä ajasta. Jos olin sopinut tapaamisen ystäväni kanssa, oliko oikein, että pyysin paikalle myös toisen ystäväni, vaikka he eivät tunteneet toisiaan? Jos olin bileissä, oliko väärin, jos lähdinkin käymään toisissa bileissä? Parille tyypille jouduin vastaamaan, että en nyt valitettavasti ehdi tämän viikon aikana nähdä. Mutta olisinko pystynyt raivaamaan aikaa?

Ehkä tässä kaikessa pahinta on tosiaan se, että matkasta jäi tunne, että en oikein pystynyt keskittymään yhtään kehenkään tai mihinkään. Juttelin eilen Facebookin chatissa ystäväni kanssa, jota ehdin nähdä useaan otteeseen Suomi-lomani aikana. Ja siinä Facebookin chatissa pystyin olemaan enemmän läsnä kuin kertaakaan reissuni aikana. Silloin oli koko ajan muita ihmisiä. Piti mennä tiskille hakemaan juotavaa. Piti vastata viesteihin. Piti miettiä, minne mennään seuraavaksi.

Joskus puhumme kavereiden kanssa, että parhaita biletyspaikkoja ovat risteilyalukset tai kaukaiset mökit, koska silloin voi olla varma, että ihmiset eivät hajaannu eri paikkoihin tai edes mieti siirtyvänsä seuraavaan paikkaan.

Eikö se ole aika surullista?

Pyjamabileet takaisin!

Ehkä kiire korostui, koska minulla nykyään on niin harvoin kiire. Tai ehkä se tosiaan oli pikakelaus nykyihmisen elämään. Eräs kaverini sanoo, että haluaisi muuttaa pieneen mökkiin Lappiin, että voisi keskittyä vain nykyhetkeen. Kaupungissa se ei onnistu.

Yksi hetki jäi matkastani arvokkaana mieleen. Olin ystäväni luona yötä, molemmat uupuneita viikonlopun juhlista. Oli se hetki, kun on juuri menossa nukkumaan: Ei ihan vielä unessa, mutta kohta. Puhelin on laitettu syrjään ja huoneessa on pimeää. Mutta ei, emme alkaneetkaan nukkua. Aloimme jutella kaikesta, mitä nyt mieleen sattui tulemaan. Ystävistä. Ihmissuhteista. Työstä. Se hetki muistutti minua teini-iän kesälomista: Kun ystävä oli yökylässä, eikä vielä ollut paineita juosta bileissä. Juteltiin, syötiin karkkia, naurettiin. Oli vain se hetki, ehkä unelma seuraavasta. Mutta ei paineita mistään. Onnistuin saamaan sen takaisin, 28-vuotiaana.

Toivon tietysti, että ystäväni ymmärtävät. Siis sitä, että oli kiire. Yritän ymmärtää sitä myös ulkomailla, kun kauan odotettu vieras Suomesta tulee, eikä ehdi istahtaa kanssani alas, koska pitää nähdä se ja tuo kohde.  (Ja jos joku haluaakin viettää koti-illan, siitä tulee välittömästi noottia Facebookissa. Että mitä sinä nyt ulkomaille menit ja makaat vain sohvalla.) 

Vaikka se sohvalla makaaminen voi olla juuri se arvokkain hetki. En minä muistele Shanghaista sitä, kuinka juoksin vieraiden kanssa hiki päässä kohteesta toiseen. Muistan sen, kun tilasin serkkuni kanssa pizzat, katsoimme Mulania ja molemmat nukahtivat. Muistan sen, kun kaksi kaveria oli kylässä ja tungimme kaikki saman peiton alle katsomaan telkkaria. Ja nyt muistan Suomi-reissusta sen, kun makasin kaverini lattialla patjalla ja puhuimme, että mitähän sille ja sillekin tyypille kuuluu. Ne ovat hetkiä, kun ei ole tarvinnut suunnitella minuuttiaikataulua. Ne ovat nykyään harvinaisia. 

Se on taito, joka on luonnostaan lapsilla, mutta joka jossain vaiheessa häviää. Minulla oli Suomi-reissuni aikana mahdollisuus nähdä 5- ja 2 -vuotiaita serkkujani tunnin ajan. Halusin tietysti ottaa tuosta hetkestä kuvan. 5-vuotias sanoi välittömästi: Laita se puhelin pois, nyt leikitään! 

Siinä oli todellista hetkessä elämisen henkeä.

Miksi se on niin vaikeaa aikuisena?

Täydellinen, pieni hetki

Eilen illalla lähdin täällä Miamissa iltakävelylle. Oli täydellinen ilta, erityisesti täydellinen tuuli. Sellainen, joka tuntuu pumpulilta iholla. Juuri oikealta, ei liian kuumalta, ei liian kylmältä. Ei liian kovalta, mutta tuntuu kuitenkin. 

Nostin kasvoni ylös, vähän käsiänikin Titanic-tyyliin ja hymyilin. Tuntui hyvältä. Ajattelin, että onpa ihanaa olla elossa.

Alakerran parkkifirman työntekijä käveli luokseni, hymyili myös. "Aivan ihana tuuli, eikö olekin", mies sanoi. 

Niin on, vastasin. 

Se oli täydellinen pieni hetki. Kesti ehkä 20 sekuntia, mutta sekä minä että mies pystyimme olemaan hetken läsnä vain siinä. 

Ja varmaan siksi tulen muistamaan tuon hetken ikuisesti. Hetket, jolloin katsoo kelloaan, puhelintaan tai ajatus harhailee seuraavassa hetkessä, sulautuvat yhdeksi mössöksi ja katoavat mielestä varsin nopeasti. 

Eli lopulta niissä ei ole mitään arvokasta. 

 

Kommentit (0)

Seuraa 

30-vuotias toimittaja, joka vuonna 2012 muutti miehensä työn perässä Shanghaihin ja alkoi totutella sanaan "kotirouva". Nyt asemapaikkana on Miami ja jengiin on liittynyt myös lapsi. Minkälaista suomalaisen elämä on eri puolilla palloa ja mitä siitä kaikesta pitäisi ajatella? 

mari.julku@gmail.com

Blogiarkisto

2016

Kategoriat