Kuten jo aiemmin tällä viikolla kirjoitin, aina välillä täällä ulkomailla alkaa ikävöidä ystäviään. Kun olin julkaissut tuon kirjoituksen, aloin saada paljon viestejä kavereiltani ja samalla muistin: Hetkinen, minullahan on yksi käyttämätön lento välille Miami-Helsinki! Siispä aloin kysellä ystäviltäni, milloin siellä Helsingissä kannattaisi tulla käymään. Yksi ehdotti, että voisimme juhlia hänen syntymäpäiväänsä. Koska olin saanut myös muita juhlakutsuja tuolle ajankohdalle, päätin varata lennot. Ihanaa, ihan pian Suomeen tapaamaan tyyppejä!

Mutta sitten tapahtui katastrofi. Seuraavana päivänä tajusin, että olen Suomessa (tai tarkalleen ottaen paluulennolla) kiitospäivän aikaan. Olin odottanut tuota amerikkalaisten suurta juhlapäivää pitkään ja juhlasuunnitelmiakin oli jo tehty. Mutta nyt olin pilannut sen päättämällä lähteä Suomeen. Unohdin siis yksinkertaisesti vilkaista kalenteria.

Tämä oli ilmiselvä itkupotkuraivareiden paikka. Lähetin aviomiehelleni viestin, jossa oli kuusi v-alkuista sanaa (tarkistin). Kirjoitin Facebookiin valitusstatuksen, jossa kerroin tästä tragediasta. Että katsokaapa nyt, kuinka suuri virhe, säälikää mua pliis! 

Kunnes tajusin näyttäväni totaaliselta idiootilta.

Kerrataanpa nyt vielä. Minulla oli siis käyttämätön bisnesluokan lento Helsinkiin. Löysin paluulennon Tukholman kautta 250 eurolla eli käytännössä sain menopaluun Miamista Helsinkiin 250 eurolla, siis naurettavan halvalla. Olen Suomessa viikon, jona aikana minulla on ainakin neljät juhlat ystävien kanssa. Ystäväni ilahtuivat valtavasti Suomeen tulostani ja minäkin olen ikävöinyt heitä suunnattomasti. Luvassa olisi siis kaikin puolin ihanaa aikaa!

Joten mitä teen? Alan itkeä jonkun amerikkalaisen pyhäpäivän perään, josta en edes ole aivan varma, minkä kunniaksi sitä vietetään. 

Valitusta, valitusta

Aviomiehelläni (jolla itsellään on uskomaton kyky olla valittamatta asioista, joille ei niin sanotusti enää mitään voi) on tapana sanoa, että v*tutuksen määrä on vakio. Tämä taitaa päteä moneen suomalaiseen. Aina on hyvä olla joku juttu takaraivossa, johon voi olla pettynyt tai josta voi valittaa tai kriiseillä. 

Aloin miettiä elämääni valitusten maailmassa. Keväällä 1998 itkin tuntikausia kylmässä saunassa, kun Kiekko-Espoo pudotti puolivälierissä suosikkijoukkueeni TPS:n. Tuntui, että koko kevät oli pilattu. Tietysti jos olisin pystynyt ajattelemaan vähänkään järkevästi, olisin voinut miettiä, että kausi se on ensi vuonnakin. (TPS voitti kolme seuraavaa mestaruutta. Puolustuksekseni on toki sanottava, että olin tuonna suurena kärsimyksen vuonna 11-vuotias.) 

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen itkin taas saunassa, joskin tällä kertaa kuumassa, kun tajusin tajunneeni saksan ainekirjoituksessa yhden sanan väärin. Vaadin sääliä koko ympäröivältä maailmalta, koska olinhan nyt varmasti pilannut koko kirjoitukset enkä pääsisi ylioppilaaksi. (Ei käynyt mielessä, että olin kirjoittamassa saksaa ylimääräisenä aineena. Niin ja lopulta sain siitä saksastakin C:n. Eli sen luokan "virhe".) 

Myöskin erään työhaastattelun jälkeen itkin, tällä kertaa ravintolassa, kun tajusin vastanneeni yhteen kysymykseen huonosti. Sinne meni sekin unelmaduuni, mietin. Valitin miehelleni koko illan, kuinka olen surkea luuseri, joka ei tule koskaan onnistumaan missään eikä pääsemään minnekään. (Sain paikan.)

Ja kun olin reippaasti ylipainoinen, valitin liikakilojani päivittäin. Kun laihdutin ylimääräiset kilot pois, olinko tyytyväinen? En. Sain valittamisen aihetta muun muassa siitä, että eräänä päivänä päätin siistiä otsatukkaani mieheni partakoneella ja vetaisin otsaani aikamoiseen lommon. Sen jälkeen kaikki päivät kuluivat rumista otsahiuksista märehtemiseen. (Lienee sanomattakin selvää, että ne hiukset ovat jo kasvaneet takaisin.)

Hääpäivän opetukset

Tietenkään en tarkoita, että mistään ei saisi koskaan valittaa. Tapasin kerran miehen, joka oli loukkaantunut vakavasti liikenneonnettomuudessa. Sanoin hänelle, että hänen tarinaansa kuunnellessa tulee mieleen, että omista pienistä murheistaan ei pitäisi napista. 

Mies vastasi, että älä missään nimessä sano noin: Jokaisen ihmisen elämän suurin murhe on se, mikä sillä hetkellä on se suurin murhe. Jos elämäsi suurin tragedia on, että leikkasit vahingossa partakoneella liikaa hiuksia, niin sitten se on. Sitä paitsi mikään ei ole ärsyttävämpää kuin se, että valittaa jostain pikkujutussa Facebookissa ja minuutin päästä joku kommentoi: "First world problems."

Mutta. Jos käyttäisi edes murto-osan valittamiseen ja märehtemiseen käytetystä ajasta positiviiseen ajatteluun, voisiko saada aikaan jotain positiivista? Tai ainakin saatua katkaistua negatiivisen dominoefektin?

Aloin miettiä, milloin olisin toiminut kriisin hetkellä täysin järkevästi, saamatta itkupotkuraivareita. Muistin yhden tilanteen: hääpäiväni aamun. Heräsin nimittäin tuona suurena päivänä valtava huuliherpes suupielessäni. Sitä ei ollut näkynyt pariin vuoteen, mutta siinä se nyt kukoisti. Kaikista maailman päivistä se valitsi juuri tuon päivän!

Minulla oli käytännössä kaksi vaihtoehtoa. Joko itkeä silmät päästäni ja näyttää hääpäivänäni kaikin puolin karsealta, tai sitten hyväksyä se tosiasia, että tässä sitä nyt mennään naimisiin huuliherpeksen kera ja toivottavasti sen saa retusoitua pois kuvista. Valitsin jälkimmäisen, koska eihän se huuliherpes itkemällä poistu. Ja niin lähdin kampaajalle tyytyväisenä. (Ja kuinka ollakaan, törmäsin kampaajalla häävieraaseen, jolla sattui olemaan käsilaukussaan herpeslääkettä. Iltaan mennessä se oli jo käytännössä kadonnut. Kuinka paljon sitten olisi harmittanut, jos olisin ehtinyt itkeä silmäni turvoksiin: olisin siis joka tapauksessa joutunut harmittelemaan naamaani.) 

Kiitospäiväkriisin hyvät puolet

Siis käytännössä: Jos yksi asia on pilalla, kannattaako pilata vielä lisää asioita? Voin toki harmitella seuraavat puolitoista kuukautta sitä, että menin buukkaamaan lennon kiitospäivälle ja pilata valittamisella kaikki päivät ennen tuota lentoa, myös sen loman Suomessa. Mutta kannattaako se? Ei tietenkään.

Voisiko se toimia myös isommassa mittakaavassa? Kun Suomessa nykyään koko ajan itketään, kuinka kaikki on päin helvettiä, auttaako se? Eikö silloin kaikki mene suuremmalla todennäköisyydellä entistä enemmän päin helvettiä? 

Sitä paitsi aika monessa asiassa voi nähdä hyviä puolia, jos vain haluaa. Mieheni ja ystäväni keksivät tästä kiitospäiväkriisistä ainakin seuraavat:

1. Pääasia, että et missaa mustaa perjantaita. (Valtavat alennusmyynnit, jotka järjestetään kiitospäivää seuraavana perjantaina.)
2. Eipä tarvi stressata juhlien järjestämisestä.
3. Vältätpä juhlaruuhkat.
4. Ethän sä edes tykkää kalkkunasta. 
5. Kiitospäivä on myös ensi vuonna. 

Ja jos nämä positiivisetkaan ajatukset eivät auta, palautan mieleeni mummoni lauseen, joka hänellä oli tapana lausua, kun joku harmitteli jotain pientä juttua:

"Uppoaa niitä valtamerilaivojakin."

​Sitä on ihan hyödyllistä miettiä siinä vaiheessa, kun itkee sitä väärälle päivälle sattunutta lentoa. Tai jotain muuta yhtä typerää.

Kommentit (2)

Vierailija

Kivasti kirjoitettu ja valittaminen ei usein auta, vaan vie vaan syvemmälle ja pilaa muidenkin fiilikset. Yksi kysymys: mistä löytyy 250€ lentoja Miamiin? 

maritalvikki
Liittynyt18.9.2015

Tämä oli siis vain yhdensuuntainen lento, kun minulla se lento Helsinkiin oli jo valmiiksi. Mutta näitä löytyy siis Norwegianilta, lentävät Fort Lauderdaleen eli aivan Miamin kupeeseen. Vieläkin halvemmalla saa, jos on valmis lentämään ilman ruokaa ja ruumatavaroita. (Joskaan se säästö ei ole niin suuri, että kannattaisi.) 

Ajatuksiani voit seurata myös Twitterin kautta. 

Seuraa 

30-vuotias toimittaja, joka vuonna 2012 muutti miehensä työn perässä Shanghaihin ja alkoi totutella sanaan "kotirouva". Nyt asemapaikkana on Miami ja jengiin on liittynyt myös lapsi. Minkälaista suomalaisen elämä on eri puolilla palloa ja mitä siitä kaikesta pitäisi ajatella? 

mari.julku@gmail.com

Blogiarkisto

2016

Kategoriat