Joillain tuttavillani on ollut huolenaihe siitä lähtien, kun ilmoitin muuttavani Amerikkaan: "Siellä sitten lihoo aivan varmasti." Kuulin, että eräillä olisi jopa vedonlyönti siitä, kuinka monta kiloa lihavimpina palaamme Suomeen. Ja jos joskus satun syömään ihanaa kakkua jälkiruuaksi ja postaan siitä kuvan Facebookiin, on mukana vähintään yksi "ole sitten varovainen noiden kakkujen kanssa, siellä lihoo niin helposti" -kommentti. 

Kun muutin Kiinaan kolme vuotta sitten, kukaan ei ollut huolissaan lihomisistani. Saatoin postailla Facebookiin kuvia ties mistä rasvaisista ja suolaisista pöperöistä, ja kommentit olivat ainoastaan positiivisia: "Onpa ihanan näköistä ruokaa." 

Ilmiö nousi pinnalle jälleen, kun pari ystäväämme saapui lauantaina Floridaan. He ovat luonnollisesti postanneet sosiaaliseen mediaan kuvia ruokakokemuksistaan. Kommenteissa on vilahdellut tuttuja lauseita: "Ei ihme, että amerikkalaiset ovat niin läskejä." "Ei ihme, että lapset saavat siellä diabeteksen." "Noilla saa verisuonet tukkoon aivan varmasti." Ja niin edelleen.

Kun hehkutin Shanghaissa, kuinka McDonald's tuo käytännössä ilmaiseksi ruokaa kotiinkuljetettuna tai kuinka eräässä baarissa sai syödä hodareita niin paljon kuin pystyi, oli se kaikkien mielestä vain "älyttömän siistiä". Kun nyt kerron, että olen rakastunut Amerikassa luuttomiin kanansiipiin, kaverit ihmettelevät välittömästi, että sellaisiako siellä Amerikassa syödään, onpa epäterveellistä, yäk.

Shanghaissa lihoin painoindeksillä "merkittävästi lihavaksi". Viimeisenä vuonna pudotin ylimääräiset kilot pois ja nykyään olen hyvässä fyysisessä kunnossa ja myös tyytyväinen itseeni. Ja silti juuri nyt saan kuulla jatkuvaa kauhistelua siitä, että varmasti tulet lihomaan, voi voi. 

Miksi juuri nyt? Miksei Shanghain aikoina?

Stereotyyppiset mielikuvat

Mielikuvat ovat tietysti vahvat. Mielissämme kiinalaiset ovat pieniä ja hoikkia ja amerikkalaiset näyttävät siltä, kuin amerikkalaiset paikallisessa Suurin pudottaja -ohjelmassa. 

Mutta nopealla Googlauksella selviää, että itse asiassa Suomi ja Florida eivät ole kaukana toisistaan: Suomessa liikalihavia (siis heitä, joilla painoindeksi on yli 30) arvioidaan olevan hieman alle 20 prosenttia. Floridassa vastaava luku on hieman yli 23 prosenttia. (Toki Amerikassa on osavaltioita, joissa luku on paljon suurempi.) Kiinassa liikalihavia on keskimäärin viitisen prosenttia, mutta joissain kaupungeissa lukema on jo 20 prosenttia ja kiitos Kiinan valtavan väkiluvun, Kiinassa on jo toiseksi eniten liikalihavia heti Yhdysvaltojen jälkeen. WHO pitääkin kiinalaisten lihomista, erityisesti lasten lihomista, yhtenä maailman suurimmista terveysriskeistä. (Luvut löytyvät THL:n ja WHO:n sivuilta.)

Itsekin "saavutin" tuon liikalihavuuden rajan Shanghaissa asuessa. Se oli varsin helppoa. Moneissa baareissa sai juoda pienellä summalla alkoholia niin paljon kuin jaksoi:

Ravintoloissa sai hyvää, rasvaista ja suolaista ruokaa jättimäisissä annoksissa puoli-ilmaiseksi. Ja monessa paikassa "all you can eat" -menetelmällä:

Kaikenlaista roskaruokaa sai kotiinkuljetuksella käytännössä kellon ympäri:

En liikkunut käytännössä ollenkaan kahteen vuoteen, koska "saasteet masensivat" ja taksilla pääsi joka paikkaan. Ja niinpä onnistuin lihomaan kahdessa vuodessa reippaasti. Mutta ei kukaan ystävistäni nälvinyt, että "sitä ne kiinalaiset elämäntavat teettävät" tai "totta kai sitä lihoo, kun ruoka on tuollaista" tai muuta sellaista. 

Pohjaton limusammio

On tietysti totta, että Yhdysvalloissa lihominen olisi helppoa. Jos ostan ravintolassa limun, saan yleensä juoda sitä niin paljon kuin jaksan. Ensimmäinen neuvo, jonka sain paikalliselta ystävältäni, oli: "Jos ravintoloissa on kokovaihtoehtoja, ota aina pienin annos. Se riittää aina." Se oli hyvä neuvo, sillä pieninkin annos on aina jättimäinen.

Välillä asiat huvittavat. Kun söin ravintolassa illalliseksi salaatin, tarjoilija tuli kysymään, haluanko toisen salaatin jälkiruuaksi, koska eihän yhdestä salaatista voi tulla täyteen. Televisiossa mainostetaan, kuinka sipsit ovat lapsille hankala kouluruoka siksi, että sipsipussit ovat niin hankalia avata. Onneksi eräs firma keksi asiaan ratkaisun ja keksi helpommin avattavat ja suljettavat pussit!

Mutta silti omassa arjessani ruoka on reippaasti terveellisempää kuin ensimmäisinä Kiina-vuosina. Miamin kaupat ovat täynnä tuoreita hedelmiä ja marjoja ja muutenkin kiinalaisten kauppojen jälkeen ruokatarpeiden ostaminen kotiin on varsin paljon helpompaa. Teen siis ruokaa kotona enemmän kuin koskaan aiemmin. Miami on tehnyt muutenkin itsetunnolleni hyvää (kirjoitin siitä aiemmin täällä) ja se tietysti kannustaa jatkamaan terveellisellä tiellä.

Se ei tietenkään tarkoita sitä, etten ikinä nappaisi lounaan mukaan jälkiruokakeksiä tai ettenkö koskaan kävisi oluella ja hampurilaisella. Mutta mistä se kertoo, että Amerikassa syöty hampurilainen saa välittömästi "tuosta menee verisuonet niin tukkoon"  tai "huhheijaa tuossa on valtavasti kaloreita" -kommentteja, mutta Suomessa syöty purilainen ei? Samaa tavaraahan ne ovat? Esimerkiksi tänne lomalle saapuneet ystäväni ovat täällä reilun viikon, ja heidän ruokakuviinsa on kommentoitu, kuinka "tuon annoksen jälkeen teidän pitää olla viikko syömättä".

Yleensähän sanotaan, että lomalla saa herkutella. Amerikkaa se ei ilmeisesti koske, sillä amerikkalaisten herkkuja kuuluu kauhistella ja paheksua. (Samat kaverit kävivät luonamme Shanghaissa, enkä muista samanlaista paheksuntaa ruokakuvien kohdalla.)

Kenellä on vastuu?

"Siellä Amerikassa sitten lihoo varmasti" -kommentit tavallaan sysäävät vastuun jollekin hämärälle, isommalle taholle. Sehän kuulostaa siltä, että peli on menetetty samalla hetkellä, kun astuu Amerikan kamaralle - mitään ei vain ole enää tehtävissä. Mutta eikö vastuu ole kuitenkin minulla itselläni? Jos ostan ravintolassa limonadin ja yhden limonadin hinnalla saan juoda sitä pohjattomasta sammiosta, niin eikö se juotu määrä ole kuitenkin omalla vastuullani? Eihän se niin mene, että syyllinen on se, joka tarjoaa sitä ilmaiseksi. (Tarkennuksena siis, että puhun tässä aikuisten vastuusta omaan itseensä, lasten kohdalla tilanne on tietysti monimutkaisempi.)

Suomalaisten naureskelu ja kauhistelu amerikkalaisten ruuista ja elintavoista tuntuu muutenkin oudolta aikana, jolloin Suomessakin ylipaino-ongelmasta joudutaan puhumaan jatkuvasti, ihmiset liikkuvat liian vähän ja niin edelleen. 

Stereotypia roskaruokaa mättävistä amerikkalaisista istuu tiukassa. Totuus kuitenkin on, että sitä samaa roskaruokaa sitä mätetään naamaan muuallakin maailmassa. Itse ainakin sain lihoa Shanghaissa ihan rauhassa, ihan samalla epäterveellisellä ruualla millä ihmiset lihovat muuallakin. Ei kukaan paheksunut mitään, vaikka olisin postannut joka päivä uuden herkkukuvan, lähinnä kommentit olivat vain ruokaa kehuvia. 

Tänä päivänä olen omaan kroppaani tyytyväisempi kuin ehkä koskaan ja olen myös parhaassa fyysisessä kunnossa koskaan. Silti joudun nyt kuulemaan lihomiseen ja läskeihin liittyviä kommentteja suomalaisilta enemmän kuin koskaan aiemmin - vain siksi, että satuin muuttamaan toiseen maahan. 

Eikö se ole hieman ristiriitaista?

Kommentit (1)

Stello
Liittynyt14.7.2013

Mua inhottaa yleensä suomalaisten suhtautuminen esim. herkkuihin - tuntuu ettei kukaan voi vaan nauttia jostain herkusta, vaan se pitää aina erikseen mainita, tyyliin: "ei nyt pitäisi syödä tällaista, mutta menen sitten illalla kävelylle, ja syön seuraavat kaksi kuukautta vain ja ainoastaan terveellisiä aterioita".. Se on todella raivostuttavaa!

Itse syön ihan mitä tahansa, milloin tahansa, ja miten paljon tahansa, jos vaan on varaa ja tekee mieli. Jos joku erehtyisi kommentoimaan asiaa tai varoittelemaan, tarjoaisin aika värikästä kieltä vastaukseksi, ja saattaisin esim. Facebookissa blokata sellaisen ihmisen kokonaan, koska en haluaisi moisia turhakkeita kaverilistalleni =)

Minusta on todella epäkohteliasta ja tarpeetonta kommentoida kenenkään toisen syömisiä, lihomisia, laihtumisia, tms. Tietty jos joku itse ottaa asian puheeksi, on ihan eri asia osallistua keskusteluun aiheesta, mutta muuten jokainen voisi pitää sellaiset kommentit ihan omassa mielessään.

Seuraa 

30-vuotias toimittaja, joka vuonna 2012 muutti miehensä työn perässä Shanghaihin ja alkoi totutella sanaan "kotirouva". Nyt asemapaikkana on Miami ja jengiin on liittynyt myös lapsi. Minkälaista suomalaisen elämä on eri puolilla palloa ja mitä siitä kaikesta pitäisi ajatella? 

mari.julku@gmail.com

Blogiarkisto

2016

Kategoriat