Tiedättekö sen ihmistyypin, joka lomalle lähtiessään ilmoittaa pitävänsä loman mittaisen somepaaston? Facebookin kommenttikenttä täyttyy ihailusta: Tuo on sitä oikeaa lomasta nauttimista! Kylläpä minäkin taidan seuraavan reissun pysyä poissa Facebookista. Vasta silloin pystyy todella elämään. Ja niin edelleen.

No tiedätte myös varmaan sen ihmistyypin, joka postaa lomaltaan jatkuvasti kuvaa ja statusta sosiaaliseen mediaan. Mitä kommenttikentissä näkyy? Toki reissua ihailevia tyyppejä, mutta myös paheksuntaa: Olet siis lomalla ja roikut jatkuvasti somessa. Laitappa se puhelin pois ja nauti elämästä.

Sosiaalinen media on ollut keskuudessamme jo hyvän tovin, mutta uutuudenviehätys ei ole ainakaan paheksunnan osalta kadonnut. Ihmisiä ei jaeta niin, että on niitä paljon sosiaalisessa mediassa aikaansa kuluttavia ja sitten niitä, jotka ovat siellä vähän vähemmän. Jakolinja tuntuu olevan se, että paljon somettavat ovat jonkinlaisia ongelmatapauksia, jotka ovat vaarassa tuhota elämänsä ja ihmissuhteensa someaddiktion takia. Vähemmän somettavat esitetään parempana väkenä, sellaisena, jolla on itsehillintää. Ja taatusti paljon ihanampi elämä.

Itse kuulun heihin, jotka somettavat paljon. Ainakin minulle se on antanut paljon enemmän kuin ottanut.

Pitääkö kaikki kertoa?

Paljon somettavana joudun kohtaamaan kritiikkiä: Pitääkö siellä Facebookissa nyt ihan kaikki kertoa? Miksi sinne pitää päivittää joka päivä? Ja niin edelleen.

Some halutaan esittää jatkuvasti niin, että se vähentää niitä "oikeita" ihmiskontakteja eivätkä ihmiset enää tapaa toisiaan. Olen eri mieltä. Ainakin omalla kohdallani Facebook on madaltanut niitä oikeita tapaamisia, kohtaamisia ja suhteiden syventymisiä.

Kun kerroin Facebookissa odottavani vauvaa, siitäkin kysyttiin: Miksi noin henkilökohtaisen asian haluaa kertoa kaikille? 

No mitä siitä vauvauutisen kertomisesta Facebookissa sitten seurasi? Sain valtavasti onnitteluita mutta vielä parempaa: Minuun otti yhteyttä muutama kaveri, jotka paljastivat olevansa samassa tilanteessa. He eivät olleet niin läheisiä ystäviä, että olisin heille henkilökohtaisesti vauvauutisista viestittänyt. Mutta yhden statuksen myötä meistä on tullut paljon läheisempiä ja saatamme viestitellä monta kertaa viikossa.

Ei hirveän huono diili?

Uusia helvetinkoneita

Ihmiskunnan suosikkilause "ennen oli kaikki paremmin" toistuu usein myös somen kohdalla. Ei kuulemma ennen oltu niin riippuvaisia toisten yhteydenotoista kuin nykyään.

Niin, no itse ainakin muistan lapsuudestani ajat, kun kyttäsin sisällä tuntitolkulla jotain tärkeää puhelua. Nykyään ei tarvitse. Silti keskustelu tuntuu pyörivän vain sen ympärillä, kuinka nykyinen meininki ajaa ihmiskunnan tuhoon.

Minulla on esimerkiksi minua reippaasti nuorempi pikkuserkku, jonka olin tavannut elämäni aikana vain muutamia kertoja. Olemme kuitenkin yhteydessä Facebookin kautta. Kun viime kesänä olin matkalla hänen asuinkaupunkiinsa, oli aika helppoa laittaa viestiä, että voitaisiinko tavata - olimmehan pitäneet yhteyttä somessa. Kuvittelevatko somen arvostelijat tosiaan, että ilman somea olisin ottanut puhelimen käteeni ja soittanut ihmiselle, jota en ollut nähnyt vuosikausiin? En tietenkään. Silloin olisin mennyt pikkuserkkuni asuinkaupunkiin, eikä hän olisi tietänyt vierailustani tuon taivaallista.

Tai minkälaista elämäni ulkomailla olisi, jos sosiaalista mediaa ei olisi keksitty? Saisin ehkä etanapostia tai silloin tällöin kaukopuhelun, mutta ne tulisivat vain niiltä, jotka kuuluvat aivan lähipiirini ytimeen. Ei minulla olisi mitään mahdollisuutta syventää suhteita niihin vähän kaukaisempiin tuttuihin. Minulla on esimerkiksi Facebook-kavereissani henkilö, jonka tapasin muutaman kerran viime kesänä. Olemme Miami-vuotenani käyneet lukuisia syvällisiäkin keskusteluita chatissa: Hän oli huomannut statuksistani, että meillä on paljon yhteistä. Kun tapaamme seuraavan kerran "oikeasti", on tuo tapaaminen aika erilainen verrattuna siihen tilanteeseen, että emme olisi vuoteen nähneet emmekä kuulleet toisistamme mitään.

Kaikista suurinta arvostelua saavat osakseen luonnollisesti ne uusimmat somekeksinnöt. Keskusteluista voisi päätellä, että esimerkiksi Snapchat on suurin piirtein pahinta, mitä ihmiskunta on koskaan keksinyt. (Snapchatin kautta käyttäjät voivat postata lyhyitä videoita seuraajilleen.) Minulle tämäkin palvelu on tuonut paljon iloa. Jos tunnen itseni yksinäiseksi Miamin illassa, tulee jotenkin turvallinen olo, kun näen vanhan työkaverini höpöttävän videoissa niitä näitä. Eihän se täysin sitä oikeaa kohtaamista korvaa, mutta korvikkeena toimii vallan mainiosti!

Arkea vai addiktio

Olin kerran mieheni kanssa ravintolassa syömässä ja näpyttelimme molemmat puhelimiamme. Tuntematon ihminen tuli kauhistelemaan, kuinka kamalaa on, kun nykyaikana näkee niin usein kaltaisiamme nuoria pareja, jotka "eivät koskaan juttele keskenään".

Olimme juuri matkustaneet kahdeksan tuntia kahdestaan autossa, ilman sosiaalista mediaa, ja keskustelleet koko päivän syvällisistä asioista. Tuntemattoman helppo johtopäätös oli, että emme "koskaan" juttele keskenämme.

Koska niin se menee. Sosiaalista mediaa käyttävillä on automaattisesti huono parisuhde, kavereitakaan ei enää ole ja he vain tuijottavat apaattisina kännykkäänsä. En tiedä, miksi somettajista on tullut niin helppo pilkan kohde. En ole koskaan tavannut sitä ihmistä, jonka elämän sosiaalinen media olisi ihan oikeasti pilannut.

Olen joutunut myös pakkosomepaastolle, Kiinassa asuessani. Maa on blokannut kaiken länsimaalaisen sosiaalisen median. Kotoani pääsin kyllä usein esimerkiksi Facebookiin, kännykästäni en koskaan. Ei se silti niin mennyt, että olisin nähnyt kaikki värit kirkkaampina, taivas olisi täyttynyt sateenkaarista ja vaaleanpunaiset ponit olisivat juoksennelleet kaduilla. Tuntui siltä, että elämästäni puuttui jotain.

Ja niinhän siitä puuttuikin. Sosiaalinen media on nykyään samanlainen itsestäänselvyys kuin lankapuhelin tai televisio 90-luvulla. Sitä ei vain saa sanoa ääneen.

Kommentit (1)

Tarppa

Ilman somea en voisi lukea tätä tuntemattoman ihmisen blogia, joka elää samassa elämäntilanteessa kuin itse. Tosin omat vauvat on jo tehty. 😉 Kiitos blogistasi! On mielenkiintoista lukea elämästäsi Miamista. Itse asun Aasiassa.

Seuraa 

30-vuotias toimittaja, joka vuonna 2012 muutti miehensä työn perässä Shanghaihin ja alkoi totutella sanaan "kotirouva". Nyt asemapaikkana on Miami ja jengiin on liittynyt myös lapsi. Minkälaista suomalaisen elämä on eri puolilla palloa ja mitä siitä kaikesta pitäisi ajatella? 

mari.julku@gmail.com

Blogiarkisto

2016

Kategoriat