Ystäväni lähetti minulle viestin Facebookissa. Oli alkanut ahdistaa. Elämä oli yhtäkkiä alkanut pyöriä imetyksen, kakkavaippojen, nukkumaanmenoaikojen ja soseiden ympärillä. Päivissä ei enää tuntunut olevan muita keskustelunaiheita kuin lapset. "Tätäkö mun loppuelämä tulee olemaan", ystävä huokaili.

Kuulostaa kuin kenen tahansa juuri lisääntyneen äidin purkaukselta. Paitsi että: ystäväni on lapseton. Se ei silti ollut estänyt häntä tempautumasta jatkuviin keskusteluihin siitä, miltä tuntuu, kun tissistä ei tule maitoa.

Ystäväni lähetti viestin minulle, koska olimme ennenkin pohtineet aihetta. Kantabaarin pöydissä olemme keskustelleet siitä, miltä tuntuu olla kolmissakymmenissä oleva nainen maailmassa, jossa kaikki kolmissakymmenissä olevat naiset alkavat lisääntyä. Sen suurin kysymys on ehkä se, miksi vielä kolme kuukautta sitten pystyin keskustelemaan kaverini kanssa maailmanpoliittisesta tilanteesta, mutta nyt joudun kuuntelemaan jokaisella tapaamiskerralla avautumista siitä, onko vauvan tämänpäiväinen puklumäärä normaali. 

Ystäväni saattoi myös muistaa vuodatukseni siitä, kuinka taannoin menin lounaskutsuille, jossa kaikilla muilla naisilla oli lapsi. Skarppasin itseäni päiviä etukäteen: Koska kaikilla oli pieni lapsi, yritin tiedostaa, että nyt sitten varmasti puhutaan paljon lapsiaiheista. Mietin mielessäni teemaan liittyviä keskustelunaiheita ja sitä, miten voisin osallistua rupatteluun.

Kun lounas alkoi, keskustelu oli siirtynyt kymmenessä minuutissa siihen, kuinka vaippojen käyttö on poika- ja tyttölapsilla erilaista (pojilla kuulemma "falskaa" enemmän). Pidättelin itkua. Miten minulla, lapsettomalla naisella, olisi ollut mitään mahdollisuutta osallistua tällaiseen keskusteluun? 

Kun puhutaan lapsettomien ja perheellisten välisestä kuilusta, siitä yleensä syytetään lapsettomia. Lapsettomat ovat itsekeskeisiä ihmisiä, jotka eivät voi edes esittää kiinnostunutta ja niin edelleen.

Mutta voisiko olla, ettei lapsettomille anneta edes mahdollisuutta?

Ei kiinnosta enää

Aloin miettiä, millaista elämää vietän ystävieni kanssa. Nykyään elämme tietysti pääasiassa etäsuhteessa, mutta kun tapaamme, niin joidenkin kanssa käyn raveissa, toisten kanssa vietän pitkiä euroviisuiltoja, osan kanssa pelaamme juoruilun lomassa illat pitkät yatzya, osan kanssa käyn pubivisoissa, osan kanssa saatan vain istua sohvalla ja analysoida Ensitreffit alttarilla -parien mahdollisuuksia. Ja niin edelleen. Rakastan joka hetkeä.

Mutta olisiko se kaikki ohi, jos saisin lapsen? Sitähän kaikki perheelliset korostavat: Prioriteetit muuttuvat. Kiinnostuksen kohteet muuttuvat. 

Kun eräs tuttavani kysyi viime kesänä, miksen ole käynyt katsomassa hänen uutta vauvaansa ja kun valittelin, että on ollut niin kiireistä (muun muassa ravien ja tietokilpailujen parissa) tuli lisääntyneen ystävän kuitti välittömästi:

"Sellaista tuo teidän lapsettomien elämä on. Kun saa lapsen, eivät vanhat jutut enää kiinnosta."

Eli kaikki on turhaa siihen asti, kunnes saa lapsen? Kun saa lapsen, ihmistä ei enää kiinnosta keskustella raviystäviensä kanssa raveista eikä euroviisukavereidensa kanssa euroviisuista? 

Eihän se nyt VOI olla mahdollista?

Asia tuntuu olevan yleisempi naisten keskuudessa. Näkeehän sen jo lapsen syntymässä: äidiksi tulevalle naiselle järjestetään vauvakutsut, jossa nainen saa lahjaksi vaippoja vauvalle. Kun mies tulee isäksi, kaverit järjestävät miehelle bileet, joissa juodaan viskiä ja poltellaan sikaria.

Eli miesten elämä jatkuu kuten ennenkin ja naisten elämän keskipiste on tästä lähtien vaipoissa.

Naiset myös kertovat äitiysblogeissaan ylpeillen, kuinka he eivät ole poistuneet kotoaan kuukauteen, koska "kaikki pyörii nyt vauvan ympärillä" ja "entinen elämä" on nyt historiaa.

Mikä "entinen elämä"? Sekö, jossa saatoit kikattaa ystäväsi kanssa tuntikausien Kumman kaa -maratonille tai pelata koko illan sanapelejä? Sekö on nyt ohi?

Täynnä ongelmia

Mitäpä jos onkin niin, että kuilua syventävät lapsettomien sijaan perheelliset?

Minulla on esimerkiksi kaveriporukka, jonka tapana on pelata mölkkyä kesäiltaisin. Jos joku meistä saisi lapsen, mikä estäisi tulemasta lastenvaunujen kanssa mölkkypaikalle? Tai jättämästä lasta puolison huomaan mölkkysessioiden ajaksi? Ei kai kiinnostus mölkkyyn lopu siihen, kun saa lapsen? Tai jos loppuu, niin mitä lapsettomat voivat tehdä? Eivät he voi alkaa kiinnostua pelkästään vauvajutuista sen takia, että kaveri sai nyt lapsen.

Vauvapalstoilla asia luonnollisesti herättää voimakasta keskustelua. Meidän perhe -lehden sivuilla muuan äiti kirjoittaa näin:

"Muutenkaan ei lapsettomat ystävät ymmärrä, miten paljon elämä muuttuu kun saa lapsen. Huvittaa välillä kuunnella heidän juttujaan kun ne on niin täynnä heitä itseään ja heidän ongelmiaan."

Tässä on ehkä kiteytetty kuilun ydin: "Niin täynnä heitä itseään ja heidän ongelmiaan." Ovatko lapsettomien "ongelmat" sitten jotenkin vähäpätöisempiä kuin perheellisten "ongelmat"? Jos kaverukset ennen kriiseilivät yhdessä vaikkapa vaatteista, eikö lapseton saa enää puhua vaatepaniikeistaan ääneen, jos toisella on lapsi? 

Itse asiassa monet tuntemani lapsettomat sanovat, että ei heidän mielestään este ystävyydelle ole se, että toinen saa lapsen. Mutta heistä tuntuu, että toiselle heidän lapsettomuutensa on este. Kyllä lapsettomista on ihan mukavaa kuunnella lapsitarinoitakin (joskin osa pissakakkaoksennusrintamaitopuklujutuista menee yli hilseen), mutta olisi kiva jutella välillä jostain muustakin. Siis niistä asioista, mitkä ovat alun perin tehneet ystävyksistä ystävyksiä.

Kaikkihan ymmärtävät, ettei kukaan halua olla ystävä ihmisen kanssa, joka puhuu vain itsestään. Miksi sitten pitäisi kestää ihmistä, joka puhuu vain lapsestaan? 

Pieni sivujuonne

Yksi ystävistäni sai juuri lapsen. Kirjoitin hänelle Facebookissa, että olen tulossa kohta Suomeen ja olisi mukava nähdä yhteisen harrastuksemme parissa. Ystävän välitön reaktio oli, että mahtavaa, merkkaan heti kalenteriin! Oli iso juttu minulle, että hän sanoi odottavansa tapaamistamme eikä aloittanut voivottelua siitä, että ei voi lähteä enää minnekään, koska perheessä on nyt vauva.

Nimittäin sen jälkeen kyselin mielelläni, että mitenkäs vauvan kanssa menee ja kuuntelin mielelläni vastauksia. Vauva ei ollut jyrännyt ystävyyssuhteemme kulmakiviä, vaan siitä oli tullut yksi yksityiskohta lisää.

Vähän kuin ulkomaille muutto omassa elämässäni: se on jättimäinen juttu minulle, mutta se ei saa alkaa hallita ystävyyssuhteitani. En voi hukuttaa ystäviäni Amerikka-juttuihin. Se on vain yksi sivujuonne ja ystävyyskohta ystävyyssuhteissani. Vähän kuten raviystävilleni euroviisuharrastukseni on yksityiskohta tai euroviisuystävilleni raviharrastukseni on yksityiskohta. Ystävyytemme ydin on se, miksi meistä alun perin tuli ystäviä. Toki ystävyydenkin muoto muuttuu, mutta jos ihmisen persoona katoaa kokonaan äitiyden alle, niin mielestäni se on todella pelottava ajatus.

Tietysti tämäkin kirjoitus on helppo kuitata "sä et vaan ymmärrä, kun sulla ei ole lapsia" -heitolla.

Niin, ehkä en ymmärräkään. Tai ehkä juuri siksi ymmärrän. 

Kommentit (3)

jonsse

Ensinnäkin, ihan suoraan sanottuna (pahoittelut siitä), sulla on melko omituisia ystäviä. No, okei, erittäin omituisia. Ei ystävyys ole yksisuuntainen tie, eikä se ikinä ole tasavertaista, jos vain toiselle osapuolelle tärkeät asiat huomioidaan. Oli niitä sitten lapset, koirat, punttisalilla käynti tai virkkaaminen.

Mulla on lapsia ja etenkin esikoinen oli helppo ja vähään tyytyväinen tapaus. Ei ollut mitään ongelmaa jatkaa elämää liki kuten ennen, mukana kulki vain yksi pieni tyyppi lisää.

Mutta sitten on vaativampia ja vilkkaampia tapauksia lapsina. On perheitä, joilla ei ole isovanhempia tai muuta turvaverkkoa hoitoapuna. Unettomia öitä, pyykkivuoria, parin tunnin välein ruokaa tarvitsevia ipanoita. Yhtäkkiä aikaa ja energiaa ei ole kuin arjesta selviämiseen. Kumman kaa -maratonit ovat tulleet mahdottomiksi, ehkä jopa usean vuoden ajaksi. Tässä vaiheessa asiat saattaa muuttua, mutta ystävyys voi myös jatkua, jos kumpikin osapuoli kykenee ymmärtämään toista. Ystävyys voi myös hiipua erilaisten elämäntilanteiden vuoksi ja sekin on ok, minusta. Vittuilu ja moittiminen kertovat ainakin minulle, että polkujen on aika erota.

Ymmärrän tuskasi, äitinäkin olen joskus ärsyyntynyt siitä miten jotkut naiset sulkeutuvat totaaliseen äitiyskuplaan. Jotkut onneksi tulevat sieltä poiskin. Toisaalta ymmärrän äitienkin tuskan. Kun lapseton kaveri nöksähtää siitä ettei pääsekään tuosta vain hengailemaan jonnekin, käy mielessä se etteikö kaveri osaa yhtään asettua toisen asemaan.

Kaikenkaikkiaan, soisin naisten lopettavan toisten arvostelun, syyttelyn ja moittimisen. Koitetaan keskittyä kannustamaan, kehumaan ja tukemaan toisiamme. Elämä on siten kaikille kivempaa.

maritalvikki
Liittynyt18.9.2015

Kiitos pitkästä viestistä! Tästä samasta aiheesta oli kymmenien viestien mittainen viestiketju myös omalla Facebook-seinälläni. Tuuletus teki ilmeisesti ihan hyvää, koska moni (sekä lapseton että perheellinen) kertoi saaneensa ahaa-elämyksen: Monelle oli käynyt niin, että oli vain olettanut, että sille lapsettomalle/perheelliselle ystävälle käy vain tietynlainen tekeminen. Mutta kaikki olisivat vain halunneet nähdä ystäväänsä kahvikupposen ääressä silloin tällöin - eivät ne lapsettomat odottaneet, että äitiystävän kanssa pitäisi päästä kreisibailaamaan eivätkä ne lisääntyneet halunneet raahata lapsettomia ystäviään Hoploppiin. Jostain syystä oli vain käynyt niin, että molemmat "puolet" olivat olettaneet, että "ei tällainen seura varmaan enää kelpaa" ja sen myötä oli tullut kyräilyä. Itse ainakin aion ottaa itseäni niskasta kiinni ja olla miettimättä, voiko jotain kutsua jonnekin, jos hänellä on lapsia - reilusti vain kutsu aina kaikille, joita haluaa nähdä! 

Tarkennuksena myös, että tarkoituksenani ei ollut kritisoida ketään, vaan pohtia tätä asiaa laajemmalta kantilta. Kannustaminen, kehuminen ja tukeminen on tosiaan paljon kannattavampaa! 

Ajatuksiani voit seurata myös Twitterin kautta. 

Seuraa 

30-vuotias toimittaja, joka vuonna 2012 muutti miehensä työn perässä Shanghaihin ja alkoi totutella sanaan "kotirouva". Nyt asemapaikkana on Miami ja jengiin on liittynyt myös lapsi. Minkälaista suomalaisen elämä on eri puolilla palloa ja mitä siitä kaikesta pitäisi ajatella? 

mari.julku@gmail.com

Blogiarkisto

2016

Kategoriat