Olin viime viikon yksin kotona, ensimmäistä kertaa Amerikkaan muuton jälkeen. Nautin joka hetkestä: huudatin täysillä Kaija Koota, jätin likaiset pyykit lattialle lojumaan ja rymysin keskellä viikkoa baarista kotiin. 

Samaan aikaan eräs kaverini valitteli Facebookissa, kun puoliso oli lähtenyt yöksi pois kotoa. Yhdeksi yöksi. Että kun nyt tulee hirveä ikävä ja ei tässä oikein pysty toimimaan, tulisipa se äkkiä takaisin. Kommenttikenttä tuli täyteen sydämiä, että voi että kun ootte lutuisia, ette pysty elämään ilman toisianne, teillä on varmasti niiiiin hyvä suhde.

Tunsin pienen piston sydämessäni. Tässä minä söin suklaakakkua olohuoneen valkoisella matolla, fiilistelin Antti Tuiskun päivää Vain elämäässä, eikä mieleeni ollut juolahtanut, että minun pitäisi riutua ikävässä. Päinvastoin, kerroin Facebookissa avoimesti, että onpa jännittävää olla välillä yksin.

Seuraava ajatus olikin sitten se, että mitenköhän tämä taas tulkitaan. 

Vietämme nimittäin mieheni kanssa paljon aikaa myös erillään. Ja aina, kun vietämme aikaa erillään, joudumme vastaamaan kysymyksiin siitä, onko suhteemme jonkinlaisessa kriisissä.

Harkinta-aika?

Viimeiset kolme vuotta olemme asuneet joka kesä kolmisen kuukautta eri maanosissa. Tämä siksi, että olen ikävöinyt omaa työtäni ja ystäviäni.

Ottaen huomioon, kuinka paljon sain kritiikkiä lähtiessäni miehen työn perässä ulkomaille, olin aivan varma, että omalle työpaikalle edes hetkeksi palaaminen saisi aikaan riemunkiljahduksia. 

Olin väärässä. Vielä pahempi, kuin lähteä miehen työn perässä ulkomaille, on "erota" puolisostaan hetkeksi.

Ensimmäinen kesä oli hurjin. Silloin sain vastata muun muassa seuraavanlaisiin kysymyksiin:

"Onko teillä jo avioero vireillä vai harkitsetteko vielä kesän yli?"

"Luuletko, että tämä välimatka voisi vielä parantaa tilanteen?"

"Eikö sun miehestä ole ikävää, kun laitat kuvia hauskoja baari-illoista Facebookiin? Eikö tämän pitäisi olla kurjaa aikaa?"

Ja en siis ollut hiiskunut mitään mistään parisuhdekriiseistä. Tämä oli vain ihmisten omaa tulkintaa siitä, että eri paikoissa aikaansa viettävä aviopari ei voi olla onnellinen.

Kolmantena kesänä luulin, että kukaan ei voi olla enää niin hölmö, että kehittelisi mitään eroteorioita. Mutta niin vain jo ennen lähtöäni Suomeen korviini kantautui, että "nyt ne kyllä varmasti on eroamassa, ei missään normaalissa parisuhteessa olla kolmea kesää putkeen eri paikoissa". 

Niinpä, normaalissa. Miksi Suomessa hyvän parisuhteen tunnusmerkki tuntuu olevan, että siinä vietetään mahdollisimman paljon aikaa yhdessä ja pienikin ero ahdistaa? Jos julkkispari kertoo lehdistölle viettäneensä suhteensa jokaisen päivän yhdessä, yleisö huokailee ihastuksesta. Jos ei pysty viettämään aikaa erillään, täytyy olla niin rakastunut, että sellaista rakkautta on vain elokuvissa?

Pakottaminen kannattaa!

Olen jo lähestulkoon tottunut ihmisten kauhisteluihin, mutta aika ajoin ne pääsevät edelleen yllättämään.

Viimeisin episodi tapahtui viime kesänä. Olin lähdössä innoissani koko kesän odottamalleni ravimatkalle, kun ystäväni alkoi ihmetellä: "Miksei se sun mies käy sun kanssa raveissa?"

Aloin selittää, että kun tämä on minulle niin tärkeä asia ja miestäni ei juurikaan kiinnosta. Ystävän vastaus oli se, että jos mies ei halua raveissa käydä, niin kyllä hänet pitää sinne pakottaa. Ja heti perään: Paljon kivempaa olisi käydä yhdessä! (Koska "pakottaa" ja "paljon kivempaa" sopivat hyvin samaan yhteyteen.)

Tämä on mielestäni kummallinen logiikka. Rakastan raviurheilua, se on yksi elämäni tärkeimpiä asioita. Miestäni se ei kuitenkaan kiinnosta. En usko hetkeäkään, että minulla olisi kivempaa raveissa hänen kanssaan. Miksi ihmeessä haluaisin pakottaa sinne ihmisen, jolla ei ole intohimoa asiaan? Sitä paitsi miehestänikin on mukavampaa, että menen paikan päälle fiilistelemään kuin että huudattaisin raveja kotona.

Mutta "oikean" pariskunnan pitäisi tehdä kaikki yhdessä.

Siis sellaisiakin asioita, joista toinen ei ole yhtään kiinnostunut.

Vikaa vai ei

Palatakseni kysymykseen siitä, miksi hyvän parisuhteen merkki tuntuu olevan, että pari viettää kaiken vapaa-aikansa yhdessä. Keskustelupalstojen perusteella moni tuntuu kuvittelevan, että jos puoliso haluaa viettää aikaansa ilman häntä, täytyy hänessä olla jotain vikaa. Esimerkiksi Kaksplus-keskustelupalstalla muuan nainen kirjoittaa seuraavaa:

"En nyt tiedä osaanko selittää oikein, mutta jos mieheni ilmottaisi haluavansa lähteä viikoksi ulkomaille rentoutumaan, ilman perhettä, niin olisin täysin vakuuttunut että suhteessa ei ole kaikki ok. Ainoa syy miksi mä lähtisin viikoksi ulkomaille ilman perhettä olisi se että suhteessa ei ole kaikki ok ja haluan eroon kaikesta."

Eikö tämä ole varsin itsekeskeistä ajattelua? Minä olen niin ihana ihminen, että minun kanssani täytyy haluta viettää kaikki aika ja kaikki lomat? Jos ei halua, niin suhde on väistämättä ajautumassa kriisiin?

Eikö tosiasia kuitenkin ole, että parisuhde on vain yksi osa-alue elämässä? Ehkä tärkein, mutta kuitenkin vain yksi alue? Vai tuleeko se paniikinomainen "en voi elää sekuntiakaan ilman häntä" -tunne siitä, jos elämässä ei ole muuta kuin parisuhde?

Omalla kohdallani asia vain korostuu täällä kotirouvamaailmassa. Jos haluaisin, voisin elää vain miehelleni. Mutta en halua. Aion vastaisuudessakin häipyä ravireissuilleni pakottamatta sinne ketään. Vapaaehtoisiakin löytyy: viime kesänä vietin ihanan kuninkuusraviviikonlopun Joensuussa kolmen mahtavan tyypin kanssa. Tosin kuulemma sekin oli väärin vietetty, sillä mieheni oli juuri tullut kesälomalle Suomeen, ja minä lähdin raviradalle, vaikka olimme juuri olleet pitkään erossa. Ei kuulemma kuulostanut yhtään romanttiselta.

Niin, ei ehkä ollutkaan. Tosin eipä ole mitään romanttista siinäkään, että jää viettämään aikaansa väkisin puolisonsa kanssa, vaikka olisi mieluummin jossain muualla. Jos minulla on välillä mahdollisuus viettää pari kuukautta ystävieni kanssa tai vaihtoehtoisesti 12 kuukautta mieheni kanssa ja nolla ystävieni seurassa, niin ilman muuta valitsen ensimmäisen vaihtoehdon. Mielestäni on kummallista, että se on tulkittu "varmaksi avioeroksi".

Sitä paitsi toisin kuin kertoimet ovat väittäneet, emme ole vieläkään eronneet: ensi viikolla vietämme neljättä hääpäiväämme. Ja varsin onnellisissa tunnelmissa.

Onnellisen parisuhteen mittari on nimittäin se, että voit olla oma itsesi. Jos en kävisi raveissa, en olisi oma itseni. Ja jos pakottaisin mieheni raveihin, ei hänkään olisi oma itsensä. 

Ehkä silloin olisimmekin jo eronneet.

Kommentit (14)

Just saying

Mielestäni tuo Kaksplus-kommentti ei sovi tähän aiheeseen, sillä siinä selvästi puhutaan perheen, jossa on lapsia, luota pois lähtemisestä. Muuten approovaan kirjoituksen sisällön ?

maritalvikki
Liittynyt18.9.2015

Totta, joskin olen sitä mieltä, että myös lapsiperheestä toisen pitäisi ottaa välillä omaa aikaa. Viikko on toki pitkä aika.

Ajatuksiani voit seurata myös Twitterin kautta. 

Toinen näkökulma

Nainen, sulla on hyvä parisuhde, mutta noi kaverit kannattaisi kyllä pistää vaihtoon.

maritalvikki
Liittynyt18.9.2015

Heh, et ole ensimmäinen, joka mainitsee tuosta kavereiden vaihtoon laittamisesta. Itse en näe asiaa kuitenkaan niin. Voisikin pyöritellä asiaa seuraavissa blogiteksteissä.

Ajatuksiani voit seurata myös Twitterin kautta. 

Vierailija

Seuraava kehityksen vaihe on se, että lakkaa välittämästä mitä muut ajattelevat. Tosin silloin ei syntyisi kolumnia aiheesta, mutta mitä sitten.

Vierailija

Minä käyn usein äitini luona toisella paikkakunnalla. Välillä lapset lähtee mukaan että mies saa just sitä minä-aikaa ja toisinaan lähden yksin saadakseni minä-aikaa. Tiedän että tulevaisuudessa tullaan olemaan työmatkojen vuoksi erossa mutta hyvänen aika: kuuden vuoden avioliiton aikana molempien pää olis hajonnut jos aina pitäis yhdessä yhdessä... Ihminen on suhteestaan ja perheestään huolimatta yksilö. Joskus on hyvä tehdä omia juttuja. Se on vaan tervettä.

Vierailija

Olen kommentoinut tuttaville, jotka ihmettelevät suhteeni laatua (en tässä lähde selittämään tarkemmin, että meillä on oma tapamme seurustella. That´s it. Se on kumma, kun muutaman kuukauden seurustelun jälkeen kysellään, emmekö jo muuta yhteen tms. Jokainen löytäköön oman tapansa. Jotkut kaipaavat enemmän omaa aikaa kuin toiset. Pidemmän päälle kylläkin suosittelen kaikille opettelemaan yksin oloa. Tässä elämässä ei koskaan tiedä, mitä tapahtuu!

maritalvikki
Liittynyt18.9.2015

Tämä on kieltämättä vähän omakin ajatukseni. Siis miksi pidän tärkeänä hoivata myös muita ihmissuhteitani tai miksi haluan "osata" olla yksin: koskaan ei tosiaan tiedä, mitä elämässä tapahtuu.

Ajatuksiani voit seurata myös Twitterin kautta. 

Vierailija

Onko siis olemassa vain joko tai?

Eli olla kaikki vapaa-aika yhdessä tai yksi neljäsosa vuosi kokonaan erossa? Kirjoitus luo vaikutelman, että aivan kuin näillä kahdella (ehkä joidenkin mielestä "epäterveellä") ääripäällä ei olisi muka sitä kultaista keskitietä. Kaikki on toki erilaisia, joissain suhteissa nautitaan molemmin puolin siitä että kaiken vapaa-ajan saa viettää puolison seurassa ja taas joillain ei tule ongelmaa siitä kun vietetään mieluummin vapaa-aikaa muiden kanssa vaikka sitten yhtäjaksoisesti pitkäänkin sekä säännöllisesti (niin kuin ilmeisesti kirjoittaja, jonka suhteessa tämä on ok).

Itse en koe kuuluvani kumpaankaan lokeroon mitä tässä kirjoituksessa tarjottiin :)

maritalvikki
Liittynyt18.9.2015

Ei tokikaan. Kyllähän oma tilanteeni on aika poikkeava. Tunnen myös paljon onnellisia pareja, jotka viettävät kaiken aikansa yhdessä (kun harrastukset ja ystäväpiiri on sama) ja jos se toimii, niin mikä ettei. Pointtina olikin, ettei kannata tehdä asioita vain siksi, että muut sanovat niiden olevan oikein.

Ajatuksiani voit seurata myös Twitterin kautta. 

Tyttöystävänä Hätähousu

Teillä on parisuhde jossa on palaset kohdallaan. :) Mielestäni on aika hyvä osoitus siitä, että ollaan terveessä suhteessa, kun voidaan olla onnellisia yhdessä vaikka välillä ollaan paljonkin erillään.
Itse elän melko tuoreessa suhteessa, jossa parin kuukauden kuhertelu päättyi kun eteen tuli muutto opiskelujen perässä toiseen kaupunkiin. Nyt kun koulua on käyty ensimmäinen vuosi ja toistakin lähes puolet, tämä on ensimmäinen viikonloppu jona en näe parempaa puoliskoani ollenkaan. En ole vieläkään päässyt välimatkan kanssa ihan sinuiksi ja välillä tuntuu todella pahalta jos kumppani puuhaa paljon omia juttujaan ja yhteinen aika jää viikonloppuna vähälle. Saattaa tuntua siltä, ettei häntä kiinnosta että olen tullut takaisin koulun parista hänen luokseen. Vaikka loppujen lopuksi tiedän hänen kuitenkin odottavan saavansa minut kainaloonsa kunhan omilta hommiltamme ehdimme. Itsekin olen mielelläni kavereideni ja perheeni kanssa kun palaan viikonlopuksi kotiin, mutta varmistan aina haittaako se. Varmistelu on sinänsä yleensä turhaa, koska poikakaverini painottaa aina kuinka tärkeää hänelle on että en käytä kaikkea aikaani ja voimavarojani meidän suhteeseemme.
On hienoa jos molemmilla on hyvä olla ja omaa aikaa, minkä jälkeen voidaan rauhoittaa loput yhdessololle. Kaipailisin itse jotain vinkkiä kuinka saisi rakennettua hyvän luoton siihen, että parisuhteessa kaikki on hyvin vaikka välillä haluaa olla erillään. Syyllistyn usein turhaan hätäilyyn pelätessäni, että parisuhde menettää merkityksensä toisen mielessä jos ei vietetä niin paljon aikaa yhdessä.

Rakkaus on pienelle ihmiselle toisinaan niin tärkeä, että sen menettämisen pelossa ei uskalleta antaa toiselle tilaa. Hyvä olo yhdessä lähtee kuitenkin siitä, että ollaan onnellisia ja tyytyväisiä itseensä ja elämänsä sisältöön. Kun molemmilla on elämässään monia asioita joista iloita, on helppoa iloita myös toisen läheisyydestä. :)

maritalvikki
Liittynyt18.9.2015

"Kuinka saisi rakennettua hyvän luoton siihen, että parisuhteessa kaikki on hyvin vaikka välillä haluaa olla erillään." Väitän, että paras vinkki siihen on aika. :) En siis todellakaan ole pystynyt käyttäytymään näin koko suhteemme (kohta kahdeksan vuotta) ajan, vaan se luottamus rakentuu ajan kanssa. Tietysti suhteen alussa tilanne on eri, kun koko ajan on vähän haistelemasta ja aistimista tilanteista, kun kaikki on uutta. Kyllä siihen hetki menee, ennen kuin tajuaa, että hetkinen, tämä tyyppi ei ole tästä minnekään häipymässä ja olen edelleen tosi tärkeä, vaikka molemmat puuhailevat välillä omia juttujaan. Eli hätäily on ihan normaalia ja anna sille aikaa. Mut kannatan sitä, että mieluummin puree itse vaikka vähän hammasta ja antaa sen toisen puuhailla omiaan kuin pakottaa olemaan yhdessä 24/7. (Tietenkin joissain suhteissa voi olla yhteistä aikaa myös liian vähän, mutta se on toinen keskustelu sitten.)

Tsemppiä! <3 

Ajatuksiani voit seurata myös Twitterin kautta. 

Seuraa 

30-vuotias toimittaja, joka vuonna 2012 muutti miehensä työn perässä Shanghaihin ja alkoi totutella sanaan "kotirouva". Nyt asemapaikkana on Miami ja jengiin on liittynyt myös lapsi. Minkälaista suomalaisen elämä on eri puolilla palloa ja mitä siitä kaikesta pitäisi ajatella? 

mari.julku@gmail.com

Blogiarkisto

2016

Kategoriat