Eräänä päivänä lähdin ulos hihattomassa, lyhythelmaisessa mekossa. Kaikkien naisten elämässä se ei varmaankaan ole mikään uutiskynnystä ylittävä asia, mutta minulle se oli. Ja ennen kaikkea se, että tajusin asian vasta palattuani kotiin: MINÄ julkisella paikalla mekossa, joka paljastaa käsivarret ja reidet? Eikä käynyt edes mielessä vetää mustia sukkahousuja suojaksi?

Kuten monet suomalaisnaiset, myös minä olen ottanut osani ulkonäkökriiseistä. Joskus ehkä kymmenisen vuotta sitten sain päähäni, että minun ei ole soveliasta esitellä käsivarsiani tai reisiäni julkisesti. Ne näyttävät rumilta, piiloon. Ja sitten siitä tuli päähänpinttymä: "En minä voi laittaa tätä hihatonta paitaa, kun luin lehdestä, että on hyvä pukeutua oma vartalonsa huomioon ottaen ja mitä ne kaikki muutkin sitten ajattelisivat." Kymmenen vuotta tätä samaa päähänpinttymää.

Viime vuonna Kiinassa aloin urheilla ja pudotin muutaman kilon, mikä nosti itsetuntoani sen verran, että uskaltauduin jo urheilupaikoille hihattomissa paidoissa. Mutta kun menin kesällä takaisin Suomeen, se iski taas. Salille lähtiessäni kaivoin matkalaukuista ne hihalliset paidat, "etteivät ne nyt siellä salilla mieti, mitä tuokin tuossa hihattomassa paidassa kuvittelee". Tuulettelin salaa huonoja kesäsäitä, sillä ne sallivat pitkähihaisiin pukeutumisen ilman, että kukaan kysyi, että eikö sulla ole kuuma.

Mutta sen jälkeen, kun olin viettänyt muutaman viikon Miamissa, olin kuin eri ihminen. Hihattomassa, lyhythelmaisessa mekossa ulkona, enkä edes miettinyt asiaa. Ja kaikki olivat vielä etukäteen varoitelleet, että siellä Amerikassa ollaan sitten todella ulkonäkökeskeisiä, yritä pitää pää kylmänä.

Mitä tässä välissä oikein tapahtui?

Hei, hunajamuru! 

Helppo vastaus kysymykseen tietysti olisi, että muutin uuteen paikkaan, jossa en tuntenut ketään. En siis vain välittänyt siitä, mitä tuntemattomat ihmiset minusta ajattelivat. 

Mutta ei, siitä ei ollut kyse. Olen liikkunut alusta asti paljon ulkona ja vaikka minua joskus syytetäänkin pää pilvissä kulkemisesta, niin tiedostan kyllä ympärilläni olevat ihmiset.

Kaikki alkoi oikeastaan jo New Yorkin lentokentällä. Vaihdoin siellä konetta matkalla Miamiin ja pitkän Helsingin ja New Yorkin välisen lennon jälkeen laahustin ravintolan tiskille. Olo oli nuhjuinen, hikinen ja meikit olivat vähän niin ja näin, kuten yleensä pitkien lentojen jälkeen tuppaa olemaan. Mutta sitten. Ilonen nainen ravintolan tiskillä kysyi: "How are you, love?"

Niin, how are you, love. Ja kas näin, oloni oli saman tien freesimpi ja skarpimpi. 

Päästyäni Miamiin huomasin, että sama ilmiö toistui joka paikassa: Love, dear, sweetie, honey. Jos menin nuhjuisissa verkkareissa hakemaan kaupasta vessapaperia, olin silti sweetie. Jos menin hienoon ravintolaan, ja mietin, että sopiikohan tämä mekko nyt kuitenkaan minulle, niin tarjoilija tuli kysymään: "Honey, onko kaikki hyvin?"

Ja kun ihmistä jatkuvasti puhutellaan sweetiena tai honeyna, se menee suoraan takaraivoon. Ja jossain vaiheessa sitä alkaa alitajuisesti ajatella, että niin, jos tuo ihminen puhuttelee minua sweetiena, niin miksipä en minäkin ajattelisi itsestäni niin. 

Tietysti jotkut ilonpilaajat ovat ehtineet jo muistuttaa, että "kai sä tajuat, että tuo on vain amerikkalainen tapa, eivät ne oikeasti sitä tarkoita". Mutta siitähän ei nyt olekaan kyse. En tietenkään ajattele, että olisin jollekin tuntemattomalle portsarille "love" siinä mielessä, miten me Suomessa sen sanan ajattelemme. Kyse on siitä, miten tuntematon ihminen kohtaa toisen tuntemattoman. Muiden huomioiminen tuntuu olevan Miamissa erittäin kovassa huudossa.

Kun Suomessa painellaan menemään mustissa toppatakeissa, tungetaan sisään ratikkaan ennen kuin poistuvat ovat ehtineet astua ulos, ja sitten muristaan syntynyttä ruuhkaa, niin siitä ovat sweetiet ja dearit kaukana. Hissi saattaa olla täynnä ihmisiä, eikä kukaan tervehdi uutta tulijaa. Kun jonossa tuupitaan, kukaan ei pyydä anteeksi, koska se oli varmasti sen toisen vika. Se synkentää mieltä. Ja kun mieli on synkkä, sitä on muillekin ihmisille synkkä. Ja näin kierre on valmis. Ja sitten kaikki kyräilevät, että "mitähän tuokin minusta ajattelee, varmasti jotain pahaa".

Lyhyet shortsit, kyllä kiitos! 

Tietystikään en voi tietää, miten keskivertopaikalliset kokevat ulkonäköpaineet. Joka tapauksessa moni varoitti ennen lähtöäni, että siellä Miamissa sitten upeat trimmikroppaiset silikonimissit juoksentelevat pitkin rantoja ja ulkonäköpaineita tuutataan joka suunnasta.

Kun olin jo muuttanut, harmittelin Facebookissa, kuinka vesijumppaohjaajani oli kiinnittänyt huomiota painooni. Kommenttikenttä täyttyi "tuollaisia ne amerikkalaiset just ovat" -viesteistä.

Vesijumppaohjaajani on saksalainen.

Voisiko olla, että koko USA ei olekaan niin ulkonäkökeskeinen kuin Suomessa aina luulemme? Kun Donald Trump haukkuu jonkun naisen ulkonäön, paikalliset raivostuvat ja paikallisessa aamu-tv:ssä toimittajat vaativat Trumpin kampanjahenkilöstöä tilille, koska "noin ei vaan voi eikä saa sanoa". Samaan aikaan Suomessa Bile-Dani ja Hottis-Niko päästetään parhaaseen katseluaikaan televisioon nimittelemään upealta näyttäviä naisia "löysiksi" ja somessa riemuitaan, että "onhan tämä nyt loistavaa viihdettä". 

En toki voi vetää yhtäläisyysmerkkejä Miamin ja koko muun Amerikan välille, mutta tämä asia on lyönyt ennakkopelkoihin nähden hieman ällikällä.

Kaupunki on kyllä täynnä upeita ihmisiä, mutta hieman eri tavalla kuin mistä minua varoiteltiin. Rautaisessa tikissä olevia urheilijoita toki hölkkäilee rantabulevardilla, mutta heidän vierellään kulkee myös ihmisiä, jotka ovat ihan tavallisen näköisiä: eri kokoisia, eri värisiä, eri ikäisiä. Mutta sillä ei oikeastaan ole mitään väliä, koska siihen ei kiinnitä mitään huomiota. Sen sijaan huomio kiinnittyy siihen, kuinka jokainen vastaantulija näyttää niin upealta. He näyttävät upealta sen takia, että kukaan ei tunnu häpeävän itseään. He eivät nyi käsivärsiensä päälle peittäviä huiveja tai vedä päälle pitkiä housuja, jos tekee mieli lähteä ulos shortseissa.

Ja se tarttuu. Niinpä minäkin kuljeskelin nopeasti ulkona lyhyissä shortseissa, joita olin aiemmin pitänyt vain silloin, kun olin yksin kotona.

Oon voimissain

En tiedä, johtuuko paikallisten hyvä itsetunto siitä, että heitä tervehditään, heille avataan ovet ja heitä kutsutaan hauskoilla hellittelynimillä, mutta minulle se ainakin on iskenyt luihin ja ytimiin.

Esimerkiksi Kiinassa jouduin suhtautumaan omaan ulkonäkööni aivan eri tavalla. Siellä mennessäni paikalliseen kylpylään seisoin hieronta-asuista vastaavan naisen edessä alasti, nainen katsoi vartaloani päästä varpaisiin päätään pyöritellen ja haki sitten jättikokoisten hierontapyjiamien laatikosta asun kokoa XXXXL, johon sain tunkea itseni. (Toki Kiina on lähtökohtaisesti pienten ihmisten maa ja siellä koko ulkonäköasiaan suhtautuminen on hieman erikoista: on täysin normaalia sanoa samassa lauseessa, että onpas sinulla uusi hieno kampaus ja oletpas sinä lihonut, eikä siinä ole heidän mielestään mitään loukkaavaa.) 

Mutta joka tapauksessa nyt voin sanoa: En ole pitkään aikaan ollut missään ulkonäköni kanssa niin sinut kuin täällä.

Eräänä päivänä samoilin vaatekaupassa, kun vastaan käveli hyvännäköinen mies. Vanha minäni olisi piiloutunut vaaterekkien taakse ja ajatellut, että toivottavasti tuo ei vain nähnyt, että katsoin sitä, koska mitähän sekin sitten ajattelisi.

Nyt hymyilin miehelle pitkään ja leveästi. Mies hymyili takaisin ja kysyi, että mitenkäs menee.

Vastasin, että todella hyvin.

Kommentit (0)

Seuraa 

30-vuotias toimittaja, joka vuonna 2012 muutti miehensä työn perässä Shanghaihin ja alkoi totutella sanaan "kotirouva". Nyt asemapaikkana on Miami ja jengiin on liittynyt myös lapsi. Minkälaista suomalaisen elämä on eri puolilla palloa ja mitä siitä kaikesta pitäisi ajatella? 

mari.julku@gmail.com

Blogiarkisto

2016

Kategoriat