Jääkiekon MM-kisat on taas taputeltu. Pelit kestivät reilut kaksi viikkoa ja vähintään saman verran keskusteltiin kisoihin liittyvistä "lieveilmiöistä". Yksi jokavuotisista (varsinkin sosiaalisessa mediassa) toistuvista tarinoista on tarina kisaleskistä. Kisaleski on ihminen, joka kokee joutuvansa puolisonsa hylkäämäksi urheilukisojen aikana. Jos tuon sanan laittaa Googleen, löytyy lukuisia parisuhdeneuvokkeja siitä, miten "parisuhde joutuu koetukselle" milloin minkäkin urheilukisan takia. 

Yleinen ajatus tietysti on, että suurin osa kisaleskistä on naisia, joiden miehet häipyvät jääkiekkokisojen aikaan sixpack-hatut päässään paikalliseen baariin ja palaavat sieltä vasta finaalin jälkeen. (Suomen voittaessa sitäkin myöhemmin.) Kieltämättä omassakin somefeedissäni näkyy usein juuri naisten kirjoituksia: "Siis taasko siellä alkaa jotku urheilukisat? Taasko mä joudun olemaan yksin monta viikkoa?"

Omassa suhteessani roolitus menee niin päin, että minä olen fanaattinen urheiluseuraaja. (Kun urheilufanitukseni tulee vieraassa seurassa esille, mieheni sanoo minun seuraavan "kaikkea tikanheitosta pesäpalloon ja pöytätennikseen".) Miestäni urheilu ei juurikaan kiinnosta, paria lajia lukuun ottamatta. Kun jääkiekon MM-kisat olivat käynnissä, tarkistin jokaista yhteistä menoa sovittaessa kisojen aikataulun. Jos meno oli menossa tärkeän ottelun päälle, meno sai luvan väistyä. Näin kävi myös yhteistä lomareissua suunniteltaessa. Koska en halunnut lähteä matkalle pudotuspelien aikaan (matka olisi mennyt pilalle, kun olisin joutunut koko ajan kyttäilemään ottelutuloksia), matka siirtyi viikolla eteenpäin.

Olen siis ihminen, joka laittaa penkkiurheilun puolisonsa edelle. Tunnenko siitä huonoa omaatuntoa? En tippaakaan.

Sisäänrakennettu ominaisuus

Olen kasvanut penkkiurheilijaksi. Jo kotona ja mummolassa opin, kuinka hienoja asioita ovat jääkiekon MM-kisat, olympialaiset, jalkapallon arvokisat, raviurheilu, formulat ja niin edelleen. Opin, kuinka kihelmöivää on laittaa kello soimaan kolmelta yöllä, että näkee keihäänheiton karsinnan toiselta puolelta maapalloa. Penkkiurheilija sisälläni on yhtä itsestäänselvä ominaisuus kuin se, että minulla sattuu olemaan siniset silmät. Siis asia, jota ei vain voi muuttaa. 

Matkan varrella olen kohdannut ihmisiä, jotka jakavat saman intohimon. He lähtevät kanssani kuusi tuntia ennen tärkeää ottelua baariin, että saamme parhaat paikat screenin edestä. Puolisoni jää silloin kotiin.

Aina välillä joku ihmettelee, miten ihmeessä olen päätynyt yhteen ihmisen kanssa, jonka kanssa en "jaa samaa intohimoa". Tämä on aika ihmeellinen ihmettely. Onko muka olemassa ihmisiä, jotka jakavat puolisonsa kanssa kaikki intohimot? Jos joku väittää tällaisen parisuhteen omaavansa, puhuuko hän silloin totta? Vaikka en jaa mieheni kanssa intohimoa urheiluun, on meillä toki muita yhteisiä asioita. Tuskin olisimme muuten olleet yhdessä kahdeksaa vuotta.

Urheilu on niin iso ja tärkeä osa elämääni, että en pystyisi olemaan ihmisen kanssa, joka siitä valittaisi. Vaikka miestäni ei suurin osa urheilusta niin kiinnosta, hän ei ole koskaan siitä urputtanut. Hän ymmärtää, että minä olen raviradalla katsomassa tärkeää kilpailua, vaikka emme ole nähneet viikkoihin ja hän palaa juuri samana päivänä työmatkalta Suomeen. Hän ymmärtää, että menen kesken juhlien katsomaan toiseen huoneeseen, että mitenkäs siellä pituushyppykilpailussa nyt menee. Ja hän ymmärtää, kun valitsen lapsellemme toisen nimen sillä perusteella, että "kyseessä on suomalainen olympiasankari".

Hän myös ymmärtää, että urheilun seuraaminen ei ole häneltä pois. Eihän kukaan jaksa tai halua olla kenenkään kanssa 24/7. Sitä paitsi se, että vaimo on välillä toisessa huoneessa monta tuntia keskittymässä johonkin muuhun asiaan, ei välttämättä ole lainkaan huono asia. Oma aika ja niin edelleen.

Siksipä olenkin mieheni kanssa niin onnellinen.

Viestini kaikille kisaleskeydestä valittajille on: Jos ärsyttää, kannattaa olla hiljaa. Puolisonne eivät seuraa urheilua mitenkään teitä kiusataksenne. He vain sattuvat nauttimaan jostain asiasta, josta te ette. Sille ei voi mitään. Mutta valittamalla parisuhde ihan varmasti "joutuu koetukselle". Syy ei tosin silloin ole siinä urheilussa. Totuushan on sekin, että käytännössä mikään urheilutapahtuma ei kestä 24 tuntia päivässä (paitsi ehkä Le Mansin 24 tunnin ajo). Joten kyllä sitä yhteistä aikaakin ihan oikeasti löytyy, ellei sitten halua käyttää väliaikoja mykkäkouluun.

Sitä paitsi: Valittamalla teille on tulossa todella pitkä vuosi. Urheilu ei nimittäin suinkaan loppunut jääkiekon MM-kisoihin. Muutaman viikon päästä alkavat jalkapallon EM-kisat, sitten yleisurheilun EM-kisat, sitten kesäolympialaiset ja siihen perään jääkiekon maailmancup. Näin muutamia mainitakseni. 

Meille urheilufaneille se tarkoittaa kaikkien aikojen urheilukesää. Kun möngin aamuyöllä sänkyyn valvottuani pitkään jonkun kisan parissa, ja mieheni kysyy unisena "miten meni" (vaikka häntä ei kiinnosta), se tekee koko jutusta entistä paremman. Ja sen jälkeen myös minulla on aika paljon enemmän motivaatiota panostaa parisuhteeseeni versus se, että joutuisin lukemaan mieheni Facebook-statuksista, kuinka "vaimo taas seuraa jotain typerää jääkiekkoa, miten sen saa lopettamaan". 

Puolisoni ymmärtää myös, että yhteisillä reissuilla haluan käydä paikallisella olympiastadionilla. Joku toinen päivä pyhitetään sitten hänen toivomuksilleen. Kuva Soulin olympiastadionilta syksyltä 2012.

Kommentit (1)

Geisha

Meillä sama. Minä olen pikkutytöstä lähtien ollut penkkiurheilija, jäkis tärkein laji. Formuloita olen herännyt yöllä katsomaan kun Mika Häkkinen ajoi. Ja äidinmaidosta olen tämän mielenkiinnon imenyt.. Mukavaa kesää : ) - Sari

Seuraa 

30-vuotias toimittaja, joka vuonna 2012 muutti miehensä työn perässä Shanghaihin ja alkoi totutella sanaan "kotirouva". Nyt asemapaikkana on Miami ja jengiin on liittynyt myös lapsi. Minkälaista suomalaisen elämä on eri puolilla palloa ja mitä siitä kaikesta pitäisi ajatella? 

mari.julku@gmail.com

Blogiarkisto

2016

Kategoriat